Yhdysvaltain laivaston historia jakautuu kahteen pääaikakauteen: vanhaan laivastoon (Old Navy), joka oli pieni, mutta arvostettu purjealusten muodostama joukko sekä tunnettu myös Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta edistyneestä panssaroitujen laivojen käytöstä; sekä uuteen laivastoon (New Navy), joka syntyi 1880-luvun modernisointiohjelman tuloksena ja lopulta nosti Yhdysvaltain laivaston voimakkaimmaksi maailmassa.
Vapaussota ja siirtokuntien laivasto thumb|right|USS Bonhomme Richard Laivasto on itse asiassa vanhempi kuin Yhdysvallat valtiona, sillä vuonna 1775 siirtokuntien kongressi antoi päätöslauselman, jossa siirtokuntia kehotettiin rakentamaan ja varustamaan laivastoja. Tätä seurasi 26. elokuuta Rhode Islandin päätöslauselma, jossa päädyttiin Siirtokuntien laivaston perustamiseen. Sillä aikaa George Washington oli aloittanut laivojen hankkimisen, joista ensimmäinen oli kuunari Hannah, jonka oston Washington kustansi omista varoistaan. Hannah otettiin käyttöön 5. syyskuuta 1775 Beverlyn satamassa Massachusettsissä. Kongressi päätti 13. lokakuuta ryhtyä varustamaan omia laivoja, joista ensimmäinen oli USS Alfred Philadelphiassa.
Vuoden 1776 puoliväliin mennessä useita laivoja aina fregatteja myöten oli rakenteilla. Mutta niiden tehokkuus oli rajallinen, eikä niillä ollut mahdollisuuksia Royal Navyä vastaan ja lähes kaikki laivat upotettiin tai vallattiin vuoteen 1781 mennessä. Kaapparilaivat menestyivät hiukan paremmin ja 1 697 kaapparilupaa myönnettiin. Tunnetuimpia amerikkalaisia vapaussodan laivastosankareita oli John Paul Jones, jonka laiva USS Bonhomme Richard valtasi brittiläisen HMS Serapisin Flamborough Headin taistelussa.
Aseidenriisunta 1784–1794 Vapaussodan päätyttyä Siirtokuntien laivasto hajotettiin täydellisesti osavaltioiden liiton hajanaisuuden ja rahanpuutteen takia sekä tavoitteiden siirtymisen sodasta rauhaan ja ulkopolitiikasta sisäpolitiikkaan. Vasta myöhemmin huomattiin tarve pystyä puolustamaan kauppalaivastoa erilaisia uhkia kuten barbareskivaltioiden merirosvoja ja brittejä vastaan.
Liittovaltion laivasto Vuonna 1794 kongressi antoi valtuutuksen rakennuttaa kuusi fregattia, joista yksi oli myöhemmin kuuluisa "Old Ironsides" USS Constitution, joka laskettiin vesille 1797. Fregateille löytyi pian käyttöä, kun Yhdysvaltain ja Ranskan suhteet kiristyivät julistamattomaksi merisodaksi (Quasi-War). Samaan aikaan barbareskivaltiot kaappasivat amerikkalaisia kauppalaivoja tai niille oli maksettava lunnaita.
Selkkaus Ranskan kanssa sovittiin, mutta barbareskiongelma jatkui. Ensimmäisessä barbareskisodassa USS Philadelphia menetettiin maureille, mutta yhdysvaltalaiset onnistuivat räjäyttämään sen myöhemmin Stephen Decaturin johdolla. Merijalkaväki teki maihinnousun "Tripolin rannoille" (viittaa merijalkaväen hymniin) vuonna 1805 vallaten Dernan kaupungin (ensimmäinen Yhdysvaltain koskaan valloittama kaupunki). Tämä vakuutti barbareskihallitsijat rauhanneuvotteluihin.
Myöhemmin laivastoa supistettiin taloudellisista syistä ja suuremmista laivoista siirryttiin rannikkokäyttöön tarkoitettuihin tykkiveneisiin. Tämä ratkaisu osoitti huonot puolensa vuosikymmenen kuluessa.
Vuoden 1812 sota
Vuoden 1807 Cheasapeake-Leopardin selkkauksessa HMS Leopard vaati, että USS Chesapeaken olisi suostuttava tarkastukseen. Epäiltiin laivalla olevan Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisia, jotka voitaisiin pakko-ottaa Kuninkaalliseen laivastoon. Leopard aiheutti Chesapeakelle pahoja vaurioita tämän kieltäytyessä tarkastuksesta. Samankaltaisten selkkausten toistumisen seurauksena maiden välit kiristyivät ja kesäkuussa 1812 Yhdysvallat julisti sodan Yhdistyneelle kuningaskunnalle.
