Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (lyh. SKDL; jäsen kansandemokraatti, lyh kd.) oli suomalainen vasemmistolainen yhteistyöpuolue, joka osallistui useisiin hallituksiin ja oli kahdesti (1946–1948 ja 1958–1962) eduskunnan suurin puolue sekä kerran (1958) eduskuntavaaleissa korkeimman kannatuksen saanut puolue. SKDL lopetti poliittisen toimintansa keväällä 1990, kun sen seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto.

SKDL perustettiin jatkosodan jälkeen 1944 kommunistien, sosialistien ja muiden ”demokraattisten voimien” liitoksi. Sosialismi lisättiin puolueohjelmaan vasta vuonna 1967.Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975), s. 22–23, 260–261. Käytännössä liitossa toimiminen edellytti Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) johtavan aseman tunnustamista, sillä SKP:llä oli SKDL:ssä aina hallitseva asema. Perustamisessa näkyvästi mukana olleet, Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) vasemmalta laidalta eronneet, sosialistit jäivät SKDL:ssä vähemmistöksi, vaikka esimerkiksi liiton puheenjohtajat olivat sosialisteja.

SKDL:ään kuului sekä henkilö- että yhteisöjäseniä. Yhteisöjäseniä olivat SKP:n lisäksi Akateeminen Sosialistiseura/Sosialistinen opiskelijaliitto (1944–1965/1965–1990), Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (1944–1990), Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (1946–1955), Suomen Toverikuntien Liitto (1946–1952) ja Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (1967–1990).

SKDL osallistui hallituksiin Paasikivi II, Paasikivi III, Pekkala, Paasio I, Koivisto I, Karjalainen II, Miettunen II, Sorsa II, Koivisto II ja Sorsa III, eli oli hallituspuolueena vuosina 1944–1948, 1966–1970, 1970–1971, 1975–1976 ja 1977–1982.

Ideologia

SKDL perustettiin sosialististen ja kommunististen ryhmien yhteistyöjärjestöksi. SKDL:n tavoitteena oli sosialistinen yhteiskunta, "jossa ihmiset vapautetaan riistosta, sorrosta ja nöyryytyksestä". Sosialismiin siirtymisen tuli tapahtua rauhanomaisesti ja kansan enemmistön tuella. SKDL:n yhteiskunnallisessa muutoskäsityksessä keskeistä olivat talouselämän demokratisoiminen ja yhteiskunnallisen valvonnan lisääminen talouspolitiikassa. SKDL:n ohjelmaa on arvioitu sosialistiseksi.Rantala 1982, s. 66–67

SKDL:n suhde sosialismiin oli ongelmallinen. Sosialistit olisivat halunneet maininnan sosialismista puolueen ohjelmiin, mutta SKP karsasti ”kilpailevaa” versiota sosialismista, jonka oikeaoppista tulkintaa se yksin koki edustavansa. Toiseksi kommunistit elättelivät toivoa muidenkin kuin sosialismin kannattajien mukaantulosta. Ennen vuoden 1967 liittokokousta sanaa sosialismi ei mainittu SKDL:n ohjelmissa. Tällöin se otettiin ohjelmaan puheenjohtajaksi valitun Ele Aleniuksen johdolla. SKDL:n johdossa Alenius ajoi sosialismia, joka erosi luonteeltaan ja menettelytavoiltaan kommunistien mallista. Aleniuslaiset ja enemmistökommunistit tulivat kuitenkin käytännössä hyvin toimeen keskenään, vaikka myönsivät erilaiset aatteelliset lähtökohtansa. Molempien sosialismi korosti suomalaisen sosialismin omia kehityslinjoja suhteessa itäeurooppalaiseen reaalisosialismiin.

Vuoden 1980 periaateohjelman mukaan SKDL oli ”kaikille maamme edistyksellisille kansalaisille avoin yhteistoiminnan liitto”, joka yhdisti ”sosialistisen aatemaailman pohjalta ihmisiä toimintaan ihmisten tasa-arvon ja oikeudenmukaisemman maailman hyväksi.” SKDL ei edellyttänyt jäseniltään ”maailmankatsomuksellista tai filosofista sitoutumista, vaan ainoastaan tahtoa työskennellä liiton yhteiskunnallisten tavoitteiden puolesta.”

