Keski-Kannaksen rintama oli Suomen sisällissodan Karjalan rintaman rintamalohko, joka levittäytyi noin 50 kilometrin matkalle Karjalan-kannaksen keskiosaan, ulottuen lännessä Kuolemajärven Kämärästä aina Neuvosto-Venäjän rajalle Kivennavan Lipolaan. Se oli Joutsenon ja Antrean rintamien ohella Karjalan kolmas päärintama, jolla käytiin taisteluja helmikuun lopusta huhtikuun puoliväliin. Taistelut päättyivät punaisten vetäytymiseen osan joukoista antautuessa tai paetessa Venäjälle.
Tapahtumat tunnetaan myös verisestä jälkiselvittelystään, jolloin valkoiset suorittivat alueen venäläisväestöön kohdistuneen etnisen puhdistuksen teloittamalla jopa 400 siviiliä.
Yleistä
Karjalankannaksella oli tärkeä strateginen merkitys sodan molemmille osapuolille. Sen halki kulki punaisten kannalta elintärkeä Helsinki–Pietari-rata, ja Viipurista pohjoiseen lähti Karjalan rata, joka oli valkoisten yhteys muualle Suomeen. Sotatapahtumien käynnistyessä tammikuun 1918 lopussa valkoiset yrittivät ottaa haltuunsa Viipurin, mutta joutuivat vetäytymään kaupungin pohjoispuolelle, jonne he perustivat tukikohtansa Antrean risteysasemalle. Punaisten haltuun jäi eteläinen Kannas osapuolten välisen rajan kulkiessa Vuoksen eteläpuolella.Roselius 2006, s. 109–110.
Keski-Kannaksen rintaman päälohkot olivat Muolaan Kuusaassa sekä Valkjärven kirkonkylän ympäristössä. Rintama ei ollut yhtenäinen, vaan muiden sisällissodan rintamien tapaan osapuolten hallitsemien kylien väliin jäi laajoja miehittämättömiä alueita. Punaiset aloittivat oman hyökkäysvaiheensa helmikuun lopussa tavoitteenaan edetä Vuoksen eteläpuolella kulkevalle Pietari–Hiitola-radalle, jonka kautta oli mahdollisuus iskeä valkoisten selustaan Antreassa. Hyökkäykset kuitenkin torjuttiin ja maaliskuun puoliväliin mennessä rintamalinja vakiintui linjalle Kämärä – Muolaankylä – Hotokka – Kuusaa – Punnus – Valkeamatka – Veikkola – Lipola.Lappalainen 1981, s. 78–82. Tämän jälkeen taistelutoiminta rauhoittui kuukauden ajaksi ja punaiset keskittyivät lähinnä Pietarin radan liikenteen turvaamiseen.
Karjalan rintaman kiivaimpien taisteluiden raivotessa Joutsenon ja Antrean lohkoilla, Keski-Kannas pysyi sivunäyttämön roolissa valkoisten 19. huhtikuuta aloittamaan suurhyökkäykseen saakka.Roselius 2006, s. 136–138. Heidän tarkoituksenaan oli edetä rajan pinnassa Valkjärveltä etelään ja katkaista Pietarin rata estääkseen punaisia lähettämästä apuvoimia Viipurin puolustukseen. Valkoisten suurhyökkäyksen käynnistyttyä punaiset eivät ylivoiman edessä ryhtyneet juurikaan vastarintaan, vaan vetäytyivät rautatietä kohti. Valkoiset saivat radan haltuunsa 24. huhtikuuta, jonka jälkeen alueella taistelleet joukot liittyivät samaan aikaan käynnistyneeseen Viipurin valtausoperaatioon.Roselius 2006, s. 137–139.
Taisteluja käytiin samanaikaisesti myös Valkjärven pohjoispuolella Raudussa, mutta Raudun taistelua ei lasketa Keski-Kannaksen rintamaan, koska siellä olleita punaisten joukkoja huollettiin Pietarista käsin omana taisteluosastonaan.
