Benedictus XV, alkuperäiseltä nimeltään Giacomo Paolo Giovanni Battista della Chiesa,Everyman's encyclopedia s. 102 (21. marraskuuta 1854 – 22. tammikuuta 1922) toimi paavina 3. syyskuuta 1914 alkaen kuolemaansa saakka.
Sardiniassa syntynyt Benedictus XV oli Vatikaanin virallisessa Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun paaviluettelon mukaan 258. paavi. Hänen edeltäjänsä oli Pius X ja seuraajansa Pius XI. Ennen paaviuttaan Benedictus XV muun muassa toimi Bolognan arkkipiispana.
Benedictus XV:n paavinkauden eli pontifikaatin tärkeimpiin tapahtumiin kuului ensimmäinen maailmansota, jota pasifistinen Benedictus XV vastusti. Paavi yrittikin useaan otteeseen vedota sodan eri osapuolia tekemään rauhan keskenään ja lopettamaan sotimisen. Hänen kautensa merkittävimpinä päätöksinä voitaneen pitää katolisen kirkon politiikkaan osallistumiskiellon kumoamista Italiassa ja katolisen puolueen Partitio Popolaren salliminen. Lisäksi hän tuomitsi äärivanhoillisten modernisteihin kohdistamat niin sanotut noitavainot kirkon sisällä ja pyrki sovintoon ortodoksikirkon kanssa ja perusti näitä pyrkimyksiä ajaakseen kuuriaan idän kirkon kongregaation.
Suomalaisittain tärkeänä päätöksenä voidaan pitää Suomen itsenäisyyden tunnustamista paavin vastaanotolla 2. maaliskuuta 1918. Osoituksena hänen Suomen asialle myötämielisestä suhtautumisestaan voitaneen pitää sitä, että samaan aikaan paavin vastaanotolle jonotti myös Venäjän lähettiläs, mutta paavi varasi audienssin ensin Suomen valtuuskunnalle ja odotutti Venäjän valtuuskuntaa.Hanska 2005: 153. (Valtuuskuntien järjestyksestä paavin vastaanotolle on kertonut Vatikaanin valtiosihteeri, kardinaali Gasparri vastavierailullaan Suomen valtuuskunnan hotelliin.)
Elämä ennen paaviutta
Giacomo della Chiesa syntyi 21. marraskuuta 1854 Genovassa osaksi vanhaa genovalaista aristokratiaa. Ruumiinrakenteeltaan hän oli hintelä ja pieni, ja hän oli myös syntynyt keskosena.Heininen s. 128
Lain opiskelemisen della Chiesa aloitti ensin Genovassa, mutta siirtyi myöhemmin Roomaan ja jatkoi vielä paavilliseen diplomaattiakatemiaan. Akatemiassa della Chiesa tutustui Mariano Rampollaan, joka otti hänet sihteerikseen nuntiukseksi nimittämisensä jälkeen vuonna 1883. Valtionsihteerivirastoon della Chiesa pääsi Rampollan siivellä, sillä Leo XIII:n nimittäessä Rampollan kardinaalivaltiosihteeriksi otti tämä della Chiesan mukaansa.
Leo XIII:n kuoltua Rampolla oli vahvoilla vuoden 1903 konklaavissa, mutta hävisi veto exclusionis -veto-oikeuden käytön takia Guiseppe Sartolle, josta tuli paavi Pius X. Häviö paavinvaalissa johti Rampollan siirtämiseen syrjään, jolloin myös della Chiesa, jonka tärkeä suosija Rampolla oli, menetti asemiaan. Vuonna 1907 della Chiesa joutui lähtemään paavillisesta kuuriasta, sillä Pius X myönsi hänelle Bolognan arkkipiispan viran nimittämättä tätä kuitenkaan kardinaaliksi, mikä yleensä myönnettiin arkkipiispannimityksen mukana. Kardinaalin punainen hattu della Chiesalle myönnettiin vasta Mariano Rampollan kuoleman jälkeen 1914. Nimitys tuli vain muutamaa kuukautta ennen paavi Pius X:n kuolemaa saman vuoden syksyllä.
Valinta paaviksi Vuoden 1914 konklaaviHeininen 2004: 128–129. Kaikki konklaavin kulusta kertovat tiedot perustuvat Wienin kardinaaliarkkipiispan muistiinpanoihin. tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, koska Wienin kardinaaliarkkipiispa teki muistiinpanoja konklaavin etenemisestä, vaikkakin konklaavin säännöt kielsivät tällaisen toiminnan ankarasti.
Pääehdokkaat
Konklaavin kokoontuessa valitsemaan uutta paavia ensimmäinen maailmansota oli jo syttynyt. Eräskin kardinaaleista oli jo menettänyt kaksi veljenpoikaansa länsirintamalla. Konklaavi haki kuolleen ja hyvin hurskaan Pius X:n seuraajaksi diplomaattista paavia, ja se päätyikin lopulta pasifistiseen ja sovitteluhaluiseen della Chiesaan.
