Suomen kielen äännerakenne käsittää suomen äännejärjestelmän eli foneemien, niiden yhdistämistä säätelevien sääntöjen eli fonotaksin, tavu- ja sanarakenteen ja prosodian eli painon ja sävelkulun kuvauksen.

Äännejärjestelmä

Vokaalit

pienoiskuva|Suomen vokaalikaavioSuomi ym. 2008, s. 21 (PDF).

Suomessa on kahdeksan vokaalia: /i/, /y/, /u/, /e/, /ø/, /o/, /æ/ ja /ɑ/. Oikeinkirjoituksessa niitä merkitään kirjaimilla i, y, u, e, ö, o, ä ja a. Se, että ne ovat itsenäisiä foneemeja, voidaan todistaa esimerkiksi minimipareilla mikin, mykin, mukin, mekin, mökin, mokin, mäkin ja makin.Suomi ym. 2008, s. 20 (PDF).

+ Suomen vokaalitISK § 2; Suomi ym. 2008, s. 20–21 (PDF). Etuvokaali Takavokaali Lavea Pyöreä Lavea Pyöreä Suppeat i y u Puolisuppeat e ø o Väljät æ ɑ

Kielitypologisesti /i/, /u/, /e/, /o/ ja /ɑ/ ovat tavallisia, eli ne esiintyvät monissa maailman kielissä, mutta /y/, /ø/ ja /æ/ ovat harvinaisempia. Etenkin pyöreät etuvokaalit /y/ ja /ø/ ovat epätavallisia, koska yleensä pyöreät vokaalit ovat takavokaaleita. Maailman kielissä on tavallisimmin viisi vokaalifoneemia, joten suomessa vokaaleita on vähän keskimääräistä enemmän, mutta toisaalta esimerkiksi saksassa vokaaleita on jopa 14.Laury 2008, s. 260. Suomessa on kuitenkin melko paljon vokaaleita suhteessa konsonantteihin. Konsonanttifoneemeita on vain 1,6 yhtä vokaalifoneemia kohden, kun eri kielten mediaani on 3,6. Juoksevassa tekstissä vokaaleita esiintyy vielä enemmän, sillä suomenkielisessä kirjoitetussa tekstissä tai litteroidussa puheessa vokaaleita on 48–49 % kaikista kirjainmerkeistä.ISK § 10.

Puolisuppeat vokaalit /e, ø, o/ ovat tarkemmin sanottuna keskisiä eli [e̞, ø̞, o̞].

Suomen vokaalifoneemeilla ei ole muita allofoneja, eli ne äännetään aina suurin piirtein samalla tavalla. Nasaalikonsonanttien välissä vokaalitkin tosin nasaalistuvat, esimerkiksi sanassa mamma, mutta painolla tai puhenopeudella ei ole vaikutusta vokaalien ääntämiseen.Karlsson 1982, s. 55; Suomi ym. 2008, s. 22 (PDF).

Konsonantit

Suomessa on 13–17 konsonanttia. Omaperäisissä sanoissa tunnetaan 13 konsonanttifoneemia: /p/, /t/, /d/, /k/, /m/, /n/, /ŋ/, /s/, /h/, /r/, /l/, /ʋ/ ja /j/. Velaarinen nasaali /ŋ/ eli ”äng-äänne” esiintyy omaperäisissä sanoissa vain geminaattana /ŋŋ/, jota merkitään oikeinkirjoituksessa kirjainyhdistelmällä ng. Se voidaan todistaa foneemiksi esimerkiksi minimiparilla /kannas/ – /kaŋŋas/ (kangas).ISK § 3.Karlsson 1982, s. 56–57, 64. Lainasanoissa /ŋ/ voi esiintyä myös konsonanttiyhtymissä, kuten sanoissa magneetti /maŋneːtːi/ tai englanti /eŋlanti/, mutta ei vokaalien välissä.Karlsson 1982, s. 127; Suomi ym. 2008, s. 32 (PDF).

