pienoiskuva|Mikael Agricolan Abckirian näköispainoksen etusivu. Suomen kielipolitiikka tarkoittaa Suomen valtion suhdetta eri kieliin ja eri kieliä puhuviin ihmisryhmiin. Suomen kielipolitiikan erityispiirteeksi nousi 1800-luvulta lähtien maan suomen ja ruotsin kielten virallinen asema ja voimasuhteet, jota usein nimitetään myös kielikysymykseksi. Erityisesti Suomen itsenäisyyden alkuaikoina ruotsin ja suomen asemasta käytiin kiihkeää poliittista kamppailua. Vuoden 1919 hallitusmuodon 14 §, johon nykyinen kahden kansalliskielen malli perustuu, aiheutti syntyvaiheessaan paljon kiistaa, ja se sisältyikin lopullisessa muodossaan vasta neljänteen hallituksen eduskunnalle antamaan esitykseen. Kielipolitiikka pysyi kiistanalaisena, kunnes sotien jälkeen on saavutettu nykyinen tasapaino. Suomessa puhutun ruotsin muotoa nimitetään suomenruotsiksi.
Sotienjälkeisenä aikana ovat myös muiden kielivähemmistöjen oikeudet nousseet kielipolitiikassa esiin. Nykyinen lainsäädäntö ottaa huomioon saamen kielen, karjalan, viittomakielen ja romanin erityisaseman maassa. Muita perinteisiä vähemmistökieliä Suomessa ovat venäjä ja tataari.Norden.org 1990-luvulta eteenpäin maahanmuutto on nostanut esiin myös muiden kielten puhujien oikeuden säilyttää oman kielensä ja kulttuurinsa sekä toisaalta heidän tarpeensa saada opetusta maan kansalliskielissä kotouttamisen edistämiseksi.Laki maahanmuuttajien kotouttamisesta ja turvapaikanhakijoiden vastaanotosta (kumottu). Finlex. Viitattu 6.1.2016
Historia Ruotsin vallan aika thumb|Henrik Gabriel Porthan Nykyisen Suomen valtion alue kuului Ruotsin valtakuntaan 1100–1300-luvuilta vuoteen 1809 asti. Valtion hallintokielenä toimi yleensä ruotsi, vaikka keskiajalla käytettiin myös latinaa ja unionikautena jossain määrin myös tanskaa. Katolisen kirkon kieli oli latina. Kouluissa tärkein käytetty kieli oli 1700-luvulle asti latina, mutta ruotsi syrjäytti sen pääosin vuosisadan kuluessa. Yläluokka käytti paikoin myös ranskaa ja virkamiehiä ja johtavia porvareita puhuteltiin 1700-luvulla monsieur ja heidän rouviaan madam-titteleleillä. Ranskan merkityksestä kertoo myös se, että esimerkiksi kuningas Kustaa III kirjoitti ranskaa paremmin kuin ruotsia.
Niillä itä-Suomen alueilla, jotka ennen vuoden 1617 Stolbovan rauhaa kuuluivat venäläisten valtioiden alaisuuteen, hallinnollinen kieli oli venäjä ja kirkollinen kieli ortodokseilla kirkkoslaavi. 1700-luvun puolivälissä kaupungeissa asui noin 5 % väestöstä ja niiden asukkaista ruotsinkielisiä oli noin 40 %. Vanhan Suomen päädyttyä osaksi Venäjän keisarikuntaa vuonna 1721 alueen hallinnolliseksi kieleksi tuli venäjä ja saksa ja kaupankäynnin kieleksi saksa.
Suomenkielisen kirjakielen isänä pidetään Mikael Agricolaa, joka julkaisi suomenkielisen aapisen eli Abckirian vuonna 1538 tai 1545. Tosin jo ennen Agricolaa oli julkaistu suomenkielisiä kirkollisia ja hallinnollisia tekstejä. Ensimmäisiä lakeja alettiin julkaista myös suomeksi 1600-luvun aikana ja vuonna 1759 julkaistiin maan lakikirja suomeksi käännettynä. Raamatun käännös julkaistiin vuonna 1642.
Ruotsin vallan aikana aatelisto ja iso osa ainakin varakkaammasta porvaristosta puhui ruotsia äidinkielenään. Aateliin tai valtaporvaristoon nousseet suomenkieliset ruotsinkielistyivät nopeasti. Enemmistö Suomen ruotsinkielisistä asukkaista kuului silti talonpoikaissäätyyn. Suomenkieliset talonpojat esittivät valtiopäivillä usein pyyntöjä tulkki- ja kääntämispalveluista sekä suomen kielen huomioon ottamisesta valtion virkoja täytettäessä. Käytännön vaikutusta näillä pyynnöillä ei juuri ollut. Kaiken kaikkiaan Ruotsin vallan aikana suomen kieli oli vaarassa näivettyä, sillä sitä ei voinut käyttää viranomaisten kanssa, eikä sillä kirjoitettu sanomalehtiä tai laadittu riittävästi tietokirjallisuutta.
