Joutsenon taistelut käytiin Suomen sisällissodan aikana helmi–huhtikuussa 1918 silloisten Joutsenon ja Jääsken pitäjien alueella. Ne muodostivat Karjalan rintaman läntisimmän rintamalohkon, joka ulottui Saimaan rannalta Joutsenosta noin 20 kilometriä itään Jääskessä sijaitsevaan Penttilän kylään. Punaisten tarkoituksena oli edetä tuolloin Ruokolahden pitäjään kuuluneeseen Imatran teollisuustaajamaan, josta he olisivat edelleen päässeet strategisesti tärkeälle Karjalan radalle. Myös valkoiset käynnistivät rintamalla useita hyökkäyksiä, mutta molempien osapuolten läpimurtoyritykset torjuttiin ja rintamalinja pysyi paikoillaan aina punaisten huhtikuun lopulla tapahtuneeseen vetäytymiseen saakka.Weckström 2016, s. 7–9. Nykyään taistelupaikat kuuluvat Lappeenrantaan ja Venäjän Lesogorskiin.
Taustaa thumb|upright= 0.75|left|Jänhiälässä kaatunut jääkärimajuri Armas Ståhlberg. Yhteiskunnallisen tilanteen kiristyttyä vuodenvaihteen 1918 jälkeen nähtiin Lappeenrannan seudulla ensimmäinen väkivaltainen yhteenotto 17. tammikuuta, jolloin suojeluskuntalaiset ryöstivät Luumäen rautatieasemalla Mikkeliin matkalla olleen punaisten aselastin. Kaksi päivää myöhemmin Viktor Ripatin johtama Lappeenrannan työväen järjestyskaarti lähti hakemaan aseita takaisin, jolloin Taavetin kahakassa kuoli yksi jääkäri ja yksi järjestyskaartilainen. Lappeenrannan suojeluskuntalaiset jättivät kaupungin 26. tammikuuta, kun 36 suojeluskuntalaista poistui hiihtäen Taavetin kautta Savitaipaleelle, jossa he myöhemmin osallistuivat Savon rintaman taisteluihin. Tämän jälkeen Lappeenrantaa hallitsemaan jäi työväen järjestyskaarti, kunnes se sodan alettua 26. tammikuuta organisoitiin uudelleen punakaartiksi.Toivanen 1999.
Tilanne Joutsenon suunnalla pysyi rauhallisena puolentoista viikon ajan, ja molempien osapuolten hajanaiset joukot liittyivät yhteen, esimerkiksi Lappeenrannasta siirtyi valkoisia Imatralle ja toiseen suuntaan taas liikkui isompia punaisten joukkoja Ensosta ja Jääskestä. Punaisten tarkoituksena oli Lappeenrannan ympäristössä edetä pohjoiseen Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Joutsenon suuntaan. Kahdella ensimmäisellä paikkakunnalla käydyt taistelut lasketaan kuitenkin kuuluviksi Savon rintamaan, koska ne olivat irrallaan Joutsenon suunnalla käydyistä taisteluista. Lopulta rintama muodostui punaisten miehitettyä Joutsenon kirkonkylän helmikuun alussa, ja samalla Joutsenon taistelut käynnistyivät.
Joutsenossa taistellutta valkoisten Karjalan ryhmän 3. rykmenttiä johti muun muassa jääkärimajuri Armas Ståhlberg, joka kuitenkin kaatui huhtikuun puolivälissä. Punaisten puolelta taisteluun osallistui paikallisten punakaartilaisten lisäksi runsaasti Helsingistä lähetettyjä joukkoja. Punaisten rintamakomentajana oli aluksi Viktor Ripatti, ja Penttilässä taistelleita joukkoja puolestaan komensi näyttelijä Jalmari Parikka.Weckström 2016, s. 15
Sotatoimet Helmikuun taistelut Taistelut käynnistyivät 8. helmikuuta, kun molemmat osapuolet yrittivät ottaa Joutsenon kirkonkylän haltuunsa. Punaiset olivat jo edellisenä päivänä edeneet kirkonkylän eteläpuolelle kunnan Lappeenrannan puoleiseen osaan. Punaisilla oli tuolloin Lappeenrannassa noin tuhat miestä, joita komensi Lappeenrannan punakaartin päällikkö Viktor Ripatti. Osapuolet kohtasivat sattumalta Joutsenon kirkonkylässä, koska kummallakaan ei ollut etukäteen tietoa toistensa aikeista. Molemmat erehtyivät luulemaan vihollisen joukkoja apuun lähetetyiksi omien vahvistuksiksi, ja sekaannusta lisäsi vielä se, että kummallakin oli käytössään sama tunnussana ”joutseno”. Punaiset pääsivät kuitenkin valkoisia parempiin taisteluasemiin ja onnistuivat pitämään kirkonkylän hallussaan.Weckström 2016, s. 14–16.
