thumb|350px|Sotasyyllisyysoikeudenkäynti säätytalossa marraskuussa 1945. Oikeuden jäsenet hevosenkengän muotoisen pöydän takana, heidän edessään sihteerit ja pikakirjoittajat, selin kolmessa rivissä pöytien ääressä syytetyt ja heidän avustajansa. Vasemmalla syyttäjä, valvontakomission edustajia ja ulkomaisia diplomaatteja, etualalla yleisöä ja lehtimiehiä.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 181. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä tarkoitetaan Suomessa vuosina 1945 ja 1946 käytyä oikeudenkäyntiä, jossa tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Oikeudenkäynti pidettiin Helsingin Säätytalossa.
Termillä sotasyyllisyys viitataan nykyisin poliittiseen vastuuseen, esimerkiksi hyökkäyssodan aloittamiseen, kun taas termit sotarikos ja sotarikollinen liittyvät sodan aikana tehtyihin rikoksiin ja sodan lakien sekä tapojen rikkomisiin, esimerkiksi vankien surmaamisiin. Termien erottelu on muotoutunut vasta toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.Blinnikka 1969, s. 123–135.
Suomen historiassa sotasyyllisyysoikeudenkäynti on yksi kiistellyimmistä tapahtumista. Max Jakobsonin ja Jukka Tarkan mukaan oikeudenkäynti oli Neuvostoliiton Suomelta vaatima ”poliittinen sotakorvaus”.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: 90 vuotta kansakunnan elämästä, s. 169. Helsinki: Otava, 2007. Sen sijaan Yrjö Soini, Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio ovat kyseenalaistaneet näkemyksen, jonka mukaan Neuvostoliiton korkein johto olisi todella vaatinut Suomen sodanaikaisten poliittisten johtajien tuomitsemista.Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät, takakansiteksti.
Taustaa Liittoutuneet päättivät jo toisen maailmansodan aikana, että akselivaltojen poliittinen johto oli sodan aloittajina saatettava vastuuseen. Tästä sovittiin alustavasti jo Moskovan julistuksessa 30. lokakuuta 1943.
Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi”. Artiklan tulkinta aiheutti epätietoisuutta: koskiko se vain sotarikollisia vai myös poliittista johtoa. Myös voittajavaltioilla oli asiasta ristiriitaisia mielipiteitä. Tulkintaa, jonka mukaan kysymys oli ainoastaan sotarikollisista, vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission jo 19. lokakuuta 1944 silloiselle pääministerille Castrénille toimittama luettelo henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Listalla ei ollut Suomen poliittista johtoa. Kun eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen, päähuomion veivät vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaisten rajojen palauttaminen voimaan sekä lisäksi Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, sotakorvaukset ja Porkkalan vuokraaminen Helsingin naapurista äskeisen vihollisen tukikohdaksi, eikä sopimuksen 13. artiklaan kiinnitetty juuri lainkaan huomiota.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 16.
Valvontakomission neuvostoliittolaisen osapuolen poliittinen neuvonantaja Orlov antoi tammikuussa 1945 Suomeen saapuneille ulkomaisille toimittajille lausunnon, jossa hän ei maininnut mitään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon asettamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Välirauhansopimuksen 13. artiklan johdosta Orlov sanoi, että suomalaisten oli itse ratkaistava kysymys ”sotasyyllisistä”, sillä ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi”. Suomalaisille syntyi käsitys, ettei sotasyyllisyyskysymys kuuluisi välirauhansopimuksen toteuttamisen piiriin, vaan valvontakomissio edellyttäisi vain sodanaikaisten johtomiesten jättävän paikkansa.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 22. Tammikuun lopussa pääministeri Paasikivi kehotti eduskuntapuheessaan kyseisiä henkilöitä siirtymään syrjään politiikasta ”hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi”, koska historia oli hänen mukaansa osoittanut henkilövaihdokset valtakuntien johtopaikoilla suurten poliittisten muutosten yhteydessä välttämättömiksi. Samalla Paasikivi ilmoitti hallituksen asettavan komitean selvittämään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon virkatoimia ja niiden lainmukaisuutta.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 53.