1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alussa alkoi orastaa fennofiliaksi kutsuttu suomalaisuusliike, jonka varhainen edustaja oli Daniel Juslenius. 1700-luvun jälkipuolella Turun akatemian piirissä sitä edusti erityisesti Henrik Gabriel Porthan. Fennofiliassa yhdistyivät suomen kieleen ja suomalaiseen kansanperinteeseen kohdistuva tieteellinen kiinnostus sekä halu kehittää suomen kieltä kansanvalistustyön tarpeisiin. Porthan kuitenkin katsoi, että ”kulttuurin” levitessä suomen kieli lopulta häviää kokonaan, kuten hänen mukaansa länsi-Suomen kehityksestä saattoi päätellä.Opetusministeriö: Kansalliskielten historiallinen, kulttuurinen ja sosiologinen tausta. "Tämä fennofiliaksi kutsuttu varhainen suomalaisuusliike on henkilöitynyt Henrik Gabriel Porthaniin, joka kuitenkin suhtautui lojaalisti Ruotsin valtakuntaan ja arvioi, että suomen kieli oli kulttuurin levitessä kokonaan häviävä, niin kuin Länsi-Suomen kehityksestä jo voitiin nähdä." Porthan ei pitänyt ongelmallisena, että maassa puhuttiin kolmea eri kieltä eli suomea, ruotsia ja latinaa ja että yhteiskunnallisen aseman kohoamiseen liittyi automaattisesti kielen vaihto ruotsiin. Hän kuitenkin määritteli suomalaisuuden nimenomaisesti kielen perusteella. Tutkijoiden näkemykset siitä, hahmottiko Porthan maan kieliryhmät omina kansakuntinaan, eroavat. Matti Klingen mukaan Porthan katsoi, että Suomessa oli kaksi kansakuntaa: ”barbaarimetsäläiset ja sivistyneemmän rannikkoseudun väestö”, kun taas Juha Manninen katsoo, että Porthanin käyttämä ilmaus quasi nationes (”ikään kuin kansakuntia”) ei tue tätä tulkintaa.
Suomen suuriruhtinaskunta thumb|Emanuel Thelning: Porvoon valtiopäivien avajaiset, v. 1812. Suomen suuriruhtinaskunnassa ruotsi säilyi sekä virka- että hallintokielenä. Venäjän hallitsijat kuitenkin puolsivat suomen kielen asemaa, koska katsoivat aseman vahvistamisen maassa heikentävän maan siteitä entiseen emämaahansa Ruotsiin. Esimerkiksi keisari Aleksanteri I:n Porvoon valtiopäivillä antama hallitsijavakuutus julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Suuriruhtinaskunnan aikana luotiin uusien eurooppalaisten nationalististen aatteiden innoittamana suomalainen identiteetti. Tämä suomalaisuusaate ei varsinaisesti ollut kielipoliittinen liike. Sen piirissä vaikuttaneista keskeisistä hahmoista esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg ja Sakari Topelius kirjoittivat ruotsiksi ja J. V. Snellman käytti molempia kieliä. Elias Lönnrot ja Aleksis Kivi kirjoittivat suomeksi. Kuitenkin Lönnrotin kokoama suomenkielinen Kalevala ja Kiven romaani Seitsemän veljestä nostivat aiemmin väheksytyn suomen kielen ja kulttuurin arvostusta.
Venäjän vallan alla venäjä ei koskaan saavuttanut Suomessa merkittävää asemaa, vaikka vuodesta 1818 eteenpäin virkamiehiltä vaadittiinkin todistus venäjän kielen taidoista. Vuonna 1824 tämä vaatimus poistettiin papeilta, joilta puolestaan ryhdyttiin vaatimaan todistus suomen kielen taidoista sellaisissa seurakunnissa, joiden väestö koostui suomenkielisistä. Yliopistossa ei virkamiestutkintoihin vaadittu erityistä ruotsinkoetta, vaan se todistettiin opintoihin kuuluvalla äidinkielenkokeella. Vuonna 1828 yliopistoon perustettiin suomen kielen lehtorin virka ja vuonna 1850 suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka. Ensimmäisen suomenkielisen väitöskirja oli Rietrikki Polénin julkaisema, ja se julkaistiin vuonna 1858. Samana vuonna myös perustettiin Jyväskylään ensimmäinen oppikoulu, jossa opetus annettiin suomeksi. 1850-luvun lopulla Julius Krohn julkaisi ensimmäisen suomenkielisen pro gradu -tutkielman.
Hallituskonseljin, vuodesta 1816 eteenpäin senaatin, keisarin vahvistamat lait ja asetukset julkaistiin ruotsiksi ja tarvittaessa suomeksi. Vuonna 1860 syntynyt Suomen asetuskokoelma on alusta alkaen julkaistu sekä suomeksi että ruotsiksi, vuosina 1903–1905 lisäksi venäjäksi. Lait valmisteltiin ruotsiksi, ja vasta esitykset ja julkaistavat säädökset käännettiin suomen kielelle. Suomenkielinen lainvalmistelu alkoi yleistyä vasta vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen.
