Toinen Kiinan-Japanin sota käytiin vuosina 1937–1945 Kiinan ja Japanin välillä ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Sota päättyi Japanin antautumiseen vuonna 1945. Japanin hyökkäys Kiinaan kuului keisarillisen Japanin armeijan suurempaan suunnitelmaan hallita Manner-Aasiaa muun muassa nukkehallituksien avulla – Japani oli provosoinut Kiinaa lähtien vuoden 1931 Mantšurian valtauksesta, jonka aloitti Mukdenin välikohtaus. Viimeinen pienemmistä yhteenotoista oli sodan lopullisesti käynnistänyt Marco Polon sillan välikohtaus vuonna 1937.

Sodan nimet Kiinan kielessä sota tunnetaan yleisimmin nimellä Vastarintasota Japania vastaan (perint.: 抗日戰爭, yksink.: 抗日战争, pinyin: Kàng Rì Zhànzhēng), mutta myös pidemmin nimellä Kiinan kansan vastarintasota Japania vastaan (perint.: 中國人民抗日戰爭, yksink.: 中国人民抗日战争), tai Kahdeksan vuoden vastarintasota (八年抗戰) tai yksinkertaisesti Vastarintasota (抗戰).

Nykyään sota tunnetaan japaniksi yleensä nimellä Japanin-Kiinan sota (日中戦争 – Nitchū Sensō). Sodan aikana sitä kutsuttiin ensin Pohjois-Kiinan välikohtaukseksi (北支事變 – Hokushi Jihen), sitten nimillä HEI, ”C”-operaatio, Hyökkäys Kiinaan tai Kiinan välikohtaus (日華事變 – Nikka Jihen, 日支事變 – Nisshi Jihen tai 支那事變 – Shina Jihen). Viimeisiä pidetään usein taantumuksellisina ja niitä käytetään oikeistolaisessa Yūshūkan-sotamuseossa kiistellyssä Yasukuni-temppelissä.

Sodan taustaa pienoiskuva|upright|Japanin lippulaiva Matsushima ensimmäisessä Kiinan-japanin sodassa.

1860-luvulla Japani alkoi modernisoitua vastineena länsimaiden aiheuttamalle uhalle ja estääkseen tuolloin vielä mahdolliselta vaikuttaneen siirtomaaksi joutumisen, mikä oli ollut muun muassa Intian ja osittain myös Kiinan kohtalo. Meiji-restauraatiossa vuonna 1868 Tokugawa-shogunaatti kaadettiin ja Japanista alettiin rakentaa teollisuusmaata, jonka armeija voisi vastustaa Euroopan suurvaltoja. Vaikutteita haettiin imperialismista ja samuraiden bushidō-etiikasta. Ensimmäisessä Kiinan–Japanin sodassa 1894–1895 Japani onnistuikin valtaamaan Korean. Japanin kiinnostus luonnonvaroista rikkaaseen Mantšuriaan oli törmäyskurssilla Venäjän intressien kanssa. Venäjän–Japanin sodassa 1904–1905 Japanista tuli ensimmäinen Euroopan ulkopuolinen maa, joka oli voittanut eurooppalaisen suurvallan – Japani (tai Japanin armeija) näki nyt itsensä paitsi suurvaltana, myös aasialaisen nationalismin ja aasialaisten itsemääräämisoikeuden palauttamisen johtajana.