Lisäksi lainasanojen mukana yleiskieleen on tullut neljä konsonanttia: /b/, /g/, /f/ ja /ʃ/ (”hattu-” tai ”suhuässä”), jota merkitään kirjaimella š. Niistä /f/ kuuluu jo selvästi konsonanttijärjestelmään, mutta /b/ ja /g/ ovat sen raja-alueella ja /ʃ/ on ilmeisesti kaikkein marginaalisin. Esimerkiksi osa suomen puhujista voi ääntää sanat baletti ja paletti samalla tavalla /paletti/, tai sana šokki voidaan ääntää /ʃokki/ tai /sokki/. Todennäköisyys vierasperäisten foneemien ääntämiseen kasvaa, jos puhuja on koulutettu, puhuu hitaasti ja tilanne on muodollinen.ISK § 6; Karlsson 1982, s. 58–59, 64; Suomi ym. 2008, s. 35–37 (PDF).

+ Suomen konsonantitKarlsson 1982, s. 57; Suomi ym. 2008, s. 38 (PDF). Labiaali Dentaali/Alveolaari Palataali/Velaari Glottaali Klusiilit p (b) t d k (g) Nasaalit m n ŋ Frikatiivit (f) s (ʃ) h Tremulantit r Lateraalit l Puolivokaalit ʋ j

Suomen konsonanttijärjestelmää voi pitää melko yksinkertaisena siinä mielessä, että maailman kielissä on keskimäärin yli 20 konsonanttia ja joissakin kielissä paljonkin enemmän. Suomessa ei myöskään esiinny sellaisia konsonantteja, jotka olisivat epätavallisia maailman kielissä.Laury 2008, s. 261–262. Toisin kuin vokaaleilla, suomen konsonanteilla on allofonista vaihtelua. Esimerkiksi konsonanttifoneemi /h/ ääntyy sanan alussa soinnittomana glottaalifrikatiivina [h], mutta palataalikonsonantin edellä palataalisena frikatiivina, kuten sanassa [viçko] vihko. Vokaalien välissä /h/ ääntyy soinnillisena, esimerkiksi [vaɦa] vaha.Karlsson 1982, s. 61; Suomi ym. 2008, s. 28 (PDF). Myös sibilantti /s/:n ääntämys vaihtelee, niin että pyöreiden vokaalien jäljessä se voi ääntyä postalveolaarisena kuin [ʃ], mutta vokaalien välissä soinnillisena kuin [z].ISK § 4.Suomi ym. 2008, s. 27–28 (PDF). Nasaaliassimilaation vaikutuksesta nasaalikonsonantit mukautuvat seuraavan konsonantin ääntöpaikkaan, niin että esimerkiksi sana ranka äännetään [raŋka].Karlsson 1982, s. 64.

Äänteiden pituus

Suomen kielessä äänteiden pituus eli kvantiteetti erottelee merkityksiä. Pituusasteita on kaksi, ja oikeinkirjoituksessa lyhyet äänteet merkitään yhdellä ja pitkät kahdella kirjaimella. Esimerkiksi sanoilla taakka, taakkaa, takka, takkaa ja takaa on eri merkitys. Konsonanteista käytetään yleensä nimityksiä yksinäiskonsonantti ja geminaatta, vokaaleista taas lyhyt ja pitkä vokaali.ISK § 9.

Suomi on täysi kvantiteettikieli siinä mielessä, että pituus ei ole sidoksissa sanapainoon ja sekä lyhyet että pitkät konsonantit voivat esiintyä samassa sanassa toisistaan riippumatta. Pituusero koskee kaikkia vokaaleita ja lähes kaikkia konsonantteja. Omaperäisistä konsonanteista v, j, h ja d esiintyvät vain lyhyinä; tosin geminaatta hh on sanassa hihhuli ja dd joissain vierassanoissa, kuten addikti. Puhekielessä nämäkin konsonantit voivat pidentyä yleisgeminaation vaikutuksesta, esimerkiksi rahhaa, ajjaa, mutta niitä ei voi silloinkaan pitää pitkinä foneemeina, koska geminaatio on automaattista eikä pituus erottele merkityksiä.Suomi ym. 2008, s. 39–41 (PDF).

