thumb|Jatkosodan hiihtopartio etenee ahkioineen. Etummaisena Tauno Kivikoski. Suomen kaukopartiotoiminta oli Suomen armeijan lähinnä päämajan johdolla tai sen käskemänä tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa jatkosodan ja Lapin sodan aikana.

Tämä artikkeli käsittelee jatkosodan ja Lapin sodan aikana tapahtunutta Suomen armeijan kaukopartio-osastojen harjoittamaa ja päämajan johtamaa sotilaallista tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa Neuvostoliiton ja Lapin sodan aikana Saksan hallitsemilla alueilla rintamalinjojen takana. Toiminnasta kirjallisuudessa käytettyjä nimityksiä ovat kaukotiedustelupartio, kaukopartio sekä päämajan kaukopartio.Saressalo 1987, 12–13 ja eri kohdin

Kaukopartiotoiminta erosi toiminta-alueensa puolesta lähipartioinnista: lähipartiointia harjoittavat taistelijat kuuluivat toiminta-alueensa taisteluyksikköön, kaukopartio puolestaan päämajan alaiseen yksikköön. Tätä korostaa nimitys päämajan kaukopartio, joka erottaa nämä esimerkiksi divisioonien alaisina toimineista partioista.Laurila 2002, 10

Puhekielessä kaukopartiomiehiä saatettiin kutsua sisseiksi ja näin liittää 1940-luvun toiminta suomalaisten sissien historiaan. Suomen armeijassa oli erityisiä sissiosastoja, mutta nämä eivät olleet päämajan vaan yhtymien alaisia. Sissi-nimityksen voidaan ajatella viittaavan enemmän suoranaiseen taistelu- ja tuhoamistoimintaan, kun taas kaukopartioinnin tärkein osa-alue oli tiedustelu. Yksittäisten partio- tai sissiretkien kohdalla raja on kuitenkin liukuva.Laurila 2002, 10–11; Paarma 1978,11–12. Kaukopartiotoiminta ei ollut sissisotaa siinä merkityksessä, johon liittyy laaja yhteistyö toiminta-alueen siviilien kanssa.

Kaukopartiotoiminta on myös eri asia kuin asiamiestiedustelu eli salainen tiedustelu, kansanomaisesti sanottuna vakoilu.Elfvengren ym. 2010, 11Asiamiestiedustelusta ja -koulutuksesta tarkemmin Partiomiehet toimivat tiedustelijoina, mutta sotilaspuvuissa ja näkyvästi aseistettuina. Toisaalta esimerkiksi puhelinkuuntelu, vakoilu tässä mielessä, kuului kaukopartioiden menetelmiin. Kaukopartio- ja asiamiestoiminta kohtasivat läheisesti esimerkiksi siten, että päämajan kaukopartio-osastojen (myöhemmin Erillinen pataljoona 4:n komppanioiden) vahvuudessa (sekä Äänislinnan Tiedustelijainkoulussa) oli myös asiamiehiä ja tällaisen tiedustelijan saattoi saattaa toiminta-alueelleen kaukopartio.Esimerkki saattotehtävästä: Osasto Paatsalon partio Alakurtin eteläpuolelta Tolvantojoelle 7.- 13. elokuuta 1942 (Saressalo 1987, 156)

Toiminnan lähtökohdat ja organisaatio Tiedustelu oli ennen sotia organisoitu yleisesikunnan tilastotoimiston (Yleisesikunnan tilastollinen ja ulkomaaosasto, Osasto 2) alaisuuteen. Tilastotoimistolla oli muutaman miehen vahvuiset alueelliset alatoimistot, jotka huolehtivat pintatiedustelusta rajan yli omilla toiminta-alueellaan: Karjalankannaksella, Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Lapissa. Viipuriin ja Sortavalan alatoimistot oli perustettu jo 1920-luvulla ja 1930-luvun jälkipuolella toimistot saatiin Kajaaniin ja Rovaniemelle. Kajaanin toimisto tiedusteli Vienan Karjalaan ja Rovaniemen toimisto Petsamo–Kuusamo–Kiestinki–Salla-suuntiin.Lahdenperä, Jyrki: Tilannearviot ja tiedustelutulokset Neuvostoliitosta ennen sotaa (teoksessa: Talvisodan pikkujättiläinen);Tikkanen: Sissit erikoistehtävissä s. 14