Vuonna 1990 perustetun Vasemmistoliiton ohjelmaan ei otettu mainintaa sosialismista, vaikka se oli esillä vielä luonnosvaiheessa,Puhakka 2015, s. 226. ja sosialismia ohjelmaan kannattivat niin kommunistitPuhakka 2015, s. 166. kuin SKDL:n Sosialistitkin.Antti Sauli: Kohti punavihreää maailmaa. SKDL:n sosialistit ja heidän ideologinen profiilinsa 1980-luvulla (pro gradu, Helsingin yliopisto 2018), s. 90-93.

SKDL:n ideologia perustui vahvasti talouskasvuun ja materiaaliseen hyvinvointiin, mikä oli ristiriidassa vihreiden kasvukriittisten arvojen ja vaihtoehtoliikkeiden kanssa 1980-luvun alussa.

SKP:n taistolainen vähemmistö vastusti SKDL:n puolueenomaisia piirteitä ja ideologista sidonnaisuutta. Vähemmistö halusi SKDL:lle lähinnä työfoorumin luonteen ja sosialismin varattavaksi yksinomaan SKP:lle.

Historia Perustaminen Suomen kansan demokraattinen liitto perustettiin 29. lokakuuta 1944, kun Neuvostoliitto määräsi Suomen ottamaan pois käytöstä kommunismin vastaiset lait jatkosodan päätyttyä. Liittoa valmisteleva alustava neuvottelu pidettiin Helsingin työväentalolla 5. lokakuuta 1944. Projektia valittiin johtamaan K. H. Wiik, joka myös laati järjestölle ohjelmaluonnoksen. Perustava kokous valitsi liiton hallitukseksi suuren toimikunnan, johon kuului varsin tasapuolisesti kommunisteja ja aiempia sosialidemokraatteja. Liiton nopeasti valmistuneissa säännöissä SKDL:n tarkoitukseksi määriteltiin kansanvaltaisuuden, demokratian, vapauden ja rauhan turvaaminen.Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975) Vapaassa Sanassa 7. marraskuuta 1944 SKDL:n kerrottiin yhdistävän ”kaikki taantumusta, fascismia ja natsilaisuutta loppuun saakka ja varauksitta vastustavat piirit ja kansalaiset yhteiseen taisteluun kansansa demokratian ja vapauden, sivistyksen ja hyvinvoinnin puolesta.”

SKP:llä oli SKDL:n perustamisessa suuri rooli. Kommunistit halusivat luoda laaja-alaisen demokraattisten voimien yhteistyöjärjestön, koska SKP haluttiin pitää tiukasti kaaderipuolueena. SKDL:n ensimmäisissä säännöissä järjestön kerrottiin toimivan ”yhdyssiteenä kansanvaltaisesti ajattelevien ja kansanvaltaisten periaatteiden pohjalla toimivien järjestöjen kesken”.Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975), s. 22–23.

Tammikuussa 1945 SKDL ehdotti SDP:lle valtakunnallista vaaliliittoa, mutta asetti sen ehdoksi, että SDP:n johtavista poliitikoista Väinö Tanner, Väinö Hakkila, Väinö Salovaara ja Aleksi Aaltonen eivät asettuisi ehdokkaiksi vaaleihin.Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino', s. 99. Helsinki: Tammi, 1973. . Kun SDP:n puoluetoimikunta torjui SKDL:n vaaliliittotarjouksen Väinö Tannerin kannattajien ja "asevelisosialistien" äänillä, se torjui samalla kommunistien ajaman kansanrintamapolitiikan. Suuri joukko SDP:n perusjärjestöjä siirtyi jatkosotaa välittömästi seuraavina vuosina SKDL:n alaisuuteen. SDP:n vuonna 1947 tekemän selvityksen mukaan puolueesta oli lähtenyt yhteensä 100 yhdistystä. Työväentaloja sosiaalidemokraatit menettivät 62.Heikki Mikko Viitala: Vasemmistolainen työväenliike Suomessa osa 1: SKP - parlamentaarinen ja vallankumouksellinen puolue 1918-1988 (Kommunisti-lehden julkaisusarja 1/88), s. 74. SDP:stä jo 1937 erotettu Akateeminen Sosialistiseura (ASS) oli yksi SKDL:n perustajajärjestöistä. Tunnetuimpia puolueen vaihtajia olivat SDP:stä 1940 erotetut ”kuutoset” ja J. W. Kedon johtama sosialidemokraattinen oppositio. Muita ”demokraatteja” ei kuitenkaan saatu houkuteltua liittoon ja SKDL:sta tuli siten vain vasemmistolaisten yhteistyöpuolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva rooli. SKP:nkin jäsenmäärän noustua nopeasti tuli monista sekä sen että SKDL:n jäseniä, jolloin syntyi omintakeinen ja resursseja vienyt kaksoisorganisaatio.