Vokaalien pituusero esiintyy monissa maailman kielissä, mutta konsonanttien pituusero on harvinaisempi ilmiö.Laury 2008, s. 261. Suomi on kuitenkin kielitypologisesti melko harvinainen kieli siinä mielessä, että äänteiden pituus ja sanapaino eivät ole sidoksissa toisiinsa: paino on aina sanan ensimmäisellä tavulla, mutta pitkiä ja lyhyitä äänteitä voi olla kaikissa tavuissa.

Fonotaksi

Vokaalisointu

pienoiskuva|Suomen kielen vokaaliharmonia

Suomen kielessä vallitsee vokaalisoinnuksi kutsuttu fonotaktinen rajoitus, jonka mukaan yhdessä sanassa voi olla vain joko takavokaaleja (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y). Vokaalisointu koskee paitsi sanavartaloita, myös niihin liittyviä suffikseja, kuten taivutuspäätteitä (tuhmassa – tyhmässä) ja johtimia (tuhmuus – tyhmyys). Vokaalisointu ei kuitenkaan koske yhdyssanoja, kuten kesäloma ja isoisä.ISK § 15.Suomi ym. 2008, s. 51 (PDF).

Vaikka vokaalit e ja i ovat foneettisesti etuvokaaleja, ne ovat vokaalisoinnun suhteen neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä näkyy esimerkiksi sanapareissa selkä – velka ja kiista – kiistää. Jos sanavartalossa on vain neutraaleja vokaaleita, suffiksi on kuitenkin etuvokaalinen, esim. sanassa itkevät.

Vokaalisointu on maailman kielissä suhteellisen harvinainen ilmiö. Suomessakaan vokaalisointu ei koske lainasanoja, kuten analyysi, olympialaiset, papyrus tai föönata. Tällaisissa sanoissa myös suffiksi voi vaihdella, etenkin jos etuvokaali on y: voidaan sanoa esimerkiksi analyyttista tai analyyttistä.ISK § 17.

Diftongit ja vokaaliyhtymät

Suomessa on paljon diftongeja ja vokaaliyhtymiä, ja pitkät vokaalijonot ja vokaalien monenlaiset yhdistymismahdollisuudet erottavat suomen monista maailman kielistä.

Suomen yleiskielessä on 18 diftongia, jotka voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Suppenevissa diftongeissa alkukomponentti on väljä (ä, a) tai puolisuppea (e, ö, o) ja jälkikomponentti on suppea (i, y, u). Suppeissa diftongeissa sekä alku- että jälkikomponentti ovat suppeita. Väljenevissä diftongeissa alkukompenentti on suppea ja jälkikomponentti puolisuppea. Diftongeista harvinaisimpia ovat ey, iy, öi ja yi, jotka esiintyvät lähinnä vain taivutusmuodoissa tai johdoksissa, siis vartalon ja suffiksin rajalla: peseytyä, kääriytyä, töitä, hyinen.ISK § 21.Karlsson 1982, s. 83–84.

+ Suomen diftongit suppenevat diftongit ei öi äi oi ai ey öy äy eu ou au suppeat diftongit yi ui iu iy väljenevät diftongit ie yö uo

Diftongien lisäksi suomessa on paljon vokaaliyhtymiä eli vokaalijonoja, joiden välissä on tavuraja. Kahden vokaalin yhtymiä on 20, joista ensimmäisen ja toisen tavun rajalla esiintyy 16, esimerkiksi a.e (tae), a.o (vaot), e.a (seassa), e.o (seos), i.a (lian), i.ä (iän), o.a (loan), o.e (koe), u.e (puen), y.e (kyetä), ä.e (näen) ja ä.ö (näön). Periaatteessa kaikki suomen vokaalit voivat esiintyä peräkkäin joko diftongeina tai vokaaliyhtyminä, kun vokaalisointu otetaan huomioon. Toisaalta jotkin vokaaliyhtymät ovat harvinaisia, kuten i.ö (lieriö, säiliö) tai e.ö (lipeöidä).ISK § 25.Karlsson 1982, s. 91–92. Vokaaliyhtymän ja diftongin raja ei ole aina selvä, vaan joissain vokaalijonoissa tavuraja voidaan ääntää tai jättää ääntämättä: hi(.)en, te(.)in, rakka(.)us, eri(.)yttää, pi(.)ano, te(.)ologi.ISK § 55; Suomi 2008, ym. 50–51.