Sotaa odotettiin käytävän enimmäkseen merellä ja alun epäröinnin jälkeen Yhdysvaltain pienikokoinen laivasto lähti merelle kohdakseen 50 kertaa suuremman vastustajansa. Kahden kuukauden kuluttua Constitution kohtasi HMS Guerrieren ja tuhosi sen taistelussa, jossa Guerrieren miehistö tyrmistyi huomatessaan, että tykinkuulat kimposivat Constitutionin epätavallisen vahvasta tammirungosta, josta seurasi lempinimi "Vanha rautakylki" ("Old Ironsides"). Muitakin yksittäisten laivojen voittamia taisteluja seurasi ja lopulta brittifregattien kapteeneja käskettiin olemaan ryhtymättä taisteluun yhdysvaltalaisten kanssa.
Yhdysvaltalaiset voittivat myös Erie-järven taistelun, mutta laivasto ei silti pystynyt estämään brittien maihinnousua ja Washingtonin polttamista.
Byrokratialaivasto Sodan jälkeen laivaston saavutukset realisoituivat parempana rahoituksena ja useiden uusien laivojen rakentamiseen ryhdyttiin, kuten ensimmäinen ja ainoa linjalaiva USS Independence. Suurten laivojen kustannukset olivat kuitenkin kohtuuttomia ja monet laivat odottivat puolivalmiina telakoilla seuraavaa sotaa kunnes lopulta purjelaivojen aikakausi päättyi. Laivaston pääkalustona oli edelleen fregatit seuraavat 30 vuotta kestäneen rauhan ajan.
Ensimmäiset höyryvoimakokeilut sijoittuvat tälle ajanjaksolle ja vuonna 1845 perustettiin Yhdysvaltain laivastoakatemia.
Laivasto osallistui kahteen operaatioon Meksikon–Yhdysvaltain sodassa: maihinnousujoukkojen kuljetukseen Veracruzin ja Méxicon valtauksissa sekä sen laivat osallistuivat Kalifornian alueen vaatimiseen.
Huomattava tapahtuma oli myös laivaston kommodori Matthew Perryn johdolla Japaniin vuonna 1853 tekemä vierailu, jonka seurauksena japanilaiset lopettivat 300 vuotta kestäneen eristäytymisensä ja allekirjoittivat ystävyyssopimuksen Yhdysvaltain kanssa.
Paraguayn retki vuonna 1858 vei laivaston vaatimaan hyvitystä ja pahoittelua Paraguayan hallitukselta vuonna 1855 tapahtuneesta USS Water Witchin tulituksesta.
Yhdysvaltojen sisällissota thumb|right|USS Merrimack Yhdysvaltojen sisällissodan alkaminen kiihdytti purjelaivoista muodostuvan laivaston loppua. Pohjoisvaltiot polttivat Norfolkissa olevat laivansa 20. huhtikuuta 1861 estääkseen niiden joutumisen Etelävaltioiden haltuun. Osa laivoista ei kuitenkaan tuhoutunut täydellisesti.
Fregatti USS Merrimack oli upotettu niin kiireellä, että sen runko ja höyrykone olivat lähes ehjiä, joten etelävaltiolaisen Stepen Malloryn ehdotuksesta se nostettiin ja sen ylärakenteet panssaroitiin. Tuloksena syntynyt laiva sai nimekseen CSS Virginia. Samaan aikaan pohjoisvaltiolainen John Ericsson sai rahoituksen samankaltaisen USS Monitor -aluksen rakentamiseen. Nämä kaksi laivaa kohtasivat Hampton Roadin taistelussa alkuvuodesta 1862, mutta tuntien taistelun jälkeen päätyivät molemmat vetäytymään lopputuloksen jäädessä ratkaisemattomaksi. Kuitenkin oli selvää, ettei yksikään puurakenteiden alus olisi selvinnyt taistelusta, joten taistelun kulku ja sen vaikutukset olivat ympäri maailman laivastoupseerien mielenkiinnon kohteena.
Sisällissodan laivasto-operaatiot koostuivat pääasiassa Pohjoisvaltioiden suorittamasta Etelävaltioiden satamien saarrosta sekä hyökkäyksistä linnoituksia vastaan. Joitakin operaatioita suoritettiin myös Mississippi-joella. Lisäksi Etelävaltiot suorittivat operaatioita kaapparialuksilla ja saarronmurtajilla, jotka pyrkivät välttelemään niitä jahtaavia pohjoisvaltiolaisia fregatteja. Etelävaltioiden käyttöönsä kaappaama sukellusvene H. L. Hunley oli ensimmäinen sukellusvene, joka upotti vihollisaluksen, kuitenkin itse tuhoutuen.
Laivaston taantuma Sodan jälkeen laivasto päästettiin taantumaan ja sisällissotaan osallistuneet laivat romutettiin tai myytiin. Laivaston miesmäärä putosi nopeasti 2 000 upseeriin ja 10 000 miehistöön kuuluvaan. Suurimmaksi osaksi tämä oli odotettua. Paljon yhdysvaltalaisia kauppa-aluksia oli siirretty muiden valtioiden lippujen alle suojaan etelävaltiolaisilta kaappareilta ja loput yhdysvaltalaiset kauppalaivat nauttivat pax Britannicasta, joka oli tehnyt merirosvouden harvinaiseksi. Lisäksi maahanmuutto ja laajentuminen länteen jatkui jälleen ja kiinnittivät valtion huomion.