SKDL:n nimen takana olivat tiettävästi SKP-johdon voimapari Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino.Kalevi Haikara: Isänmaan vasen laita (Otava 1975), s. 21. Erkki Tuomioja on maininnut myös Andrei Ždanovin nimen.Heikki Mikko Viitala: Vasemmistolainen työväenliike Suomessa osa 1: SKP - parlamentaarinen ja vallankumouksellinen puolue 1918-1988 (Kommunisti-lehden julkaisusarja 1/88), s. 72. Rekisteröinnin yhteydessä oikeusministeri Ernst von Born yritti jarruttaa prosessia väittäen puolueen nimen johtavan kansalaisia harhaan.

Ensimmäinen kansandemokraattinen ministeri oli Paasikiven toisen hallituksen toisena sosiaaliministerinä toiminut Yrjö Leino. Maaliskuun 1945 eduskuntavaalien jälkeen muodostetussa Paasikiven kolmannessa hallituksessa ministerinsalkut jaettiin muodollisesti tasan kolmen suurimman puolueen SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kansandemokraatit saivat hallituksessa kuitenkin yliedustuksen, kun ministereiksi tulivat puoluekiintiöiden ulkopuolelta pääministeri J. K. Paasikiven luottamusmiehinä Mauno Pekkala ja Reinhold Svento, joita kumpaakaan SDP ei enää tunnustanut omiksi miehikseen. Kun Suomi solmi syksyn 1945 kuluessa uudelleen diplomaattisuhteensa ulkovaltoihin, kansandemokraatteja nimitettiin tärkeille paikoille myös tällä sektorilla: Johan Helo siirtyi suurlähettilääksi Pariisiin, Cay Sundström Moskovaan ja Eero Wuori Lontooseen. Paasikivi tarvitsi kansandemokraattien tukea niin sisä- kuin ulkopolitiikassakin, ja näillä toimillaan hän saavutti heidän ainakin näennäisen arvostuksensa.Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 256. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. .

Syyskuussa 1946 SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli maan suurin, kun siihen siirtyivät Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen SDP:stä. Kilpi ja Wirtanen liittyivät samalla alkuvuodesta perustettuun Sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen.

Virittäessään näkyvällä, tehokkaalla ja suuria lupaavalla propagandalla äänestäjiensä odotukset korkealle SKDL ajoi itsensä vaikeaan asemaan. Hallituksessa puolue joutui vastaamaan maan asioista ja sopeuttamaan uudistus- ja muutoshalunsa paitsi kansantalouden silloisiin niukkoihin mahdollisuuksiin, myös hallituskumppaniensa tahtiin. Tosiasiassa SKDL:stä vahvimpana hallitusryhmänä tuli lyhyessä ajassa vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja virkavallan tukipylväitä – saman järjestelmän, jonka se aiemmin oli pyrkinyt kaatamaan. Porvariston yleisen käsityksen mukaan kommunistit pyrkivät käyttämään saamaansa valtaa vallankumouksen valmisteluun, mutta yhtä hyvin voidaan väittää, että kommunistien vallankumousinto päin vastoin tukehtui vakiintuneen porvarillisen järjestelmän kourissa.Huttunen 1974, s. 259.

1948 ja vallankaappausuhka

Vuonna 1948 kylmä sota sai uuden luonteen, kun kommunistit pakottivat porvarilliset ja sosiaalidemokraattiset puolueet pois hallituksesta Tšekkoslovakiassa. Käytännössä samaan aikaan 22. helmikuuta Suomi sai aloitekutsun YYA-neuvotteluihin Neuvostoliittoa johtaneelta Stalinilta, joka kiristyneessä ilmapiirissä halusi saattaa nopeasti loppuun läntisten naapurimaiden kanssa solmittujen sopimusten ketjun. Suomalaisista puolueista aloitteeseen vastasi myönteisesti vain SKDL, joka jo aiemmin oli ajanut sopimusta. YYA oli kommunisteille tärkeä, koska sen ajateltiin mahdollistavan Suomen poliittisen järjestelmän muuttamisen neuvostojoukkojen tuella. Kommunistit olivat Jukka Nevakiven mukaan ”täysin tietoisia siitä, ettei heillä ollut edellytyksiä nousta valtaan ilman Neuvostoliiton tukea.” Neuvostoliitolla ei kuitenkaan ollut halua puuttua Suomen sisäpolitiikkaan näin radikaalein keinoin.Nevakivi 2004, s. 235-237.