Kristiina (12. huhtikuuta 1573 – 8. joulukuuta 1625 Nyköpingin linna) oli Holstein-Gottorpin prinsessa ja Södemanlandin herttuatar, joka oli Kaarle IX:n toisena puolisona Ruotsin valtionhoitajan puoliso vuosina 1599–1604 ja Ruotsin kuningatar vuosina 1604–1611. Häntä pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimpana ja merkittävimpänä ruotsalaisena kuningattarena.

Suku Hänen vanhempansa olivat Holstein-Gottorpin herttua Adolf ja Hessenin prinsessa Kristina. Hän oli Kaarlen ensimmäisen, vuonna 1589 kuolleen puolison Maria von Pfalzin serkku ja tämän tavoin tunnusti luterilaista uskoa.

Hänen puolisokseen oli vuonna 1586 kaavailtu Puolan kuningas Sigismundia, mutta Kristinan harmiksi tämä ei kelpuuttanut häntä.

Avioliitto ja lapset Hän avioitui Södermanlandin herttua Kaarlen kanssa 27. elokuuta 1592 Nyköpingissä.

Heille syntyi neljä lasta:

Kristina (1593–1594), kuoli alle 2-vuotiaana

Kustaa II Adolf (1594–1632), avioitui prinsessa Maria Eleonoora von Brandenburgin kanssa; heille syntyi neljä lasta, joista nuorimmasta tuli Ruotsin kuningatar Kristiina. Maria Elisabet (1596–1618), naitettiin serkulleen Itä-Götanmaan herttua Johanille Karl Fiilip (1601–1622), avioitui Elisabet Ribbingin, valtiovarainhoitaja Seved Ribbingin tyttären kanssa. Heille syntyi tytär Elisabet Gyllenhielm.

Lisäksi hän huolehti miehensä edellisen avioliitosta syntyneestä Katarinasta, jonka naittamista hän edisti.

Hänen myötään herttua Kaarlesta tuli lujemmin sidottu Saksan protestanttisiin ruhtinaskuntiin. Huolimatta avioliitossaan ankaran ja vahvatahtoisen Katarinan kanssa ilmenneistä kitkatekijöistä – Kaarle saattoi ajoittain vihaisesti kutsua Ktarinaa "jutekonaksi" (juuttinainen) – hän arvosti puolisonsa kykyjä; päiväkirjamerkinnöissään hän mainitsee tämän "naisena, joka pärjää".

Kuningatar Vuoden 1604 säädösten mukaan kuninkaan kuollessa kuningatar Katarinan oli määrä olla osa holhoojahallitusta, ja Kaarlen Liivinmaan matkan aikana vuonna 1605 hänet nimitettiin sijaishallituksen johtajaksi. Aikalaisten ilkeät syytökset siitä, että Katarina olisi ollut puolisonsa väkivaltaisten menetelmien liikkeellepaneva voima, näyttävät olevan perusteettomia; pikemminkin hän toimi viisaan välittäjän roolissa.

Hänet kruunattiin Ruotsin kuningattareksi 15. maaliskuuta 1607 Uppsalan tuomiokirkossa.

Sijaishallitsija Aviomiehensä kuoleman vuonna 1611 jälkeen hän johti sijaishallitusta yhdessä Itä-Götanmaan herttua Johanin, lankonsa Juhana III:n ja Gunilla Bielken pojan, kanssa lokakuusta joulukuuhun, kunnes vanhin poika Kustaa II Aadolf oli täysi-ikäinen ja nousi valtaistuimelle 11. joulukuuta 1611.

Leskikuningatar Kristina oli vahvatahtoinen henkilö, ja miehensä kuoleman jälkeen hänen persoonallisuutensa sai enemmän mahdollisuuksia. Hän ajoi omaa politiikkaansa, joskus ristiriidassa maan johdon kanssa. Hän vaikutti siihen, ettei Kustaa Aadolf avioitunut Ruotsin aateliin kuuluvan Ebba Brahen kanssa.