Tämän jälkeen punaisten tarkoituksena oli ylipäällikkönsä Ali Aaltosen laatiman suunnitelman mukaan edetä Vuoksen pohjoisrantaa pitkin Imatran, Jääsken ja Antrean kautta Räisälään ja sieltä edelleen Käkisalmeen. He hyökkäsivät ensimmäisen kerran Imatran suuntaan 13. helmikuuta. Hyökkäys tapahtui kahdella osastolla, joista Ripatin johtama 600 miehen ryhmä eteni Joutsenon Korvenkylään neljä kilometriä Imatran koillispuolelle ja Vuoksenniskan punakaartin päällikön Jalmari Parikan johtama 200 miehen osasto puolestaan kiersi Jääsken Penttilän kylään, joka oli parikymmentä kilometriä Imatran eteläpuolella sijaitseva maanteiden risteyspaikka. Korvenkylässä punaisia oli aluksi vastassa vain noin 50 valkoista, jotka kuitenkin onnistuivat pysäyttämään heidät konekivääritulellaan. Punaiset joutuivat lopulta vetäytymään valkoisten saatua vahvistuksia. Valkoisten kannattajista tyhjentyneen Penttilän he sen sijaan saivat haltuunsa ilman taistelua. Seuraavana yönä valkoiset hyökkäsivät kylään, mutta tulitaistelu taukosi aamuun mennessä ja Penttilä jäi Parikan joukkojen haltuun.Weckström 2016, s. 19–21. thumb|upright|Viktor Ripatti
Seuraavana päivänä valkoiset tekivät tykistönsä tukemana vastahyökkäyksen Korvenkylään, ja punaiset joutuivat perääntymään aluksi Joutsenon kirkonkylään ja sieltä edelleen Lappeenrannan suuntaan aina Lauritsalaan saakka. Samalla Ripatti lähetti perääntymiskäskyn myös Penttilässä olleelle Parikalle, joka vastentahtoisesti veti joukkonsa Joutsenoon. Hänen saapuessaan ei paikkakunnalla enää ollut kuin muutama vanhempi punakaartilainen vartioimassa vangiksi otettuja valkoisia. Parikka jäi itse muutaman miehen kanssa Joutsenoon ja piti kirkonkylää hallussaan vielä seuraavaan aamuun asti ennen paluutaan Lappeenrantaan.
Punaisten perääntymisen jälkeen Joutseno jäi rintamalinjojen väliin ei-kenenkään-maaksi vajaan kahden viikon ajaksi, kun valkoisten voimat eivät riittäneet sen miehittämiseen ja hallussapitämiseen. Valkoisten joukkoja sitoivat erityisesti hieman idempänä Antreassa käydyt Ahvolan taistelut. Punaiset puolestaan hankkivat Viipurista tykistöä, jonka miehistöksi lähetettiin ensimmäisen maailmansodan itärintamalla taistelleita venäläisiä tykkimiehiä sekä Helsingissä tykistökoulutuksen saaneita punakaartilaisia. Parin viikon taistelutauon aikana Lappeenrannassa annettiin sotilaskoulutusta myös kaupunkiin kootuille tuhannelle punakaartilaiselle. Valkoiset puolestaan lähettivät punaisten hallitsemille alueille partioita, jotka tiedustelutehtävien ohessa sabotoivat junaratoja ja tuhosivat ainakin yhden sillan. 26. helmikuuta punaiset lähtivät jälleen liikkeelle yli tuhannen miehen voimin ja valtasivat Joutsenon kirkonkylän ja Honkalahden kylän taisteluitta.Weckström 2016, s. 23–35.
Seuraavaksi Ripatti sai Viipurin esikunnalta käskyn jättää paikkakunnalle varmistukseksi sata miestä ja suunnata pääjoukon kanssa Ravattilan ja Penttilän kylien kautta Jääskeen. Hänen johtamansa Joutsenon rintaman esikunta antoi kuitenkin tehtävän Jalmari Parikan johtamalle osastolle, johon kuului 200 Vuoksenniskan ja 250 Lappeenrannan punakaartin miestä. Vahvistuksenaan heillä oli kaksi tykkiä ja neljä konekivääriä. Leppälän kylässä punaiset joutuivat tulitaisteluun valkoisten lentävää osastoa vastaan ja ennen saapumistaan Penttilän kylän läheisyyteen kohtasivat vastarintaa myös kahdessa muussa paikassa. Osasto ei heti edennyt kylään saakka, vaan Parikka päätti yöpyä hieman kauempana. Valkoiset puolestaan hyökkäsivät yön aikana tyhjään kylään olettaessaan sen olevan jo vihollisen hallussa. 1. maaliskuuta aamun valjetessa punaiset lopulta miehittivät Penttilän.