Yhdistynyt kuningaskunta yritti estää Japanin osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan, mutta turhaan. Maailmanlaajuinen lama vuonna 1929 iski Japaniin raskaasti, ja ratkaisuna talouskriisiin monet poliitikot ja armeija näkivät panostuksen siirtomaihin. Laajentumishalu kohdistui erityisesti Mantšuriaan – Korea ja Taiwan oli jo integroitu Japanin imperiumiin. Mukdenin välikohtauksessa Japanin Guandong-armeija räjäytti Etelä-Mantšurian rautatien Mukdenissa ja syytti siitä Kiinaa, mikä loi tekosyyn hyökkäykselle. Kiina oli sisällissodassa eikä pystynyt estämään valtausta. Japani loi alueelle Mantšukuon nukkevaltion. Tässä vaiheessa Japanin armeija, joka oli keisarin suorassa määräysvallassa, oli jo irrottautunut parlamentin ja hallituksen hallinnasta ja eteni Kiinaan oma-aloitteisesti. Menestymällä sodassa armeija pystyi myöhemmin oikeuttamaan toimintaansa ja sai yhä tärkeämmän aseman Japanin politiikassa.

pienoiskuva|Kiinalaisia sotilaspoliiseja Shanghain taistelussa.

Kiina laittoi Japanin kauppasaartoon eikä suostunut purkamaan japanilaisten laivojen lastia, mikä johti Japanin viennin hupenemiseen ja kuumensi entisestään mielialaa Japanissa. Varsinkin Shanghaissa vuonna 1932 sattunutta viiden japanilaisen munkin pahoinpitelytapausta riepoteltiin Japanin mediassa laajasti. 29. tammikuuta 1932 Japani pommitti kaupunkia Shanghain ensimmäisessä taistelussa – arviot kertovat 18 000 kuolleesta sotilaasta, 10 000–20 000 siviilistä ja jopa 240 000 kodittomaksi jääneestä. Kiinan oli pakko lopettaa kauppaboikotti ja Shanghain ympärille perustettiin demilitarisoitu alue. Toukokuussa 1933 sovittiin aselevosta ja Kiina tunnusti Mantšukuon nukkevaltion: kun Kansainliitto protestoi Japanin toimia vastaan, maa vetäytyi siitä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun Kansainliitolla ei näyttänyt olevan tarpeeksi valtaa ratkaista kansainvälisiä konflikteja.

Vuonna 1936 Japani ja Saksa solmivat Kominternia vastaan suunnatun symbolisen yhteistyösopimuksen. Japani jatkoi yhä kiinalaiseen siviiliväestöön kohdistuvia aggressioita, joihin kiinalaiset odottivat vastausta Tšiang Kai-šekilta. Hän oli kuitenkin keskittynyt taisteluun kommunisteja vastaan. Xi’anin välikohtauksessa joulukuussa 1936 Tšiang Kai-šekin alaiset komentajat Zhang Xueliang ja Yang Hucheng vangitsivat hänet kahdeksi viikoksi, ja aloittivat neuvottelut kommunistien kanssa. Osapuolet pääsivät sopimukseen yhteisen, japaninvastaisen rintaman muodostamisesta.

Hyökkäys Kiinaan Yleensä Kiinan-Japanin sodan katsotaan alkaneen Marco Polon sillan välikohtauksesta Pekingin eteläpuolella 7. heinäkuuta 1937, mutta jotkut historioitsijat sijoittavat sen jo Mukdenin välikohtaukseen vuonna 1931. Marco Polon sillan taistelujen aloittajasta ei ole täyttä varmuutta: japanilaisten kaivaessa sillan lähellä tuliasemia niiden ja kiinalaisten joukkojen välille syntyi laukaustenvaihtoa. Pian sota oli jo täydessä käynnissä. Tšiang Kai-šek halusi estää japanilaisten uuden hyökkäyksen Shanghaihin ja käski pommittaa kaupungin satamassa olleita sotalaivoja, mutta hyökkäys epäonnistui ja kaksi pommia putosi kaupungin asuinkortteleihin. Japanilaiset vastasivat lähettämällä maihin lisää joukkoja, ja kiinalaiset sotilaat hakivat suojaa kansainvälisiltä toimilupa-alueilta. Taistelu Shanghain ympäristössä kesti yllättävän pitkään, ja molemmat puolet kärsivät suuria tappioita. Japanilaisten edetessä kiinalaiset lähtivät siirtämään tärkeää teollisuus- ja muuta kalustoa turvaan Lounais-Kiinaan.

pienoiskuva|Kiinan armeijan lentokone.