Kehitys kohti oikeudenkäyntiä Asia oli esillä Suomen poliittisessa keskustelussa jatkuvasti jo sodan aikana ja sodan jälkeen. Oikeusministeri Kekkonen esitteli Tukholmassa elokuussa 1944 – jo ennen sodan päättymistä – Yhdysvaltain tiedustelupalvelun OSS:n Tukholman-toimiston päällikölle Wilho Tikanderille melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessistaJukka Tarkka, Hirmuinen asia, s. 39–40.. Valtiollisen poliisin päällikkö Paavo Kastari oli määrännyt kesällä 1944 Kekkosen erityisvalvontaan ja matkustuskieltoon, Kastari kun oli selvillä Kekkosen Tikander-yhteyksistä.
Eduskuntakeskusteluun sotasyyllisyysasian nostivat niin sanotut kuutoset tammikuussa 1945, ja kesällä se oli välikysymyksenkin aiheena. Paasikiven hallitukselle 29. kesäkuuta 1945 jätetyn välikysymyksen allekirjoitti yhteensä 55 kansanedustajaa, joista 36 oli SKDL:sta – ensimmäisenä Hertta Kuusinen – kymmenen RKP:sta, seitsemän SDP:sta ja kaksi Maalaisliitosta.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 84. Hallituksen teettämä Hornborgin komitean mietintö ei antanut asiaan selkeää ratkaisua, mutta hallitus katsoi, ettei mietintö tukenut sodanaikaisten poliitikkojen syytteeseen asettamista. Samaan tulokseen hallitus päätyi presidentti K. J. Ståhlbergiltä pyytämänsä asiantuntijalausunnon pohjalta; Ståhlbergin mukaan Suomen lainsäädäntö ei tuntenut poliittista sotasyyllisyyttä.
Tilanne muuttui oleellisesti, kun liittoutuneet solmivat 8. elokuuta 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite, eli ”rikos rauhaa vastaan”. Myöhemmin näistä rikoksista syytettynä tuomittiin useita natsi-Saksan poliitikkoja Nürnbergin oikeudenkäynnissä lokakuussa 1946. Samalla annettiin tuomioita myös sotarikoksista eli rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat sekä osallistuminen tällaisia sotia koskeviin suunnitelmiin tai salahankkeisiin.
Valvontakomission varajohtaja Savonenkov keskusteli asiasta tuoreeltaan 8. elokuuta pääministeri Paasikiven kanssa. Savonenkov totesi, että hallitus oli viivytellyt sotasyyllisyyskysymyksessä ja että mikäli Suomi ei asiaa itse ratkaisisi, tekisivät sen voittajavaltiot. Savonenkovin mukaan mikäli sotasyyllisiä ei lain mukaan pystyttäisi syyttämään, asiasta tulisi tehdä uusi laki. Sotasyyllisyysasiaa valmisteltiin hallituksessa, ja 13. elokuuta Paasikivi ilmoitti eduskunnalle hallituksen tuovan käsittelyyn lain erityistuomioistuimista. Jos lakiehdotusta ei hyväksyttäisi hallitus pääministerin mukaan eroaisi. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov saapui Helsinkiin 21. elokuuta vauhdittaakseen läsnäolollaan asian etenemistä ja kävi seuraavana päivänä Paasikiven luona. Ždanov korosti sotasyyllisyyskysymyksen tärkeyttä ja sen hoitamisen kiireellisyyttä, koska vasta sen jälkeen voitaisiin ryhtyä järjestämään Suomen ja Neuvostoliiton tulevia keskinäisiä suhteita. Hän varoitti, ettei oikeudenkäynnistä saanut tulla farssia tai pelkkää muodollisuutta, sillä muussa tapauksessa neuvostoliittolaiset voisivat joutua ottamaan asian omiin käsiinsä.Seppo Zetterberg (toim.): Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 773. Helsinki: WSOY, 1987. .