Triftongeja suomessa ei ole, vaan kolmen vokaalin yhtymissä on aina tavuraja: toisessa tavussa on lyhyt vokaali, toisessa pitkä vokaali tai diftongi. Esimerkkejä: au.a (kauan), iu.a (kiuas), ai.e (aie), aa.a (raa’an), aa.o (kaaos), uu.i (ruuissa), ii.e (liietä), i.öi (viheriöi), i.äi (pääsiäinen), u.ai (munuainen), y.ää (nykyään), u.aa (jaguaari), i.oo (idiootti). Neljän vokaalin yhtymissä tavurajan edellä on pitkä vokaali tai diftongi ja tavurajan jäljessä diftongi: aa.oi (raaoissa), ii.ai (niiailla), eu.oi (leuoissa), ai.oi (aioin).Karlsson 1982, s. 94–96.

Konsonanttiyhtymät

Suomen kielessä ei ennen tunnettu sananalkuisia konsonanttiyhtymiä, mikä ilmenee esimerkiksi lainasanoissa ranta ja ruuti (< ruots. strand, krut). Nykyään ne ovat kuitenkin yleisiä paitsi lainasanoissa, myös slangissa ja deskriptiivisessä sanastossa, kuten prätkä ja plörö.Suomi ym. 2008, s. 55 (PDF). Yleisimmät sananalkuiset konsonanttiyhtymät koostuvat klusiilista (k, p tai t) ja likvidasta (l tai r): klinikka, kristillinen, planeetta, prosentti ja traktori. Yleisiä ovat myös s-alkuiset yhtymät, kuten sanoissa skaala, spekulatiivinen ja status.Karlsson 1982, s. 105–107. Kolmen konsonantin yhtymät sanan alussa ovat harvinaisia, mutta sellainen on esimerkiksi sanoissa strategia ja struktuuri.Karlsson 1982, s. 105. Sanan lopussa konsonanttiyhtymiä esiintyy niin ikään lähinnä interjektioissa (naks, auts) ja lainasanoissa, kuten preesens ja jazz /jats/.Karlsson 1982, s. 128.

Sanan sisällä kahden konsonantin yhtymät ovat tavallisia. Yleisiä ovat esimerkiksi st, ht, lt, rt, ts, ks, ns ja sk, jotka voivat esiintyä sekä sanan ensimmäisellä että myöhemmällä tavurajalla ja sekä lyhyen että pitkän vokaalin tai diftongin jäljessä.ISK § 31; Karlsson 1982, s. 126. Omaperäisessä sanastossa on useita fonotaktisia rajoituksia, joita lainasanat voivat rikkoa. Esimerkiksi /d/ voi omaperäisessä sanastossa esiintyä vain yhdistelmässä /hd/ ja /ŋ/ yhdistelmässä /ŋk/, mutta lainasanoissa muutkin yhdistelmät ovat mahdollisia, esimerkiksi /nd/ sanassa kandidaatti ja /ŋn/ sanassa kognitio. Omaperäisissä sanoissa ei myöskään ole klusiilin ja nasaalin yhtymiä eikä /ʋ/ voi olla konsonanttiyhtymän alussa. Lainasanoissa voivat kuitenkin esiintyä esimerkiksi /pn/ (hypnoosi), /km/ (rykmentti) ja /ʋn/ (klovni).Karlsson 1982, s. 119–120; Suomi ym. 2008, s. 57 (PDF).