5. marraskuuta 1937 Japanin hallitus esitti Kiinalle yhteenottojen sopimista, jos Kiina suostuisi Japanin pääministerin Hirota Kōkin vuonna 1934 muotoilemiin ehtoihin: 1) kaiken Japanin-vastaisen toiminnan estäminen, 2) Mantšukuon tunnustaminen ja Kiinan, Japanin ja Mantšukuon ystävälliset suhteet sekä 3) taistelu yhdessä kommunismia vastaan. Kuomintang kieltäytyi aluksi ja muutti asennettaan vasta 2. joulukuuta. Tässä vaiheessa Japani oli kuitenkin jo valloittanut Shanghain. Japani ei ollut enää valmis sopimaan samoin ehdoin, vaan asetti tiukempia vaatimuksia, kuten Pohjois-Kiinan ja Sisä-Mongolian demilitarisoinnin. Kiinan hallitus ei suostunut uusiin vaatimuksiin. Vielä pitkään 1930-luvulle Kiina uskoi Kansainliiton auttavan maata Japania vastaan, ja Kuomintang-hallitus oli sisällissodassa kommunistien kanssa. Tšiang Kai-šek kuuluisasti sanoikin: japanilaiset ovat ihotauti, kommunistit taas sydäntauti. Vaikka kolme kuukautta kestäneet taistelut Shanghaissa päättyivätkin japanilaisten voittoon, ne osoittivat Kiinan kykenevän vastarintaan, mikä paransi Kiinan mahdollisuuksia myös muun maailman silmissä.

Japanin armeijan kalusto oli kiinalaiseen verrattuna uudenaikainen ja tehokas, ja kiinalaiset kärsivät valtavia tappioita. Lisäksi Kiinan armeijalla ei ollut selkeää johtoa tai suunnitelmaa vastarinnasta. Heinäkuun lopussa Japani oli jo miehittänyt Pekingin ja Tianjinin lähes taisteluitta. Japanilaiset onnistuivat nousemaan maihin Hangzhoussa Shanghain lounaispuolella, ja joulukuussa 1937 sotilaiden ja siviilien pako kaupungista kävi sekasortoiseksi. Samalla Japanin armeijan maavoimien ja laivaston välille syntyi erimielisyyksiä: laivasto ei pitänyt maavoimien etenemisestä syvälle Kiinaan, mikä voisi merkitä maan juuttumista sotaan kahta valtavaa maata, Kiinaa ja Neuvostoliittoa vastaan, vaan olisi halunnut edetä lähinnä etelään. Loppuvuonna 1938 (Changkufeng) ja kesällä 1939 (Nomonhan) japanilaiset joutuivatkin selkkauksiin puna-armeijan kanssa Mantšuriassa maavoimien yli-innokkuuden ja ylimielisyyden vuoksi – pelkästään Nomonhanissa kuoli noin 50 000 japanilaista. Laivasto aloitti etenemisensä valtaamalla Hainanin saaren Etelä-Kiinassa, mikä enteili Japanin myöhempää Indokiinan valloitusta.

pienoiskuva|Kuuluisa Life-lehden julkaisema kuva Nanjingista.

Nanjingin verilöyly

8. joulukuuta 1937 japanilaiset joukot saapuivat Kuomintang-hallituksen pääkaupunkiin Nanjingiin, jonne pääkaupunki oli siirretty jo vuonna 1928. Normaalisti noin 250 000 asukkaan kaupungin väkiluku oli paisunut muun muassa pakolaisista jopa miljoonaan. 9. joulukuuta japanilaiset aloittivat suurimittaisen hyökkäyksen kaupunkiin ja pommittivat sitä yötä päivää. Kello 5 iltapäivällä 12. joulukuuta kaupungin kiinalaisten joukkojen komentaja käski aloittaa vetäytymisen. Syntyneessä kaaoksessa sotilaat hankkiutuivat eroon aseistaan ja univormuistaan, ja osittain myös hyökkäsivät siviilejä kohtaan saadakseen siviilivaatteita. Paniikki tarttui koko kaupunkiin ja asukkaat yrittivät paeta Jangtse-jokea pitkin, samalla kun omatkin joukot tulittivat heitä. Joella ei kuitenkaan ollut juurikaan kulkuvälineitä, joten evakuointi osoittautui lähes mahdottomaksi. Useat hukkuivat jokeen yrittäessään päästä täysille veneille.

