MDMA

MDMA (3,4-metyleenidioksimetamfetamiini) eli ekstaasi on ihmisissä ja joissain muissa eläimissä valikoivasti serotoniinia ja norepinefriiniä synapsirakoihin vapauttava synteettinen aine, jota käytetään päihteenä sen serotoniinia vapauttavan vaikutuksen takia. Suomessa MDMA on laiton huume. Sitä tutkitaan myös eri maissa traumaperäisen stressihäiriön psykoterapiahoitoon sopivana lääkkeenä. Päihteenä MDMA:ta käytetään useimmin nielemällä sen rasemaatin hydrokloridia kiteinä, tabletteina tai kapseleina.

MDMA luokitellaan useimmin empatogeeniksi. Päihdekäytössä tyypillinen nieltynä otettu kerta-annos on 75–125 milligrammaa MDMA-rasemaatin hydrokloridia. Tällaisilla annoksilla sen vaikutukset alkavat noin 30 minuutissa ja loppuvat noin viidessä tunnissa. MDMA:n myönteisiä vaikutuksia ovat muun muassa euforia, empatian kasvu ja sosiaalisuuden kasvu. Yleisiä MDMA:n haittavaikutuksia 75–125 milligramman annoksilla ovat muun muassa ruokahaluttomuus, kuiva suu, keskittymisvaikeudet, kylmät jalat, hikoilu ja hampaiden narskuttelu.

Osalle päihdekäyttäjistä MDMA voi aiheuttaa psyykkisen riippuvuuden. MDMA:n yliannostus voi tappaa. Yliannostus voi aiheuttaa hypertermian eritoten voimakkaan fyysisen rasituksen yhteydessä, kun juodaan liian vähän vettä ja ollaan kuumassa ympäristössä. Liika veden juonti toisaalta voi aiheuttaa vakavan hyponatremian. MDMA voi aiheuttaa serotoniinioireyhtymän yhteiskäytössä tiettyjen aineiden kanssa. MDMA:na myydyissä tableteissa voi olla myös muita aineita, joiden tahaton käyttö on johtanut kuolemantapauksiin. Tableteissa voi olla myös vaarallinen määrä MDMA:ta. MDMA:n runsas ja vuosia kestänyt käyttö saattaa aiheuttaa sydämen läppävian ja pitkäkestoisia tai pysyviä neurotoksisia muutoksia aivoissa.

Historia

1910-luku: synteesi

MDMA:n syntetisoi ensimmäisenä saksalaiskemisti Anton Köllisch vuonna 1912 työskennellessään Merck-lääketehtaalle Darmstadissa. MDMA:ta kutsuttiin tuolloin metyylisafryyliamiiniksi, sillä se tuotettiin safrolista. MDMA:n vaikutuksia ihmisiin tai muihin eläimiin ei tutkittu, sillä se tuotettiin esiasteeksi uuden lääkkeen, metyylihydrastiniinin, valmistamiseen. Merckillä oli pyrkimys tuottaa metyylihydrastiniinista vaihtoehtoinen veren hyytymistä edistävä aine eli koagulantti tuolloin käytetylle hydrastiniinille. Hydrastiniini oli 1910-luvun tehokkaimpia koagulantteja, mutta sen patentin omasi Merckin kilpailija, Farbenfabriken Elberfeld und Decker eli nykyinen Bayer. Toisin kuin joissain lähteissä väitetään, MDMA:ta ei kehitetty laihdutusvalmisteeksi.

1920-1960-luvut: eläinkokeet

Merckille työskennellyt kemisti Max Oberlin kokeili vuonna 1927 tiettävästi ensimmäisenä MDMA:n biologisia vaikutuksia pyrkiessään löytämään uusia piristeitä. Hän huomasi MDMA:n vaikuttavan koe-eläimiin samoin kuin efedriini, jota hän kutsui ”ephetoniiniksi”. Kokeet lopetettiin, sillä MDMA:n valmistamiseen vaaditut lähtöaineet olivat kalliita. Seuraavat kokeet tehtiin vasta 1952. Tuolloin Merckille työskennellyt Albert von Schoor havaitsi MDMA:n olevan myrkyllistä kärpäsille.