Kardinaalien joukossa oli viisi vakavaa ehdokasta uudeksi paaviksi: Bolognan arkkipiispa ja kardinaali della Chiesa, Pisan Pietro Maffi, kardinaalivikaari Basilio Pompilj sekä kardinaalivaltiosihteeri Rafael Merry de Val. Myöhemmin myös Domenico Serafiniä tarjottiin kompromissiehdokkaaksi, ja viimeisessä äänestyksessä hän oli della Chiesan ainoa varteenotettava vastaehdokas.
Konklaavin kulku 1. syyskuuta thumb|left|Sikstuksen kappelin kattoa. Kappelin ilmapiirin toivotaan tuovan kardinaalikollegion lähemmäs Jumalaa vaalin aikana.
Wienin kardinaaliarkkipiispan muistiinpanojen mukaan ensimmäisessä äänestyksessä Maffi ja della Chiesa saivat molemmat saman verran ääniä, eli kaksitoista kumpaisellekin. Lisäksi Pompilj sai puolelleen yhdeksän kardinaalia ja Merry de Val seitsemän. Näiden neljän lisäksi kardinaalit Serafini ja Ferrata olivat ainoat yli yhden äänen saaneet kardinaalit; Derafiniä paavinistuimelle kannatti neljä henkeä ja Ferrataa kaksi. Kuuden ehdokkaan lisäksi kardinaalit Gasparri, Falconio, Agliardi, Ferrari, Gotti, De Lai, Francia Nava sekä van Rossum saivat kukin yhden äänen.
Päivän aikana äänimäärät muuttuivat eri ehdokkaiden kesken, ja neljännessä äänestyksessä della Chiesan äänimäärä kasvoi kahdeksastatoista kahteenkymmeneenyhteen. Hänen silloin varteenotettavin vastaehdokkaansa Maffi sai päivän aikana lisää kannatusta verrattuna ensimmäiseen äänestykseen, mutta neljännessä äänestyksessä hän menetti yhden äänen, jolloin hänen kannatuksensa putosi viiteentoista.
2. syyskuuta thumb|right|Sikstuksen kappeli, jossa myös vuoden 1914 konklaavi pidettiin.
Syyskuun 2. päivän ensimmäisessä äänestyksessä sekä della Chiesa että Maffi menettivät kannatustaan: della Chiesa sai kaksikymmentä ääntä ja Maffi kolmetoista. Pompiljinkin äänimäärä pieneni yhdeksästä kuuteen, samoin kävi Merry del Valille, joka menetti neljä kannattajaa ääniensä lukumäärän jäädessä kahteen. Ainoastaan Serafini ja Ferrata lisäsivät äänimääräänsä, Serafinille ilmaantui kahdeksan uutta kannattajaa ja Ferratalle yksi. Samalla ensimmäisellä kierroksella äänen saaneelle mutta myöhemmin ääniä vaille jääneelle kardinaali Francia Navalle ilmaantui jälleen yksi kannattaja.
Syyskuun 2. päivän toisen äänestyksen eli konklaavin kuudennen äänestyskierroksen aikana della Chiesa kasvatti jälleen kannatustaan nostaen sen kahteenkymmeneenseitsemään, mutta Maffin äänet putosivat seitsemään. Monet tämän kannattajat olivat siirtyneet della Chiesan puolelle huomattuaan, ettei heidän oma ehdokkaansa voittaisi konklaavia. Pompiljia kannatti enää kaksi kardinaalia, Merry del Val menetti kokonaan kannatuksensa. Samoin kävi Ferratalle ja Bacilierille. Richelmyn ja Navan äänimäärät pysyivät yhdessä äänessä. Kompromissiehdokkaaksi tarjottu Serafini sai seitsemäntoista kardinaalin kannatuksen. thumb|left|Benedictus XV:n paavillinen vaakuna. Seitsemännellä äänestyskerralla enää kaksi kannatti Maffia, kun taas della Chiesan kannattajamäärät olivat nousseet, ja heitä oli nyt kolmekymmentäyksi. Pompilj menetti kokonaan kannattajansa, Serafiniä äänesti paavinistuimelle kaksikymmentäyksi.
Syyskuun 2. päivän viimeinen äänestyskerta osoitti della Chiesan kannatuksen olevan pienoisessa nousussa; hän sai yhden äänen lisää. Maffia ei äänestänyt enää yksikään, ja Serafinin äänimäärä pysyi ennallaan.