Toimistojen asiamiehet olivat pääosin vienankarjalaisia ja inkeriläisiä pakolaisia, mutta joukossa oli myös muualta Suomesta tulleita henkilöitä. Esimerkiksi Pauli Marttina, Into Kuismanen ja Pekka Savinainen kuuluivat ensimmäiseen ryhmään. Marttina ja Kuismanen johtivat myöhemmin omia osastojaan.

Talvisodan aika Kullekin alatoimistolle muodostettiin talvisodan aikana joukkueen vahvuinen tiedusteluosasto. Koulutus käynnistettiin, mutta varsinaista kaukopartiotoimintaa ei ehditty aloittaa, vaikka tarve olikin havaittu. Divisioonat ja pienemmät yhtymät järjestivät omaa tiedustelu- ja partiotoimintaansa. Heiskasen mukaan kaukopartioinnin ajatusta ei kuitenkaan vielä hahmotettu selkeästi: ajateltiin, että partiotoiminnan säde voisi ulottua muutaman kilometrin syvyyteen linjojen taakse. Pitempi partiomatka tehtiin kuitenkin ainakin Muurmannin radalle.Heiskanen 1988, 107

Rovaniemen alatoimisto lähetti 11-miehisen partion Salla-Märkäjärvi-suunnalle liikenteentarkkailutehtävään maaliskuun alussa 1940.Salla tarkoittaa tässä luovutetun alueen Vanhaa Sallaa ja Märkäjärvi nykyistä Sallan kirkonkylää Yksipuolisen radioyhteyden (pelkkä lähetys) takia partio ei saanut tietoa sodan loppumisesta vaan tuli toimineeksi myös rauhan aikana. Viimeisessä ennen paluutaan lähettämässään viestissä 14. maaliskuuta partio ilmoitti tuhonneensa varastorakennuksen eliminoituaan ensin vartiomiehet.Paarma 1978, 13–14

Välirauhan ajan tiedustelutoiminta ja valmistautuminen Tiedustelutoiminta alkoi heti Moskovan rauhansopimuksen tultua voimaan. Tiedustelupartiot olivat pieniä, tyypillisesti kahden miehen vahvuisia ja liikkuivat siviilipuvuissa. Partiomiehet olivat vapaaehtoisia, usein toiminta-alueensa jo ajalta ennen sotaa tuntevia. Aseistuksena oli pistooli ja puukko, sillä kyse oli salaisesta tiedustelusta; väkivaltaista kosketusta pyrittiin ehdottomasti välttämään.

Moskovan rauhan ajan tiedustelua ei voi rinnastaa jatkosodan kaukopartioihin; kaukopartioille sen tuloksilla ja kokemuksilla oli kuitenkin merkitystä toimintaedellytysten rakentajana.

Kyynel-radion käyttöön valmentava radistikurssi käynnistyi Järvenpäässä 14. maaliskuuta 1940 eli heti talvisodan päätyttyä ja kesti kolme kuukautta. Kurssilla oli 22 osanottajaa eri alaosastoista.Mäkelä 1966, 17–21

Kyynel-radion lisäksi partiolla oli mukana erillinen vastaanotin, Töpö. Varhaisessa Kyynelessä ei ollut vastaanotto-ominaisuutta, joten partiolle tulevat viestit lähetettiin Yleisradion kautta peitekielellä, esimerkiksi merenkulkijalle suunnattuna viestinä. Vastaanottamaan kykenevien Kyynel-radioiden tultua käyttöön Töpö-yhteys oli varalla.

