Palestiinalaiset ovat eri heimoryhmistä koostuvia arabeja, jotka pitävät Palestiinaa kotimaanaan. Heidän kansallinen identiteettinsä kehittyi 1900-luvun aikana Britannian hallitseman Palestiinan mandaatin sekä sen aluetta koskevan arabien ja juutalaisten välisen valtakiistan vaikuttamana. Sitä pohjustivat myös palestiinalaisten aiemmat sidokset alueeseen.
Israelin itsenäistymisen (1948) yhteydessä tapahtuneet paot ja pakkosiirrot aloittivat Palestiinan arabien laajan pakolaisuuden; tämä tunnetaan palestiinalaisessa kulttuurimuistissa käsitteellä nakba. Palestiinalaiset alkoivat organisoitua etenkin vuosisadan jälkipuolella. Vuonna 1993 Israel ja PLO sopivat palestiinalaisten itsehallinnostaJuusola, 2014, s. 227, mistä PLO alkoi vuonna 2013 käyttää nimeä "Palestiinan valtio".
Palestiinalaishallinnon mukaan Palestiinan arabeja oli vuonna 2018 yli 13 miljoonaa.MEMO, 2018 Heistä 4,9 miljoonaa asui Gazassa tai Länsirannalla, 1,6 miljoonaa Israelissa, 5,9 miljoonaa arabimaissa ja 0,7 miljoonaa muualla. YK:n pakolaisjärjestö UNRWA:n rekisteröimiä Palestiinan pakolaisia oli vuonna 2021 yhteensä 5,7 miljoonaa.
Palestiinalaiset puhuvat etupäässä arabiaa, ja valtaosa heistä on sunnimuslimeja. Kristittyjä on 3–6 prosenttia. Lisäksi pieni vähemmistö on druuseja.
Palestiinalaisuuden synty
Taustaa Nimi "Palestiina" tulee Vanhassa Testamentissa mainituista filistealaisista. Termiä käytettiin joissakin antiikin kreikkalaisissa ja roomalaisissa lähteissä maantieteellisessä merkityksessä vaihtelevin rajavedoin eteläisen Levantin alueista muiden nimitysten ohella.Schwartz 2018. Poliittisessa merkityksessä nimeä käytettiin ensimmäisen kerran roomalaisten toimesta toisella sataluvulla, kun he ajoivat kapinoivan juutalaisväestön maanpakoon ja nimesivät Jordan-joen ja Välimeren välisen alueen Palestiinaksi.Spencer 2019, s. 3 Hallinnollisesti termiä käytettiin myös myöhemmin Bysantin ja islamilaisen vallan alkuaikana. Itä-Rooma oli menettänyt alueen arabeille 600-luvulla, ja tämän jälkeen se kuului ristiretkeläisille ja Lähi-idän eri valtioille. 1500-luvulla sen hallinta siirtyi turkkilaiselle Osmanien valtakunnalle, jossa se miellettiin osaksi "Syyriaa".Juusola 2014, s. 34. Palestiina-termillä oli viitattu maantieteelliseen alueeseen ristiretkien jälkeen, ja hallinnollinen lisämerkitys sille tuli jälleen ensimmäisen maailmansodan jälkeen Palestiinan brittiläisen mandaatin myötä. 1900-luvun alkupuolella alkoi esiintyä merkkejä myös siitä, että arabien keskuudessa "Palestiina" oli saamassa kansallisia merkityksiä.Khalidi 2010, s. 28–29.
Arabimuslimien vallattua alueen sen asukkaiden etnis-uskonnollinen koostumus ei kokenut välitöntä isoa muutosta.Avni 2014, s. 346, 351–352. Niemimaalta tulleet arabit eivät korvanneet Palestiinan aiempaa väestöä, jonka enemmistö jatkoi kristinuskon harjoittamista ristiretkiaikaan asti, ja alueella asui lisäksi juutalaisia, samarialaisia ja pakanoita. Alueen islamilaistaminen vauhdittui Saladinin vallan myötä.Avni 2014, s. 332–337.
Ennen nykyisen palestiinalaisidentiteetin muodostumista alueen väestöllä oli erilaisia heimo-, alue- ja uskonnollisia identiteettejä. Arabinationalismin myötä kehittyi vahva arabi-identiteetti. Samalla Palestiinan arabit erottuivat kulttuurisesti ja etnisesti muiden alueiden arabiankielisistä, kuten egyptiläisistä, mikä tarjosi pohjaa myöhemmälle palestiinalaisidentiteetille.Waxman 2019, "The Basics": "What’s the difference between Palestinians and Arabs?". Sille perustaa olivat luoneet myös alueelliset lojaliteetit ennen Israelin–Palestiinan konfliktiakin sekä alueen näkeminen uskonnollisesti merkityksellisenä kristittyjen ja muslimien toimesta.Khalidi 2010, s. 21–29.