Laki sotasyyllisyydestä Ajatuksen taannehtivasta sotasyyllisyyslaista oli esittänyt ensimmäisenä valvontakomission poliittinen neuvonantaja Orlov keskustelussaan pääministeri Paasikiven kanssa 23. maaliskuuta 1945.Blomstedt & Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1, s. 126. Marsalkka Mannerheim puolestaan kirjoitti muistelmissaan:
Lakiehdotuksen mukaan henkilö, joka oli hallituksessa vaikuttanut Suomen osallistumiseen sotaan Saksan rinnalla tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista, oli tuomittava virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi joko kuritushuoneeseen tai vankilaan. Syytteet oli nostettava vuoden 1945 loppuun mennessä, syytteiden nostajana toimisi maan hallitus ja syytteiden nostojen esittelijänä sekä syyttäjänä oikeuskansleri. Erityistuomioistuimen puheenjohtajana toimisi Korkeimman oikeuden presidentti. Eduskunnan ilmoitustaululle ilmestyi 11. syyskuuta 1945 suomenkielinen viesti otsikolla Liittoutuneiden valvontakomissio tiedottaa. Se oli konekirjoitusarkki, jossa ilmoitettiin, että sotasyyllisyys koskee myös Suomen sodanaikaista poliittista johtoa, jota Neuvostoliitto piti sodan aloittajana. Viestin tulosta eduskuntaan ei ole mitään kirjattua tietoa, eikä sitä varmistettu Valvontakomissiolta.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 129. Viesti ei olisi myöskään ilmeisesti jäänyt mihinkään asiakirjoihin, ellei SDP:n kansanedustaja Väinö Leskinen olisi sanellut sitä eduskunnan pikakirjoittajille.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 372.
Lakiehdotuksesta lausuntoja haettiin asiantuntijoilta, ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kaira totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Toisaalta lain edellyttämä taannehtiva oikeuskäytäntö ei ollut Suomen perustuslain eikä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista. Tähän perustuen professori Veli Merikoski oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi äänin 10–8, että 13. artikla on tulkinnanvarainen, mutta mikäli hallitus katsoo lain välttämättömäksi ei valiokunta vastusta sen hyväksymistä. Laki hyväksyttiin toisessa käsittelyssä. Kun laki tuli kolmanteen käsittelyyn 11. syyskuuta 1945, oli sanomalehdissä Valvontakomission tiedotus, jossa se esitti 13. artiklan koskevan myös sotasyyllisiä ja painotti rauhansopimuksen olevan ensisijainen lainsäädäntöönkin nähden; jos ristiriitoja olisi, tulisi säätää uusia lakeja. Samana päivänä eduskunta hyväksyi − eräin lakiehdotukseen perustuslakivaliokunnassa tehdyin pienin muutoksin ja lisäyksin − "lain sotaan syyllisten rankaisemisesta" kolmannessa käsittelyssä äänin 129–11. Kymmenen kansanedustajaa äänesti tyhjää ja 48 oli poissa äänestyksestä. Perustuslakivaliokunnan lakiin tekemiin lisäyksiin kuului muun muassa, että sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi valittu ei saanut kieltäytyä tehtävästä, että oikeuskansleri sai halutessaan määrätä toisen henkilön toimimaan syyttäjänä ja että oikeudenkäynnissä tuomitut nauttivat ns. valtiollisen vangin oikeuksia.Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 126–127. Presidentti Mannerheimin ollessa sairauden vuoksi estyneenä pääministeri Paasikivi vahvisti lain 12. syyskuuta. Valtioneuvosto päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen ”virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi” 6. marraskuuta, ja Valpo pidätti heidät seuraavan vuorokauden aikana.