Taistelut muuttuvat asemasodaksi Parikan joukot hyökkäsivät Penttilässä 2. maaliskuuta tarkoituksenaan edetä aina kymmenen kilometrin päähän Vuoksen länsirannalle saakka. Hyökkäys kuitenkin pysähtyi nopeasti valkoisten puolustusasemiin. Samalla Parikka sai Ripatilta viestin, jonka mukaan Viipurin ja Helsingin esikunnat olivat pelätessään joukkojen joutuvat saarroksiin ehdottomasti kieltäneet häntä etenemästä Penttilää pidemmälle. Parikka soitti Helsinkiin punaisten ylipäällikölle Eero Haapalaiselle ja selitti, kuinka heillä olisi mahdollisuus tehdä läpimurto jopa Ensoon ja Jääskeen saakka. Haapalainen kielsi edelleen Parikkaa etenemästä ja määräsi hänet vetämään miehensä takaisin Penttilään mutta lupasi lähettää paikalle osan Helsingistä pian saapuvista vahvistuksista. Rintama vakiintui näin linjalle Pulpin tehdas–Hiidenmäki–Ravattila–Nevala, jonka jälkeen taistelut muuttuivat seuraavan vajaan kolmen viikon ajaksi asemasodaksi, ja kummallakin Joutsenon rintamanosalla nähtiin vain yksittäisiä tiedustelupartioiden välisiä yhteenottoja.
Valkoiset organisoivat joukkonsa maaliskuun alussa uudelleen niin, että Imatran alueen joukot nimettiin Karjalan ryhmän 3. rykmentiksi, jonka päälliköksi tuli ratsumestari Aito Husso. Hänet siirrettiin muihin tehtäviin jo 15. maaliskuuta, ja tilalle nimettiin jääkäriluutnantti Kalle Kuokkanen, jonka tilalle puolestaan tuli runsaan viikon kuluttua jääkärimajuri Armas Ståhlberg. Rykmenttiin kuului kolme pataljoonaa, joissa kussakin oli kolme komppaniaa, sekä vielä itsenäinen konekivääriosasto, ratsuväen osasto ja lentävä osasto. Pataljoonien päälliköiksi nimettiin Veikko Raatikainen, luutnantti Edvard Astola sekä jääkäri Hjalmar Raatikainen. Lentävän osaston päällikkönä toimi myöhemmin Joutsenon taisteluista muistelmateoksen kirjoittanut Eino I. Parmanen. Rykmenttiin kuuluneista kolmesta Karjalan ryhmän pataljoonasta 7. pataljoona oli sijoitettu Imatralle, 8. pataljoona Joutsenoon ja 9. pataljoona Jääskeen. Sodan alettua myös Savon rintamalle lähteneet Lappeenrannan suojeluskuntalaiset liittyivät maaliskuun alussa Joutsenon rintaman joukkoihin.
Punaiset puolestaan saivat täydennykseksi muun muassa 7. maaliskuuta Pettilään saapuneen Helsingin punakaartin III rykmentin 1. pataljoonan eli niin sanotun Portun pataljoonan, joka oli koottu Katajanokan sotasataman telakkatyöläisistä. Kyseessä oli yksi punaisten eliittiyksiköistä, joka oli hyvin varustettu ja jonka miehillä oli myös aikaisempaa rintamakokemusta. Portun pataljoonan päällikkönä toimi Jussi Virolainen. Punaiset käynnistivät 10. maaliskuuta kaikilla rintamilla uuden yleishyökkäyksen, mutta Lappeenrannan punakaarti kieltäytyi osallistumasta siihen oltuaan tyytymätön Viipurin esikunnan päätöksiin joukkojen siirroista. Erimielisyydet johtivat Viktor Ripatin syrjäyttämiseen, ja hänen tilalleen tuli Antreassa taistelleen Helsingin punakaartin I rykmentin 2. pataljoonan komentaja Juho Airaksinen.
Yleishyökkäykseen osallistumisen sijaan punaiset hyökkäsivät 20. maaliskuuta Imatraa kohti tavoitteenaan Karjalan radan katkaiseminen Antreassa. Operaatioon liittyi myös Penttilän suunnalla vihollisen hämäämiseksi tehty valehyökkäys. Punaisten joukot onnistuivat kuitenkin etenemään vain seitsemän kilometrin päässä Joutsenosta sijaitsevaan Jänhiälän kylään. Seuraavan viiden päivän ajan rintamalla oli jälleen vain tiedustelutoimintaa, lukuun ottamatta yhteenottoa 22. maaliskuuta Jänhiälässä. Epäonnistumisen vuoksi Airaksisen tilalle päälliköksi määrättiin Tainionkoskelta kotoisin ollut Henrik Suhonen ja hänen haavoittumisensa jälkeen viikon kuluttua Walfrid Jalo.
Taistelut Jänhiälässä thumb|upright|Jalmari Parikka