Myös ulkomaiden satamissa vierailevien upseerien ja miehistön moraali oli ymmärrettävästi alhainen, sillä heille oli selvää, etteivät heidän puiset laivansa selviäisi kauan mahdollisessa sodassa. Yksi taantuman pohjanoteerauksista oli vuonna 1879, kun Yhdysvallat yritti välittää Tyynenmeren sodassa Chilen, Perun ja Bolivian välillä, jolloin chileläinen amiraali uhkasi lähettää Yhdysvaltain laivat valtameren pohjaan. Chilen laivaston kahdella uudella brittiläisten rakentamalla taistelulaivalla se olisi ollut mahdollista.
Uusi laivasto Muutamat laivastoupseerit esittivät 1880-luvun alussa huolensa maan haavoittuvuudesta, mutta heidät hiljennettiin kritiikillä tai jätettiin huomioimatta. Kuitenkin 1897 laivastolla oli puoli tusinaa suurta, modernia sotalaivaa ja lisää rakenteilla. Muutos tapahtui niin nopeasti, että ryhdyttiin puhumaan Uudesta laivastosta.
Neuvoa-antavan paneelin suosituksesta vuonna 1882 laivastoministeri pyysi kongressilta rahoitusta nykyaikaisten laivojen rakentamiseen. Aluksi pyyntö hylättiin, mutta 1883 kongressi myönsi rahoituksen kolmen pienen teräsristeilijän rakentamiseen (USS Chicago, USS Boston ja USS Atlanta). Lisääntynyt kiinnostus merentakaisiin alueisiin, kuten Samoaan ja Väli-Amerikkaan (jossa oli alkamassa kanavanrakennussuunnitelmia) sekä muiden maiden laivastohankkeet antoivat vauhditusta Yhdysvaltain laivaston uudistamiselle.
Alfred Thayer Mahanin kirja The Influence of Sea Power upon History, 1660-1783, joka julkaistiin 1890, vaikutti suuresti laivasto-ohjelman hyväksyntään siviilihallinnossa ja yleisen mielipiteen myötämielisyyteen. Uudisalueiden loputtua jotkut yhdysvaltalaiset kiinnostuivat alueista mantereen ulkopuolella, kuten Karibia, Havaiji ja Tyynenmeren alue, ja kutsumusmanifesti-doktriinin (Manifest Destiny) ollessa filosofisena oikeutuksena, monet pitivät laivastoa oleellisena osana doktriinin toteuttamisessa Amerikan mantereen ulkopuolella.
Espanjan–Yhdysvaltain sota
Loppupuolella 1890-lukua kertyneet jännitteet lopulta purkautuivat, kun USS Maine räjähti Havannan satamassa. Vaikka räjähdys lähes varmasti johtui tulipalosta laivassa, niin asiasta syytettiin espanjalaisia ja apulaislaivastoministeri Theodore Roosevelt määräsi laivaston kaikessa hiljaisuudessa valmistautumaan hyökkäykseen. Kun Yhdysvaltain-Espanjan sota julistettiin huhtikuussa 1898, laivaston Aasian laivue lähti välittömästi Hongkongista kohti Filippiinejä hyökäten ja voittaen Espanjan laivaston Manila Bayn taistelussa. Muutamaa viikkoa myöhemmin Atlantin laivasto tuhosi espanjalaiset alukset Karibianmerellä Santiago de Cuban taistelussa.
Laivaston saamat kokemukset sodasta olivat rohkaisevia, olihan se voitollinen, ja varoittavia, sillä vastustajan laivasto oli yksi heikoimmista modernien laivastojen joukossa. Manila Bayn hyökkäys oli erittäin riskialtis. Jos yhdysvaltalaiset laivat olisivat vahingoittuneet vakavasti tai niiltä olisi loppuneet tarvikkeet, niin ne olisivat olleet tuhansien kilometrien päässä turvasta. Tämä havainto vaikutti syvällisesti laivaston strategiaan seuraavien vuosikymmenten aikana.
Suuri valkoinen laivasto Sattumien kautta uuden laivaston innokkain poliittinen kannattaja, Theodore Roosevelt, astui presidentin virkaan vuonna 1901. Hänen hallintonsa lisäsi laivaston alusmäärää ja sekaantui Karibianmeren ja Väli-Amerikan politiikkaan interventioin vuosina 1901, 1902, 1903 ja 1906.
Venäjän–Japanin sota vuonna 1905 ja HMS Dreadnoughtin käyttöönotto seuraavana vuotena kiihdytti rakennusohjelmaa. Vuoden 1907 lopussa Rooseveltilla oli 16 uutta taistelulaivaa suuressa valkoisessa laivastossa (), jonka hän lähetti risteilylle ympäri maailman. Tämä oli nimellisesti rauhanomainen ja arvokas harjoitus laajentuvalle laivastolle, mutta myös poliittisesti tärkeä voimannäyttö Yhdysvaltain laivastosta.