Yhdysvaltain armeija aloitti 1953 MK-Ultra-ohjelman, jossa pyrittiin löytämään mielenhallintaan sopivia aineita. Projektissa tutkittiin muun muassa meskaliinia ja muutamia sen fenetyyliamiinijohdannaisia, kuten MDMA:ta. Osa näistä aineista oli löydetty jo 1920-luvulla. Projektissa ison 3,4-metyleenidioksiamfetamiini- eli MDA-injektion antaminen yhdysvaltalaiselle tennispelaaja Harold Blauerille tappoi hänet 1953. Kuoleman takia armeija testasi vuosina 1953–1954 MDMA:ta ja muita aineita eläimissä Michiganin yliopistossa ennen kuin osaa niistä testattiin ihmisiin. MDMA:ta kokeiltiin eläimiin, muttei ole varmaa kokeiltiinko sitä tuolloin ihmisiin, sillä armeija tuhosi osan projektia koskevista tiedoista.

Merckin kemisti Wolfgang Frurstorfer pyrki 1959 kehittämään uusia piristeitä. Hän tutki MDMA:ta, mutta tutkimuksen tuloksia ei julkaistu, eikä ole siksi varmaa testasiko hän ainetta ihmisissä. Puolalaiskemistit S. Biniecki ja E. Krajewski julkaisivat 1960 synteesin, jossa MDMA oli välituote. Tämä oli ensimmäinen tieteellisessä julkaisussa julkaistu synteesi, jolla voitiin tuottaa MDMA:ta.

1970-luku: päihdekäyttö ja psykoterapia

MDA, jonka oli havaittu olevan päihdyttävä jo paljon aiemmin, päätyi 1960-luvun puolivälissä katukauppaan Yhdysvalloissa. MDA on rakenteeltaan lähes samanlainen kuin MDMA. Siksi MDA:n yleistyminen johti myös MDMA:n päihdekäyttöön, ja sitä saatettiin käyttää päihteenä Yhdysvalloissa jo 1960-luvulla. Ensimmäinen katukaupasta takavarikoitu ja MDMA:ksi todennettu aine kuitenkin löydettiin vasta 1970 Chicagosta. Samana vuonna Yhdysvalloissa MDA luokiteltiin laittomaksi huumeeksi. Vaikka MDA:n käyttö ei vähentynyt, alkoi lain kiertämiseksi vielä toistaiseksi laillinen MDMA yleistymään 1970-luvun alussa, paitsi Yhdysvaltojen myös Kanadan katukaupassa. Kanadassa MDMA luokiteltiin laittomaksi huumeeksi 1976.

Alexander Shulgin on keskeinen henkilö MDMA:n käytön ja tutkimuksen edistämisen osalta. 1991 kirjoittamassaan PiHKAL-kirjassa Shulgin väittää syntetisoineensa MDMA:ta jo 1965 muttei ollut kokeillut ainetta itse. Väitettä synteesin ajankohdasta ei ole voitu varmentaa. Shulgin kokeili MDMA:ta päihteenä ensimmäisen kerran vuonna 1976, ja seuraavana vuonna hän antoi MDMA:ta psykologi Leo Zeffille. Zeff vaikuttui aineesta ja esitteli sen useille psykoterapeuteille Yhdysvalloissa. Muun muassa tämä johti 1980-luvulla MDMA:n osittaiseen yleistymiseen Yhdysvalloissa epävirallisena osana psykoterapiaa. Käyttökohde ei tosin ollut uusi, sillä muun muassa Claudio Naranjo oli tutkinut Shulginin hänelle esittelemää MDA:ta ja 5-metoksi-MDA:ta osana psykoterapiaa jo 1967 alkaen. MDMA-kokeilunsa jälkeen Shulgin suoritti kollegoineen tutkimuksia, joissa tarkasteltiin ensi kerran yksityiskohtaisesti MDMA:n annostelua ja vaikutuksia ihmisissä sekä sen kemiaa. Shulgin, David E. Nichols ja kollegat julkaisivat MDMA-tutkimuksensa 1978.