1900-luvun alku Palestiinan syntyyn 1900-luvulla omaksi alueekseen vaikutti 1800-luvulla alkanut sionistinen liike, joka pyrki perustamaan juutalaisvaltion Raamatussa mainittuun Kanaaninmaahan. Juutalaisten "Palestiinaksi" kutsumalle alueelle alkoi 1880-luvulta alkaen muuttaa juutalaisia siirtolaisia, ja harvaan asuttu alue alkoi saada lisää väestöä. Ennen tätä juutalaisväestön määrä oli arviolta 13 000–20 000, joista suurin osa asui kaupungeissa. Esimerkiksi Jerusalemin asukkaista noin puolet oli juutalaisia. Juutalaiset kutsuivat itseään palestiinalaisiksi, kun taas muista käytettiin sellaisia nimiä kuin "fellah", "beduiini" tai "muslimi". Palestiinassa asuvat arabit pitivät itseään "syyrialaisina".Spencer, 2019, s. 88–90 Juutalaisten määrä kasvoi 1940-luvulle tultaessa muutamasta kymmenestä tuhannesta yli puoleen miljoonaan. Euroopasta muuttaneiden juutalaisten tuoma vauraus alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. 1900-luvun alun vajaasta 140 000:sta arabien määrä kasvoi lähes puoleen miljoonaan vuonna 1922Spencer, 2019, 19 ja 1,3 miljoonaan vuonna 1947.Spencer, 2019, 28
Sionistijohtajat odottivat aluksi, että juutalaiset ja arabit eläisivät alueella rauhallisesti rinnatusten. Esimerkkinä viitattiin Suomeen, missä kielivähemmistöt asuivat sopuisasti.Juusola, 2014, s. 41-42; Spencer, 2019, s. 88–90 Palestiinassa sopua alkoi rikkoa nouseva arabinationalismi, joka vuoden 1908 nuorturkkilaisen vallankumouksen myötä alkoi saada kaikupohjaa muuallakin. Juutalaisten laaja maahanmuutto oli perin juurin mullistamassa perinteistä yhteiskuntaa. Palestiinassa maanomistus oli keskittynyt suurmaanomistajlle, "efendeille", jotka olivat vuokranneet maansa. Omistajat alkoivat hintojen nousun takia myydä maitaan Euroopasta tulleille juutalaisille, jotka irtisanoivat entisten vuokraviljelijöiden sopimukset. Juutalaiset maahanmuuttajat alettiin siksi kokea maanvaltaajina. Hyvän hintatason vuoksi silti jopa arabien kansallisessa liikkeessä olleet myivät omistuksiaan tulokkaille.Juusola 2014, s. 41–42, 48, 52
Alkuun Palestiinan arabit eivät tavoitelleet itsenäistä palestiinalaisvaltiota. Vuonna 1919 Jerusalemissa järjestetyssä Palestiina-arabikongressissa Palestiinan alueen haluttiin ennemminkin kuuluvan suur-Syyriaan ja ilmoitettiin sen olevan osa "arabi-Syyriaa, josta se ei ole koskaan ollut irrallaan".Waxman 2019, "The Basics": "Who are the Palestinians?".
San Remo 1920 Palestiinalaiselle kansallisuustunteelle sekä arabien että juutalaisten keskuudessa loi maantieteellisen kehyksen Palestiinan rajaaminen omaksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi.Juusola, 2014, s. 47 "Palestiina" rajoineen syntyi Remon konferenssissa vuonna 1920, kun se ensin erotettiin Syyriasta, ja kun Jordan-joen itäpuoli irrotettiin Transjordaniaksi, joka suljettiin juutalaisten siirtolaisuudelta.Juusola 2014, s. 46 Brittien hallitsema Palestiina irrotettiin alueen entisistä pääkaupungeista Damaskoksesta ja Beirutista, jotka jäivät ranskalaisten mandaattialueelle.Morris 2008, s. 11
Englannin mandaattihallinto alkoi jakaa Palestiinan "kansalaisuutta" merkitseviä henkilökortteja. Juutalainen itsehallinto alkoi kehittyä ja luoda pohjaa myöhemmälle itsenäiselle valtiolle. Arabien puolella vastaava kehitys ei alkanut.
Arabi- ja palestiinalaisidentiteetti
pienoiskuva|Antisemitistinen mielenosoitus 8. maaliskuuta 1920 Jerusalemissa Damaskoksen portilla Arabien identiteetti nimenomaan "palestiinalaisina" alkoi syntyä ristiriidasta kasvavan juutalaisväestön kanssa väestön alkaessa vaihtua paikoitellen jopa juutalaisenemmistöiseksi.Juusola 2014, s. 51 Palestiinalaisnationalismin voidaan nähdä kehittyneen osana laajempaa aikansa ilmiötä Lähi-idässä, jossa muuttuvissa olosuhteissa syntyi uusia valtioita ja niihin liittyviä kansallisidentiteettejä.Khalidi 2010, s. 20.