13. joulukuuta japanilaiset joukot miehittivät kaupungin. Japanilaiset eivät päässeet neuvottelemaan rauhanehdoista kiinalaisten upseerien kanssa, kuten he olivat odottaneet, koska nämä olivat kuolleet tai paenneet muualle. Joukot kohdistivat turhautumisensa siviiliväestöön. Japanilaisten komentaja määräsi kostotoimet siviiliväestölle kiristääkseen kiinalaiset joukot antautumaan, ja tilanne riistäytyi hallinnasta. Komentaja joutui Japanissa puhutteluun ja sai jonkinmoisen rangaistuksenkin. Seuranneessa kuusi viikkoa kestäneessä Nanjingin verilöylyssä japanilaiset tappoivat jopa yli 300 000 kiinalaista ja raiskasivat 20 000 naista. Jotkut suuremmat arviot puhuvat jopa 340 000 tapetusta ja 80 000 raiskatusta. Tšiang Kai-šek siirsi nyt pääkaupungin Chongqingiin. Chongqing ei kuitenkaan ollut Kuomintangin, vaan rosvojoukkioiden ja mafian hallussa. Japani pommitti Chongqingia yli viiden vuoden ajan 1938–1943. Jäljelle jääneet joukot siirrettiin Wuhaniin, jota puolustettiin muun muassa Josif Stalinin yllättäen lähettämien 800 lentokoneen ja lentäjän avulla.

Japanin ensimmäinen tappio pienoiskuva|Kiinalaisia sotilaita Tai’erzhuangissa.

Monet kiinalaiset komentajat pelkäsivät japanilaisten hyökkäystä ja jättivät alueensa tyhjiksi. Koska Kiinan teollisuus ja armeija olivat alikehittyneitä ja sisällissota esti yhtenäisen rintaman syntymisen, japanilaisten kohtaaminen suuressa kenttätaistelussa ei ollut mahdollista. Sen sijaan yritettiin käyttää pienempiä hyökkäyksiä ja taisteluja kaupungeissa pysäyttämään japanilaisten eteneminen. Vuodesta 1938 lähtien käytettiin magneettisodan taktiikkaa, jossa japanilaiset joukot houkuteltiin tiettyihin asemiin, joissa niitä vastaan olisi helpompi hyökätä tai hidastaa niiden etenemistä.

Tammikuussa 1938 Japanin hallitus julisti Kiinan kanssa käytyjen neuvottelujen epäonnistuneen lopullisesti. Japanilaiset päättivät hyökätä Wuhaniin, mitä varten ne halusivat valloittaa pohjoisen tärkeimmät rautatieristeykset. Valloittaakseen rautatiekaupunki Xuzhoun japanilaiset hyökkäsivät ensin läheiseen varuskuntakaupunkiin Tai’erzhuangiin. Kiinalaiset joukot saivat japanilaiset kuitenkin ansaan ja ympäröivät ne – kiinalaisten mukaan seuranneissa taisteluissa kuoli noin 30 000 japanilaista sotilasta. Tämä oli ensimmäinen suurempi japanilainen tappio sodan aikana. Toisella yrittämällä kaupunki saatiin vallattua 19. toukokuuta, kuten myöhemmin myös Xuzhou, mutta myytti Japanin voittamattomuudesta oli rikottu.

Itseaiheutettuja tappioita pienoiskuva|Japanilaista merijalkaväkeä Kantonissa.