1980-2020-luvut: laittomuus ja kansainvälistyminen

Yhdysvaltalainen teologian opiskelija Michael Clegg (nykyinen nimi Satyam Nadeen) kokeili MDMA:ta 1970-luvulla. 1981 hän keksi MDMA:lle myyntitarkoituksessa nimen ”ekstaasi” (). Clegg alkoi massatuottamaan MDMA-tabletteja Kaliforniassa ja myymään niitä postitse. Tämä johti siihen, että 1985 DEA luokitteli MDMA:n laittomaksi huumeeksi Yhdysvalloissa, vaikka jotkin lääkärit vastustivat päätöstä, sillä MDMA:lla oli heidän mielestään mahdollista käyttöä psykoterapiassa. DEA:n perusteina huumeluokitukselle oli MDMA:n yleistyvä käyttö ja se, että rakenteellisesti samantapaisen MDA:n oli havaittu olevan neurotoksinen.

Yhdysvaltain lakimuutoksen vuoksi Clegg siirsi MDMA-tuotannon Meksikoon. 1988 hän alkoi myymään MDMA:ta myös Eurooppaan, jossa se tuli osaksi muun muassa 1980–1990-lukujen taitteen acid house- ja rave-kulttuuria eritoten Britanniassa (katso Second Summer of Love). 1990-luvulla MDMA:n käyttö oli maailmanlaajuisesti merkittävää. Sen yleinen käyttö johti myös laajaa mediahuomiota saaneisiin kuolintapauksiin ja MDMA:n haittojen vähentämiskampanjoihin.

Vuosina 2000–2010 laittomilla markkinoilla myydyistä MDMA-tableteista isossa osassa ei ollut MDMA:ta, vaan muita päihteitä. Osasyynä tähän oli vuonna 2008 huipentunut safrolin vähentyminen rikollisilta markkinoilta. Tuolloin MDMA:n laittomaan tuottoon käytetty safroli oli peräisin pääosin Kambodžasta Cinnamomum parthenoxylon -puun juurikaarnasta. Vuosina 2008 ja 2009 Kambodžan viranomaiset takavarikoivat ja tuhosivat vastaavasti 33 ja 6 tonnia näistä puista eristettyä safrolia. Tämä johti merkittävään MDMA:n saannin vähentymiseen maailmassa ja korvaavien johdannaisten käyttöön. Kuitenkin 2010-luvulta eteenpäin tablettien MDMA-pitoisuudet ovat kasvaneet merkittävästi. Nykyään pääosan maailman MDMA:sta tuottavat rikollisliigat Alankomaissa ja Belgiassa Kiinasta tuoduista synteettisistä lähtöaineista kasviperäisen safrolin sijaan.

Kemialliset ominaisuudet

pienois|pysty|Yllä: R(–)-MDMAAlla: S(+)-MDMA MDMA:lla on yksi kiraliakeskus, joten sillä on 2 enantiomeeriä: S(+)-MDMA ja R(–)-MDMA. Näiden seosta eli rasemaattia käytetään tyypillisesti päihteenä. MDMA:n konjugaattiemäs eli vapaa emäs on viskoosi ja väritön öljy. Emäksen kiehumispiste on 155 °C 20 mmHg paineessa ja 100–120 °C 0.4 mmHg:ssa. Emäs haisee tunkkaiselta ja maistuu polttavalta. Se on liukoinen moniin orgaanisiin liuottimiin, muttei ole vesiliukoinen. Emäs on syövyttävää ja epävakaata, eikä se siten sovellu päihdekäyttöön. Se on siksi usein muunnettu eri suoloiksi, jotka ovat puhtaina läpinäkyviä karkearakenteisia kiteitä tai jauhetta. Päihdekäytön yleisin suola on hydrokloridi, mutta myös fosfaattisuolaa käytetään.

pienois|1 gramma MDMA-hydrokloridia.|vasen MDMA-hydrokloridi on kiinteä kitkerän makuinen aine. Se on runsasliukoinen veteen. Hydrokloridi voi ilmetä eri hydraattien seoksena. Hydraattien sulamispisteet vaihtelevat. Puhtaana anhydridin (kidevedettömän MDMA:n) sulamispiste on 147–159 °C. Taas monohydraatti alkaa pehmetä 80 °C:ssa ja sen sulamispiste on 107–133 °C.

