Kazakstanin kansakunta muodostui 1400-luvun puolivälissä, kun noin 200 000 uzbekkikaaniin tyytymätöntä alamaista erosi kaanin alaisuudesta ja vaelsi pohjoiseen etsimään omaa maataan. He asettuivat Chu- ja Talasjokien väliselle alueelle, Kazakstanin kaakkoisosassa. Uzbekkien alaisuudesta eronneita separatisteja alettiin kutsua kazakeiksi. Elantonsa he saivat paimentolaisuudesta.
Kazakkiheimojen katsotaan yhdistyneen saman kaanin alaisuuteen Kasym Khanin valtakaudella 1500-luvun alkupuolella. Yleisen näkemyksen mukaan tämä mielletään Kazakstanin valtiollisen itsenäisyyden aluksi. 1600-luvun lopulta lähtien kazakit kävivät useita sotia idän suunnalta hyökänneitä džungareja vastaan. Kiinaa hallinnut Qing-dynastia kukisti džungarit lopullisesti, mutta džungareja vastaan käydyt sodat olivat siinä määrin kuluttavia, että kazakit eivät pystyneet estämään Venäjän vallan leviämistä Kazakstanin alueelle. Toisaalta Venäjän katsottiin myös tuovan suojaa džungareja vastaan. 1800-luvun kuluessa Kazakstan jäi yhä vahvemmin Venäjän vallan alle, ja keisarivallan kukistuessa Venäjällä, Kazakstanista tuli osa Neuvostoliittoa.
Kazakstanin sosialistinen neuvostotasavalta oli kylmän sodan aikana merkittävä Neuvostoliiton asevarustelun ja teollisuuden kannalta. Kazakkiväestön perinteiselle elämäntavalle neuvostoaika koitui kohtalokkaaksi. Alueelle muuttaneiden venäläisten myötä kazakit jäivät vähemmistöksi omassa maassaan. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Kazakstan itsenäistyi 1991. Itsenäisen Kazakstanin ensimmäisenä presidenttinä toiminut Nursultan Nazarbajev toimi virassaan aina vuoteen 2019 saakka. Kazakstanin itsenäistymisestä lähtien se on säilyttänyt tiiviit suhteet Venäjään.
Varhaishistoria Nykyisen Kazakstanin alueella on ollut ihmisasutusta varhaispaleoliittiselta kaudelta lähtien. Varhaiset asukkaat olivat yleensä paimentolaisia, johon alueen maasto ja ilmasto soveltui parhaiten. Varhaisin valtiomuotoinen yhteiskunta alueella oli turkkilaissukuinen kaanikunta, joka muodostui 600-luvulla. Karlukit, jotka koostuivat turkkilaisheimojen liitoista, perustivat nykyisen itäisen Kazakstanin alueelle oman valtionsa vuonna 766. 700- ja 800-luvuilla osa nykyisen eteläisen Kazakstanin alueesta jäi arabien hallintaan, joiden mukana alueelle levisi islam. 800-luvulta 1100-luvulle asti Länsi-Kazakstania hallitsivat Oghuusit ja samaan aikaan itää hallitsivat kimakit ja kiptšakit.
800-luvun lopulla karlukkien alue jäi karakhanidien hallintaan. Näiden valta levisi historialliselle Transoxianan alueelle, Syrdarjan pohjois- ja itäpuolelle. 1100-luvun alusta lähtien karakhanidit taistelivat valta asemasta etelämpänä asuneiden seldžukkien kanssa. Näiden konfliktien aikana osa nykyisen Kazakstanin alueen hallinnasta siirtyi edestakaisin osapuolten välillä. Tänä aikana Abbasidikalifaatti oli alueen voimakkain valtakunta, minkä vaikutuksesta karakhanidit omaksuivat islamin. Karakhanidien valtakunnan valloitti 1100-luvun puolivälissä pohjoisen Kiinan alueelta levittäytynyt Karakitain valtakunta.