Moskovan rauhan aikana keskityttiin myös rakentamaan alaosastojen organisaatiota: valittiin ja koulutettiin kantahenkilöstöä. Henkilöstön valinta perustui vapaaehtoisuuden ohella luotettavuuteen, isänmaallisuuteen, hyvään kuntoon ja paineensietokykyyn. Joukkoon valikoitui esimerkiksi hiihto- ja ampumaurheilun huippuja.

Jatkosodan partiotoiminnan perusta

Jo sotaa edeltäneen ajan tilastotoimiston alatoimistoista olivat muodostuneet neljä kaukopartio-osastoa: Osasto Vehniäinen (päällikkö Hannes Vehniäinen), toiminta-alueena Karjalankannas Osasto Kuismanen (OsKu, päällikkö Into Kuismanen), Pohjois-Karjalassa operoiva osasto Osasto Marttina (päällikkö Pauli Marttina), toiminta-alueena Kainuu Osasto Paatsalo (päällikkö Harri Paatsalo), toiminta-alueena Lappi Osastot organisoitiin 1. heinäkuuta 1943 Erillinen pataljoona 4:ksi (ErP 4), johon jokainen osasto kuului komppaniana. Pataljoonan lähin esimies oli päämajan tiedusteluosastossa ensin eversti Kaarlo Somerto ja huhtikuusta 1944 alkaen everstiluutnantti Reino Hallamaa. Pataljoonan ainoa varsinainen komentaja oli everstiluutnantti Jussi Sovio ajanjakson 15. syyskuuta 1943 – 30. marraskuuta 1944. Sovio oli päämajan tiedustelutoimisto 1:n ilmavoimajaoksen päällikkö.Laurila 2002, 12

Koulutus ja varustautuminen thumb|Douglas DC-2, jollainen toimi kaukopartiomiesten kesäkuun 1941 laskuvarjokurssin hyppykoneena. Partiomiesten koulutuksessa voidaan erottaa toisaalta yleisten edellytysten varmistaminen ja luominen ja toisaalta erityistaidot.

Selviytyminen luonnossa kaikkina vuodenaikoina oli minimitaso, joka oli ikään kuin sisäänrakennettuna jo valintaperusteissa: partiomiehet olivat maaseudun kasvatteja, kaupunkilaisia ei juuri joukossa ollut. Valituksi tulleita miehiä testattiin pitkillä harjoitusretkillä ennen varsinaiseen partioon linjojen yli lähtöä ja myös ensimmäiset partiomatkat olivat eräänlaista koeaikaa. Fyysisen ja psyykkisen rasituksen sekä stressin siedon arviointi korostuivat esimiesten suorittamassa tarkkailussa.

Partiomiesten erityistaitoja olivat esimerkiksi sähkötys- ja pioneerityötaidot sekä laskuvarjohyppykoulutus, jota annettiin, mutta käytettiin tositoimissa vähän.

Kesäkuussa 1941 järjestettiin kapteeni Eero Erhon johtama laskuvarjohyppykurssi 25:lle partiomiehelle Luonetjärvellä, lähellä Jyväskylää, hyppykoneena Douglas DC-2.Mäkelä 1966, 27–29

Partiomatkoille varustautuminen riippui vuodenajasta, tehtävästä, partion koosta ja matkan suunnitellusta kestosta sekä siitä suunniteltiinko matkalle täydennystä lentoteitse tai kätköistä.

Aseistus ja varmistaminen thumb|Suomi-konepistooli, kaukopartiomiehen perusase.

Rauhan aikana tehdyillä salaisen tiedustelun retkillä pääaseena oli 9 mm:n Ukko-Mauser- tai Parabellum-pistooli.

Jatkosodan kaukopartiomiehen perusase oli Suomi-konepistooli, jonka kantajan varustukseen kuului vara-aseena myös taskupistooli. Myös sotasaaliiksi saatuja itselataavia SVT 40-kivääreitä käytettiin, ja suurissa partioissa, kuten Petrovski Jamin huoltokeskukseen hyökänneessä Ilmari Honkasen osastossa oli kiväärimiehiä siksikin, ettei konepistooleita riittänyt kaikille. Talvisissa hiihtopartioissa kiväärillä oli ulottuvuutensa takia merkitystä.