Fennomania ja svekomania thumb|J. V. Snellman 1870-luvulla. Pyrkimykset suomen kielen aseman ja suomenkielisten kielellisten oikeuksien parantamiseksi yhteiskunnassa johtivat 1840-luvulla sivistyksellisesti radikaalin fennomania-aatteen syntyyn, Sen vaikutuksesta perustettiin Suomalainen puolue ja alettiin julkaista ensimmäistä varsinaista suomenkielistä sanomalehteä Suometarta. Tämän jossain määrin radikalisoituneenkin liikkeen esittämien vaatimusten vastapainoksi syntyi myös joitain radikaaleja piirteitä omannut svekomania, jota edusti Ruotsalainen puolue, myöhemmin Ruotsalainen kansanpuolue.
Fennomania ja svekomania olivat syntyaikoinaan varsin lähellä toisiaan ja molemmat pohjautuivat aikakautensa eurooppalaisiin kansallisuusaatteisiin. "Poliittisen elämän synty Suomessa merkitsi kansallisuusaatteen hajoamista. Fennomanian politisoituminen alkoi 1850-luvulla ja kohosi huippuunsa 1860-luvulla. Samalla edistyksellisestä kansallisuusaatteesta alkoi tulla nationalistista ideologiaa. Tämä aiheutti ruotsinkielisten piirissä monenlaisia reaktioita, toisaalta oman svekomaanisen ideologian rakentamista." Professori Toivo Nygårdin mukaan fennomania oli yhteiskunnallisesti ja poliittisesti konservatiivinen liike, kun taas svekomania perustui pitkälti liberaalille arvopohjalle.Toivo Nygård-Suomalaisuuden historian kiinnekohtia Molemmille ryhmittymille keskeinen ajatus oli, että kieli määrittelee kansallisuuden. "Axel Olof Freudenthal: svekomanian perustajaisä – 'yksi kieli, yksi mieli' -Snellmanin vastavoima, 'kaksi kieltä, kaksi kansaa' -mallin kannattaja."
Fennomaanien vaatimukset yhdestä yhteisestä kielestä Suomessa ja halu pakkosulauttaa maan rannikko-osien ruotsinkielinen väestö herättivät pelkoa ruotsalaiskansallisessa liikkeessä "Den nationella rörelsen i Finland, fennomanin, som utgick från Friedrich Hegels tankar, strävade efter att skapa en enad finsk nation för att stärka Finlands ställning. Nationens gränser skulle sammanfalla med dess folks gränser, och alltså också dess språks gränser. Målet var bland annat en förfinskning av Finland". Charlotta af Hällström-Reijonen: Tavaststjerna i provinsialismernas snårskog. Det sverigesvenska förlagsargumentet i finlandssvensk språkvård, 2007. Ajateltiin, että ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri tuhoutuisi maasta kokonaan. Näitä pelkoja pyrittiin Clas Zilliacuksen mukaan torjumaan ylimielisyydellä: vedottiin viikinkiesi-isiin ja germaaniseen rotuun. Germaanisen rodun ylemmyyteen tarjosi tukea ruotsalaisen August Sohlmanin ja norjalaisen P. A. Munchin kirjoitukset, joiden mukaan suomalaiset olivat mongolien ja tataarien kanssa samaa rotua ja kykenemättömiä luomaan arjalaisen tasoista sivistystä.Suomen arkeologian tutkimushistoriaa.
Jotkut svekomaanit, kuten ruotsalaisen liikkeen perustajiin kuuluva Axel Olof Freudenthal, saivat virikkeitä näistä rotuteorioista. Freudenthalin kirjoituksissa ja hänen perustamassaan Vikingen-lehdessä suomenkieliset leimattiin toiseksi roduksi; suomessa oli kaksi kansallisuutta, joilla ei ollut verisiteitä toisiinsa. Suomenkielisten rodullisella alemmuudella perusteltiin sitä, miksi suomenkielisten ei kuulunut saada tasavertaisia oikeuksia. Suomen kielen katsottiin olevan alemmalla kehitysasteella, eikä se siksi kelvannut hallinnon ja kulttuurin kieleksi.Kemiläinen, Aira: Suomalaiset, outo pohjolan kansa (1994), s. 144-157.Kemiläinen, Aira: Mongoleja vai germaaneja: Rotuteorioiden suomalaiset (1985). Freudenthal näki ruotsinkielisen väestönosan tulevaisuuden päämääränä, että se kehittäisi ja vahvistaisi tietoisuutta omasta kansallisuudestaan (ruotsalainen) ja oikeudestaan elää kansallisuusperiaatteen nojalla.