Mongolivalloitusten aikana Karakitain valtakunta joutui mongolien ylivallan alle. Nykyisen Kazakstanin alueesta tuli mongolikauden myötä osa Kultaisen ordan valtakuntaa. 1400-luvulle tultaessa maan hallintorakenne oli jakaantunut useampaan osaan, joiden joiden johdossa oli kaani. Näitä kaanikuntia olivat muiden muassa Nogaiden kaanikunta ja Uzbekkien kaanikunta.
Kansakunnan synty Noin vuonna 1465 noin 200 000 uzbekkikaani Abūʾl-Khayrin tyytymätöntä alamaista erosi uzbekkijohtajasta ja vaelsi etsimään omaa maataan, jollainen löytyi Chu- ja Talasjokien väliseltä alueelta, nykyisessä kaakkoisen Kazakstanissa. Nämä separatistiset uzbekit tulivat tunnetuiksi kazakkeina. Ajan myötä heidän ja ei-separatististen uzbekkien välillä kehittyi merkittävä ero heidän elämäntavoissaan; kazakit saivat elantonsa paimentolaisuudesta, kun uzbekit pysyttelivät aloillaan.
Ensimmäiset voimakkaat Kazakkien kaanikuntaa hallinneet kaanit olivat 1488-1509 hallinnut Burunduk Khan ja tämän jälkeen, vuoteen 1523 asti hallinnut Kasym Khan. Heidän aikanaan kazakkiheimot yhdistyivät yhdeksi kansaksi. 1500-luvun aikana kazakkien nomadivaltakunta vahvistui ja sen valta ulottui Kaspianmeren itäpuolelta ja Araljärven pohjoispuolelta Irtyšjoen yläjuoksulle ja lähelle Altaivuoria. Yleisen näkemyksen mukaan Kasym Khanin valtakausi merkitsi itsenäisen Kazakstanin valtion alkua. Hänen aikanaan kazakit hallitsivat koko aroaluetta ja he pystyivät varustamaan 200 000 ratsumiehen vahvuisen sotajoukon.
Kasym Khanin jälkeen valtakuntaa hallitsivat kukin vuorollaan hänen kolme poikaansa. Tänä aikana kaanin auktoriteetti alkoi heiketä ja valtakunta jakaantui kolmeen erilliseen valtakeskukseen, Pieneen, Keskimmäiseen ja Suureen ordaan, joissa valtaa pitivät heimopäälliköt. Nimellisesti kaanilla oli näihin ylivalta, mutta todellisuudessa kaani oli riippuvainen alamaistensa uskollisuudesta. Kasym Khanin pojista viimeinen, vuosina 1538-1580 hallinnut Haqq Nazar onnistui jälleen vahvistamaan kaanin valtaa ja ryhtyi järjestelmällisiin hyökkäyksiin Transoxianan suuntaan. Hänen seuraajansa Tauekel Khanin valtakaudella 1586-1598 kazakit jopa miehittivät väliaikaisesti Samarkandin. Hänen jälkeensä kazakkien keskusvallan pirstotuminen jatkui jälleen ja kaanin valta oli heikkojen hallitsien aikaan heikkoa tai olematonta.
Venäläisiä kauppiaita ja sotilaita alkoi ilmestyä nykyisen Kazakstanin luoteisille alueille 1600-luvulla. Kasakat perustivat alueelle linnoutuksia, joista saivat alkunsa Oralin ja Atırawin kaupungit. Venäläiset kykenivät valloittamaan kazakkien alueita, koska kaanit olivat kalmukkien vallan alla. Kalmukit olivat mongolialkuperää oleva kansa, joiden elinalue laajeni kazakkien alueelle 1500-luvulla idän suunnalta.