3. syyskuuta
Syyskuun 3. päivänä käytiin enää kaksi äänestyskierrosta, joista ensimmäisen aikana kolmekymmentäneljä kardinaalia antoi äänensä della Chiesan nostamiseksi paavinistuimelle. Samalla Serafini sai yhden äänen lisää. Konklaavi ratkesi syyskuun 3. päivän toisen äänestyksen jälkeen eli konklaavin 10. äänestyskierroksella. Lopullisiksi tuloksiksi vahvistui della Chiesan voitto Serafinista äänin 38–18. Richelmy ja Francia Nava saivat molemmat yhden hajaäänen. Konklaavin lopputuloksena della Chiesa nousi paavinistuimelle ja otti nimekseen Benedictus XV suuren valistusajan paavin Benedictus XIV:n mukaan.
Tilanne Benedictus XV:n noustessa paaviksi
Benedictus XV:n pontifikaatti alkoi erittäin kiivaissa tunnelmissa. Hänen edeltäjänsä Pius X oli vielä viimeisinä elinkuukausinaan yrittänyt estää ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen yrittämällä neuvotella sopua osapuolten välille.Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 177 Neuvottelut olivat kuitenkin epäonnistuneet, minkä jälkeen Itävalta-Unkari oli julistanut sodan Serbialle. Benedictus XV peri paavinistuimen noin kuukauden kuluttua sodan julistamisesta, ja yritykset lopettaa sota muodostivat tärkeän osan hänen pontifikaattinsa tapahtumista.
Perintönä paavinistuimelle Pius X oli myös jättänyt jälkeensä modernistien vainon.Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 174 ja 175. Modernisteilla tarkoitetaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun paaviuden historiassa henkilöitä, jotka muun muassa kannattivat paavinistuimen uudistumista modernisoituvassa maailmassa. Samoin modernisteina pidettiin esimerkiksi erilaisia teologisia professoreita ja muita akateemisia opettajia, jotka esimerkiksi kannattivat kriittistä raamatuntutkimusta tai muuten kyseenalaistivat katolisen kirkon virallisen kannan.
Pius X:n toimiin modernistien vainoamiseksi oli kuulunut muun muassa modernisteja jäljittävän salaseuran epävirallinen hyväksyminenPius X tiesi salaseurasta, muttei kieltänyt sen toimintaa. Lähde: Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 174 ja niin kutsutun antimodernistivalan käyttöönotto.
Koko Benedictus XV:n paavius tapahtui niin sanotussa Vatikaanin vankeudessa, jossa paavit Pius IX:stä Pius XI:een vangitsivat itsensä Vatikaaniin. Syynä tähän olivat erimielisyydet Italian valtion kanssa.
Paavina vuodet 1914–1922 thumb|left|Valokuva Benedictus XV:stä. Ensimmäinen maailmansota
Benedictus XV:n paavius ylsi yli ensimmäisen maailmansodan, jota hän kutsui ”Euroopan itsemurhaksi”. Pasifistisen paavin useat yritykset sovitella rauhaa osapuolten välille eivät tuottaneet tulosta. Uuden paavin valinnasta oli kulunut vasta viisi päivää, kun hän esitti ensimmäisen monista vetoomuksistaan sodan ja ”mielettömän teurastuksen” lopettamiseksi.Heininen s. 130 Benedictus XV vetosi rauhan puolesta myös esimerkiksi kiertokirjeissään Ad beatissimi apostolorum ja Humani Generis redemptionem. Lisäksi sodanjälkeisessä kiertokirjeessään Quod iam diu Benedictus XV myös esitti ajatuksiaan rauhasta.
Huolimatta Benedictus XV:n rauhanvetoomusten kaatumisesta jatkoi Vatikaani silti avustustoimintaansa ilman keskeytyksiä.Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 177 Tähän työhön kuului muun muassa 82 miljoonan kultaliiran antaminen kristillisten avustusjärjestöjen toiminnan rahoittamiseksi. Vaikka paavinistuin vastusti kiihkeästi sotaa, kannattivat useat eurooppalaiset katoliset sitä. Esimerkiksi Saksassa katoliset pyrkivät sotaan osallistumisella ja sen tukemisella parantamaan yhteiskunnallisia asemiaan, jotka olivat heikentyneet niin sanotun Kulttuuritaistelun aikana. Tämä taktiikka tuottikin tulosta, sillä esimerkiksi Saksan jesuiittoja koskevat kiellot kumottiin, ja järjestön toiminta sallittiin jälleen täydessä laajuudessaan. Saksalaisten katolilaisten sotainto kuitenkin heikensi suhteita Ranskaan, jossa monet piispat ja muutama kardinaalikin arvostelivat kiivaasti saksalaisten katolilaisten toimia.
Benedictus XV:n ollessa paavina paavinistuin julistautui virallisesti puolueettomaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Tästä huolimatta sodan molemmat osapuolet syyttivät sitä puolueelliseksi; saksalaisten mielestä paavi oli aatteiltaan ranskalainen ja ranskalaisten mielestä saksalainen.