Vuodesta 1920 tuli ratkaiseva käänne palestiinalaisen arabinationalismin syntymiselle, ja sitä ilmensi kaksi väkivaltaista konfliktia. Ensimmäinen oli arabirosvojen hyökkäys maaliskuussa juutalaiseen kylään Tel Hai, mitä seurasi kyläläisten evakuointi. Vielä uhkaavampi oli pogromia muistuttanut arabihyökkäys Jerusalemin vanhassa kaupungissa 4. huhtikuuta 1920. Muslimien Nabi Musa -juhlinta muuttui väkivaltaiseksi mellakaksi, jossa kiihotettiin teurastamaan juutalaiset. Seurauksena oli kolme kuollutta, pari sataa loukkaantunutta ja muutamia raiskauksia. Sionistien johtajat perustivat tapauksen johdosta salaisen "kansallisen" miliisin, joka sai nimen Irgun Haganah.
Vuoden 1920 mellakat olivat ensimmäinen sarja väkivallan purkauksia, jotka tulevina vuosina 1921, 1929 ja 1936–1939 kasvoivat yhä suuremmiksi ja tappavammiksi. Kansallisen tietoisuuden kasvu oli rinnakkaista brittiläisen mandaatin järjestämän kouluopetuksen kanssa, joka kehitti arabien lukutaitoa ja loi uutta keskiluokkaa.Morris 2008, s. 12
Islamilainen identiteetti Uskonto osoittautui tehokkaaksi keinoksi herättää moderneja nationalistisia tunteita. Jerusalemin mellakka vuonna 1920 alkoi uskonnollisesta kulkueesta ja vuonna 1929 kaikkiaan 130 juutalaista murhattiin mellakassa, jonka herätti syytös siitä, että juutalaiset pyrkivät valtaamaan Temppelivuoren. Brittihallinto nimesi Palestiinan mandaattialueen perustamisen jälkeen vuonna 1921 Palestiinan muslimiväestön johtoon Jerusalemin suurmufti Amin al-Husseinin, joka oli sionismin jyrkkä vastustaja. Robert Spencerin mukaan Al-Husseini aloitti jo vuonna 1919 myöhemmin väkivaltaan johtaneen kampanjoinnin juutalaisia vastaan. Spencer 2019, s. 28–29
Toisiaan seuraavat sodat 1920- ja 1930-luvun väkivaltaiset levottomuudet kärjistyivät vuonna 1936 arabikapinaksi, joka suuntautui myös brittien mandaattihallintoa vastaan. Vuonna 1947 puhkesi sisällissota, joka vuonna 1948 laajeni Israelin itsenäisyyssodaksi arabimaiden hyökättyä itsenäiseksi julistautunutta Israelia vastaan. Itsenäisyyttä seurasivat vielä kuuden päivän sota vuonna 1967 ja Jom kippur-sota vuonna 1973. Sotien yhteydessä suuri osa arabiväestöä pakeni tai karkotettiin Israelin haltuun joutuneilta alueilta, mikä loi nykyaikaan jatkuneen pakolaisongelman.Juusola 2014, s. 73–78
Palestiinalaisten organisoituminen Vuoden 1948 jälkeen palestiinalaiset olivat jonkin aikaa varovaisia nationalististen ilmausten suhteen.Khalidi 2010, s. 178. Palestiinalaisten kansallinen organisoituminen alkoi vuonna 1959, jolloin perustettiin sotilaallinen ja poliittinen järjestö Fatah (suom. "voitto"). Vuonna 1964 perustettiin Palestiinan vapautusjärjestö PLO, jonka peruskirjan ensimmäinen artikla kuului: "Palestiina on Palestiinan arabien kotimaa ja kiinteä osa suurta arabien kotimaata, ja palestiinalaiset ovat osa arabikansaa."The Palestinian Charter, 1999
Vielä perustamisjulistuksessa PLO oli yleisarabistinen järjestö,Juusola, 2014, s. 127 mutta myöhemmin arabiväestön oikeutta omaan Palestiinan valtioon korostettiin luomalla uusi kansallinen identiteetti eli "palestiinalaisuus".Spencer 2019, s. 87–99 Sen symboliksi valittiin lyhytikäiseksi jääneen Arabifederaation (1958) lippu vuonna 1964.Spencer, 2019, s. 91 PLO:n peruskirjassa (1964) palestiinalaiseksi määritellään arabi, joka oli asunut pysyvästi Palestiinassa vähintään vuoteen 1947 asti. Palestiinalaisia olivat myös arabimiehen jälkeläiset. Palestiinalaishallinnon johtajalla Jasser Arafatilla oli sukujuuria Palestiinan alueelta, mutta hän itse syntyi Kairossa, ja hänestä tehtiin syntymäpaikkaa muuttamalla syntyperäinen gazalainen. Palestiinalaisuuden symboleihin kuuluu myös "palestiinalaishuivi", jonka Arafat teki tunnetuksi.
Palestiinan pakolaisuus