1680-luvulta 1770-luvulle kazakit joutuivat sotaan oiratteja vastaan. Oiratit koostuivat läntisten mongoliheimojen liitosta, joiden joukosta džungarit olivat erityisen aggressiivisia. Džungarit toteuttivat tuhoisan hyökkäyksen kazakkien maille vuosina 1681-1684. Kazakkikaani Teüke Khan onnistui yhdistämään kazakkiheimot jälleen ja vuosina 1711-1712 kazakit suorittivat vastahyökkäyksen syvälle Zungarin kaanikuntaan. Teüken saavutukset eivät rajoittuneet vain sotamenestykseen, hänen aikanaan luotiin lakikoodi ja yhdistettiin perinteiset kazakkien tavat ja islam.
Vuonna 1723 džungarit hyökkäsivät jälleen tehden tuhoisan iskun itäiseen Kazakstaniin. Heillä oli myös tukenaan ruotsalaisia upseereita, jotka olivat jääneet Pultavan taistelussa venäläisten vangiksi, mutta sittemmin he olivat löytäneet tiensä kauas itään. Džungarien uhka kukistui lopulta Kiinaa hallinneiden mantšujen avustuksella. Vuosina 1757-1758 Qing-dynastian keisari Qianlong käynnisti kaksi sotaretkeä, joiden aikana džungarit käytännössä tuhottiin ja heidän maansa liitettiin Kiinaan. Džungarien vastaisista sodista oli eniten saanut kärsiä Suuri orda, jonka heimopäällikkö Ablai Khan katsoi viisaimmaksi tunnustaa Qing-dynastian ylivalta alueella. Zungarin kaanikunnan romahtamisen seurauksena kiinalaisvalta ulottui pitkälle Kazakstanin aroille ja Balkašjärvelle. Džungareja vastaan käydyistä sodista kärsi eniten Suuri orda. Keski-orda ja Pieni orda selvisivät vähemmällä rasituksella, osittain siksi että niiden alueella alkoi kasvaa Venäjän vaikutusvalta.
Pienen ordan kaani Abul Khair haki liittoa venäläisten kanssa vuonna 1730 suojautuakseen kalmukeilta, tarkoituksenaan muodostaa vain väliaikainen liitto. Tämän päätöksen seurauksena venäläiset saivat Pienen ordan hallintaansa pysyvästi. Venäläiset valloittivat Keski-ordan vuoteen 1798 mennessä, mutta Suuren ordan onnistui pysyä itsenäisenä 1820-luvulle saakka, jolloin etelästä uhkaava Kokandin kaanikunta pakotti Suuren ordan kaanin valitsemaan Venäjän suojeluksen, joka vaikutti heistä kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän pahalta. Kazakit eivät venäläisvaltaa alueellaan hyväksyneet ja sitä vastaan kapinoitiin heti venäläisten levittäydyttä Keski-Aasiaan. Ensimmäistä kazakkien kansannousua johti Keski-ordan Kenesary Khan (Kenesary Kasimov). Hänen kannattajansa taistelivat venäläisiä vastaan vuosina 1836-1847. Kenesary-kaania pidetään nykyään kazakkien kansallissankarina. Venäjän vallan aika Kazakstanin valtion syntyä hidasti kazakkien käymät sodat džungareja vastaan. Se myös heikensi kazakkien kykyä vastustaa Venäjän tunkeutumista pohjoisen suunnalta. Venäläisten tunkeutuminen Kazakstanin aroille alkoi 1700-luvulla linnoituskaupunkien rakentamisella. Uusia kaupunkeja olivat Omsk, Semipalatinsk, Ust-Kamenogorsk ja Orsk. Venäläisvallan leviäminen Kazakstanin alueelle oli hidasta ja harvoin väkivaltaista. Venäläiset hyödynsivät kazakkien sisäisiä erimielisyyksiä, mutta pohjimmiltaan leviämisessä oli kyse paikallaan pysyvien maanviljelijöiden levittäytymisestä paimentolaisten maille.