Vastustus Kaarlen virkamieshallintoa kohtaan ​​kääntyi osittain Kristiinaa vastaan, ja kaksi tärkeintä valtiovarainministeriä, Nils Chesnecopherus ja Erik Elofsson siirtyivät Kristinan palvelukseen, jossa he saivat suurta vaikutusvaltaa. Aluksi hän käytti vahvaa tahtoaan poikaansa Kustaa Adolfia kohtaan ja vastusti kiivaasti ja hellittämättä tämän kiintymystä Ebba Braheen, koska pelkäsi ruotsalaisen aatelisuvun kanssa solmitun avioliiton mukanaan tuomia sisäpolittisia ongelmia – kuningatar Gunilla Bielkessä hänellä oli esimerkki – ja hän halusi ruhtinaallisen avioliiton mukanaan tuomia etuja.

Tytär Maria Elisabet pakotettiin vuonna 1612 papiston vastalauseista huolimatta menemään naimisiin serkkunsa, herttua Johanin kanssa, mitä Kristina myöhemmin katui. Onneton avioliitto varmasti pahensi Johanin jo ennestään heikkoa terveyttä, ja heikko Maria sekosi muutaman vuoden kuluttua.

Hän kuitenkin naitti tytärpuolensa Katariinan – vastoin valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan tahtoa – vuonna 1615 onnelliseksi osoittauneeseen avioliittoon köyhän, mutta kyvykkään Pfalz-kreivi Johann Kasimirin kanssa. Nuorin poika Kaarle Filip oli hänelle läheisin. Ahdistuneena ja vastahakoisesti Kristina suostui vuonna 1611 Jakob De la Gardien ideaan Kaarle Filipin ryhtymiseksi tsaariksi Venäjän valtaistuimelle ja totesi helpottuneena aikeen epäonnistuneen vuonna 1613 kun tsaariksi oli jo valittu Mikael Romanov. Holhoojana hän hallitsi alaikäisen Kaarle Filipin Södermanlandin, Närken ja Värmlannin herttuakuntia.

Nyköping, jonka linnassa hän asui, koki tuolloin nousukautta suuren viljanviennin sekä raudan ja aseiden valmistuksen ansiosta, joita ulkopolitiikan laajentuminen itään vauhditti. Tästä teollisuudenalasta vuokrattiin vuosina 1611–1650 suuria osia hollantilaiselle Willem de Beschelle. Viisaalla ja taitavalla tavalla Kristina johti herttuakunnan hallintoa, jotta hän voisi yhtenä aikansa suurista rahoittajista laajentaa kruunun varoja merkittävillä varoilla. Hän torjui onnistuneesti poikansa Kustaa Adolfin vaatimuksen rajoittaa Södertäljen oikeutta ulkomaankauppaan. Mutta ei vain taloudellisesti, hänestä tuli perintöruhtinaiden taisteleva edustaja kuninkaallista valtaa kohtaan, jolle herttuakunnat olivat vain "tuotantomaita". Hän vaati jyrkästi herttuakuntien rajatonta toimivaltaa ja vastusti vaatimusta, että heidän alueillaan asuvan aatelin tulisi suorittaa ratsupalveluksensa kuninkaan alaisuudessa. Ristiriidat kärjistyivät niin suuriksi valtiopäivillä vuonna 1617, että Kristinan edusmies tohtori Nils pidätettiin ja tämä joutui pyytämään anteeksi esitystensä sanamuotoa. Uhkaava yhteenotto kuitenkin vältettiin vävy, herttua Johanin kuoleman myötä vuonna 1618 ja poika Karl Filipin kuoleman myötä vuonna 1622, kun heidän herttuakuntansa palasivat kruunulle.

Kristina asui viimeiset vuotensa Nyköpingin linnassa, jossa hän kuoli 52-vuotiaana joulukuussa 1652. Hänet on haudattu Strängnäsin tuomiokirkkoon.

Lähteet

Luokka:Ruotsin kuningattaret Luokka:Vuonna 1573 syntyneet Luokka:Vuonna 1625 kuolleet Luokka:Herttuattaret