Valmistaminen

Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskuksen EMCDDA:n vuoden 2016 arvion mukaan pääosa maailman laittomasti tuotetusta MDMA:sta tuotetaan piperonyylimetyyliketonista (PMK:sta) pelkistävällä aminaatiolla. Usein lähtöaineena käytetään itse PMK:n sijaan PMK-glysidinaattia (CAS-numero 13605-48-6), joka muunnetaan PMK:ksi jonkin hapon avulla. Nykyään lähtöaineet eivät yleensä ole peräisin kasveista eristetystä safrolista vaan ovat synteettisiä.

Pelkistävässä aminaatiossa PMK:n karbonyyli muunnetaan metyyliamiinin avulla Sciffin emäkseksi, joka pelkistetään esimerkiksi alumiini-amalgaamin, natriumboorihydridin tai natriumsyanoboorihydridin avulla MDMA-rasemaatiksi. Tämä muunnetaan esimerkiksi hydrokloridiksi suolahapolla.

MDMA:n safrolisynteesissä safroli puolestaan muunnetaan isosafroliksi. Tämän sivuketjun kaksoissidos hydroksyloidaan esimerkiksi vetyperoksidilla. Saatu isosafroliglykoli (CAS-numero 62512-79-2) muunnetaan dehydrataatiolla PMK:ksi. PMK eristetään ja käsitellään kuten edellä. Vaihtoehtoisesti isosafroli hapetetaan esimerkiksi natriumdikromaattia käyttäen piperonaaliksi. Tämä eristetään ja, kuten kuvassa alla, muunnetaan nitroetaanin Knoevenagel-kondensaatiolla β-nitroisosafroliksi. Tämän nitroryhmä pelkistetään oksiimiksi (ei ole kuvassa), joka hydrolysoituu PMK:ksi. Isosafrolia tai piperonaalia voidaan myös käyttää lähtöaineina safrolin sijaan.

Käyttö

Päihdekäyttö

pienois|Ekstaasitabletteja. MDMA:ta käytetään päihteenä yleensä nielemällä sen kiteitä sellaisenaan, kapseleissa tai tabletteina. Sitä voidaan käyttää myös nuuskaamalla tai injektoimalla. Yleisin MDMA:n muoto päihdekäytössä on sen rasemaatin hydrokloridi. Terveet aikuiset sietävät yleensä hyvin 75–125 milligramman (mg) nieltyjä kerta-annoksia hydrokloridin rasemaattia. Tämän kokoiset annokset ovat yleisiä päihdekäytössä ja aiheuttavat muun muassa vahvan euforian tunteen, mutta vain mikäli käyttäjällä ei ole suurta MDMA-toleranssia (katso: toleranssi). Päihdekäytössä 75–125 mg annokset koetaan usein vaikutuksiltaan positiivisimmiksi. Suuremmat annokset taas koetaan usein etenevässä määrin epämiellyttäviksi. Eritoten noin 120 mg nieltyjä kerta-annoksia suuremmat annokset lisäävät merkittävästi epämiellyttävien vaikutusten voimakkuutta. Yli 180 mg niellyt kerta-annokset aiheuttavat todennäköisesti sen verran voimakkaita haittavaikutuksia, että ne kumoavat positiiviset vaikutukset kokonaan. Yli 200 mg annosta voidaan pitää vaarallisena. Naiset ovat miehiä herkempiä MDMA:n vaikutuksille, joten naisten on suotavaa käyttää miehiä pienempiä annoksia.