Jotkut kazakkikaanit katsoivat, että venäläisten läsnäolo toisi turvaa džungarien hyökkäyksiä vastaan. Ensin Pieni orda hyväksyi Venäjän suojelun vuonna 1731, vuosina 1740 ja 1742 Keski-orda ja Suuri orda päätyivät samaan ratkaisuun. Venäläisten tarjoama turva džungareja vastaan osoittautui kuitenkin vähäiseksi. Kazakit ryhtyivät kapinoimaan Venäjän valtaa vastaan ja lopulta useiden tehottomien kapinoiden jälkeen Venäjä päätti tukahduttaa autonomisen aseman, joka kazakkikaaneilla edelleen oli. Vuonna 1822 lakkautettiin Keski-orda, vuonna 1824 Pieni orda ja vuonna 1848 Suuri orda.
Venäjän vallan alla modernit aatteet juurtuivat kazakkien keskuuteen paremmin kuin puoli-itsenäisissä kaanikunnissa. Venäläinen koulutus levitti uusia aatteita ja Šoqan Wälihanov ja Abai Qunanbaiuly sovelsivat näitä kazakkien tarpeisiin. Näin syntyi omintakeinen kazakkikulttuuri, jollaista ei ole muualla Venäjän Aasian puoleisissa osissa.
Vuonna 1863 Venäjä kehitti uutta politiikkaa, joka julkistettiin Aleksandr Gortšakovin laatimassa kiertokirjeessä. Siinä viitattiin Venäjän imperiumin rajoilla sijaitseviin ongelmallisiin alueisiin, jotka tuli liittää keisarinvallan alle. Tämä politiikka johti Keski-Aasian valloituksiin ja Kazakstanin alueen liittämistä tiiviimmin osaksi Venäjän keisarikuntaa. Venäläisten linnoitusten rakentamisella oli tuhoisa vaikutus kazakkien perinteiseen paimentolaiselämään, kun nomadit eivät enää voineet liikkua vapaasti karjan perässä. Paimentolaisuuden lopullinen tuho alkoi 1890-luvulla, kun pohjoisen ja itäisen Kazakstanin hedelmällisille maille muutti venäläisiä uudusasukkaita. Vuosina 1906-1912 perustettiin yli puoli miljoonaa venäläistä maatilaa osana Stolypinin reformia. Kazakkien häätö kotiseuduiltaan ja heidän yleisesti heikentyntyt tilanteensa nostivat venäläisvastaisuutta. Ensimmäisen maailmansodan aikana määrättiin yleinen asevelvollisuus osana Saksaa vastaan käytyjä taisteluja. Sotaväen pakko-otot saivat kazakit nousemaan kapinaan vuonna 1916. Venäjän joukot tukahduttivat kapinan ja tuhansia kazakkeja surmattiin ja tuhannet muut pakenivat Kiinaan ja Mongoliaan.
Neuvostoliiton aika Venäjän sisällissodan tapahtumiin kazakit eivät ottaneet osaa. Sotaa seurannut Venäjän vallankumous johti tsaarinhallinnon kaatumiseen, minkä jälkeen kazakkinationalistit perustivat Alaš Orda -puolueen, jonka tavoite oli kansallisen itsenäisen hallituksen perustaminen. Tämä hallinto kesti alle kaksi vuotta, ennen kuin se antautui bolševikkien neuvostohallinnolle. Bolševikkien puna-armeija miehitti Kazakstanin ja vuonna 1920 perustettiin Kirgiisien autonominen sosialistinen neuvostotasavalta. Vuonna 1925 sen nimi muutettiin Kazakkien ASNT:ksi, kun neuvostohallitus tunnusti kazakkien ja kirgiisien etnisen eron. Tätä ennen heitä molempia oli kutsuttu kirgiiseksi, jotta ei tulisi sekaannusta termien kazakki ja kasakka erottamisessa.