Erityisesti talvisin partion oli varauduttava torjumaan takaa-ajajia myös ansoittamalla. Tähän tarkoitukseen käytettiin puukuorisia, ulkonäöltään ja kooltaan kynäkoteloa muistuttavia latumiinoja sekä ansalangan katketessa laukeavia panoksia, kuten valohälyttimiä eli "ovikelloja".

Latumiinoja otettiin mukaan esimerkiksi viisi kappaletta miestä kohden. Räjähtäessään latumiina useimmiten silpoi siihen osuneen miehen jalan. Partion kannalta oli tärkeintä, että miinaan osuttuaan takaa-ajajat joutuivat siirtymään valmiilta ladulta umpihankeen ja heidän vauhtinsa hidastui.Saressalo 1987, 29

Kesäisin partiomiehet sivelivät jälkikoirien harhauttamiseksi saappaidensa pohjiin ainetta, jonka tarkoitus oli turruttaa koirien hajuaisti ja siten haitata takaa-ajoa. Aine on mahdollisesti ollut kreosoottia, kyllästysaineena käytettyä kivihiilitislettä.Torsti tietää, Helsingin Sanomat 25.5.2014, s. C 11

Tuhoamisvälineet thumb|Polttopullo, lempinimeltään "Molotovin cocktail". Tuhoamistehtäviin lähtevät partiot liittivät varusteisiinsa räjähteitä sekä erilaisia polttovälineitä. Näistä on kirjallisuudessa mainittu muun muassa seuraavia: dynamiitit kasapanokset käsikranaatit polttopullot T-pötkyt eli sytytyspötkyt, joita kutsuttiin myös nimellä sissikipinä T-rasiat eli polttorasiat

T-pötkyt ja -rasiat (sanasta termiitti) paloivat sytytettyinä pitkän aikaa ja niiden ja polttopullojen avulla sytytettiin hävitettäviä rakennuksia.

Rautateiden ja siltojen panostamiseen tarvittiin räjähteeksi trotyylia (partiokuvauksissa kirjoitusasu voi olla rotuli) sekä eri tavoin toimivia aika- ja painosytyttimiä. Kirjallisuudessa mainitaan partiomatkoille viedyn useiden kymmenien kilojen räjähde-eriä. Rautatien katkaisemiseen tarkoitetusta välineistöstä käytettiin raporteissa kuvaavaa nimitystä junansuistaja.Junansuistaja-termi on käytössä esityksessä Arvo Mörön nimittämiseksi Mannerheim-ristin ritariksi (Tikkanen 1995, 59)Junansuistaja oli kiskoon kiinnitettävä nalli.Paukkunen 2008. Päämajan tiedustelija, s. 122

Räjähteiden lisäksi partioilla saattoi jatkosodan loppuvaiheissa olla mukana panssarinyrkkejä ajoneuvojen tuhoamiseen.

Muonitus, majoittuminen ja lääkintä Aluksi partioiden muonitus perustui tavanomaisen, esimerkiksi metsätöissä käytetyn muonan soveltamiseen, mutta pitemmillä retkillä sen ongelmaksi koitui paino. Suomessa kehitettiin vähitellen jatkosodan aikana partiotoimintaan soveltuvat ns. sissimuonat, jotka muodostuivat säilykkeistä ja kuivaamalla kevennetyistä ainesosista. thumb|Partio on saanut täydennyksen. Etualalla torpedoja, joissa täydennys pudotettiin laskuvarjolla. Teoksissa Päämajan kaukopartiot jatkosodassa ja Olimme päämajan kaukopartiomiehiä on esitetty viiden vuorokauden muonapakkauksen sisältö: näkkileipää tai tiivistettyä ruisleipää 300 g Koskenlaskija-juustoa 500 g