Joukot Valkoiset
Helmikuun alussa seudulla oli vain jääkäri Weikko Läheniemen johtama pieni osasto Viipurin läänin suojeluskuntalaisia. Rintamaesikunta perustettiin Vuoksen varrelle Sakkolan Kiviniemeen.Svedlin 1939, s. 58. Helmikuun aikana valkoiset keskittivät joukkojaan Heinjoelle, Mälkölään ja Valkjärvelle, niin että kuun lopussa Mälkölässä ja Valkjärvellä oli yhteensä 350 suojeluskuntaista.Svedlin 1939, s. 90. Maaliskuun puolivälissä tehtiin joukkojen uudelleenorganisoiti, jolloin ratsumestari Georg Elfvengrenin komentama Karjalan 1. rykmentti sai vastuulleen Venäjän rajalta Mälkölään ulottuvan alueen. Mälkölään, Valkjärvelle ja Rautuun sijoitettiin kuhunkin noin 600 miehen vahvuinen pataljoona.Svedlin 1939, s. 164–165.
Valkoisten joukot koostuivat edelleen karjalaisista ja vasta suurhyökkäyksen alla rintamalle saapui miehiä myös muualta valkoisten hallitsemalta alueelta, lähinnä Pohjanmaalta.Roselius 2006, s. 112. Joukot järjestettiin uudelleen 6. huhtikuuta päättyneen Tampereen taistelun jälkeen, jolloin Savon ja Karjalan ryhmistä muodostetun itäisen armeijan tehtäväksi tuli Viipurin sekä Karjalan kannaksen eteläosien valtaaminen. Itäarmeija jaettiin kolmeen ryhmään, joista eversti Eduard Ausfeldin johtama sai vastuulleen Keski-Kannaksen rintaman. Ausfeldin ryhmä koostui majuri Gabriel von Bonsdorffin komentamasta 2. jääkärirykmentistä, kapteeni Lennart Oeschin komentamasta 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonasta, majuri Hugo Östermanin komentamasta 5. jääkärirykmentistä sekä ratsumestari Georg Elfvengrenin komentamasta Karjalan 1. rykmentistä. Lisäksi siihen kuului kaksi ratsuväen eskadroonaa sekä kaksi tykkipatteria. Ausfeldin ryhmän kokonaisvahvuus oli noin 6 000 miestä.
Punaiset
Punaisten itäisen rintaman ylipäällikkönä toimi Helsingin punakaartin III rykmentin päällikkö Oskar Rantala ja Kannaksen itäosan rintamia johti ylipäällikkönä Heikki Kaljunen. Punaisten joukot olivat lähinnä paikallisten punakaartien jäseniä, vaikka Antrean ja Joutsenon rintamilla taistelikin suuri määrä muualta Etelä-Suomesta, etenkin Helsingistä tulleita miehiä. Mukana oli myös tuntematon määrä vapaaehtoisia venäläisiä sekä Pietarin suomalaisen punakaartin jäseniä. Rintamaesikunta perustettiin Terijoen rautatieasemalle, jonka jälkeen Kaljunen miehitti kaikki Pietarin radan asemat Terijoen punakaartin miehillä.Kangasniemi 2014, s. 136.
Ylipäällikkö Kaljunen teki usein päätöksiä omatoimisesti Viipurin pääesikunnasta välittämättä. Kullervo Mannerin mukaan Kaljunen ei suostunut alistumaan Viipurin esikunnalle, vaan halusi määräyksiä suoraan punaisen kaartin ylipäälliköltä. Johtamista heikensi myös Kaljusen jatkuva poissaolo rintamalta, sillä hän teki useita matkoja muun muassa Viipuriin, Pietariin ja Helsinkiin.Kangasniemi 2014, s. 130–131. Kaljusen omaan esikuntaan kuuluivat Konstantin Antonoff, Väinö Laitinen, Rikhard Lakka ja Otto Säämänen. Hänen adjutanttinaan toimi terijokelainen valokuvaaja Antonoff, joka myöhemmin suoritti punaupseerikurssin Neuvosto-Venäjällä.Kangasniemi 2014, s. 134. Terijoki oli myös kansanvaltuuskunnan liikenneosaston rautatiekomissaarin Juho Riutan asemapaikka.
Valkoisten siirrettyä joukkojaan Mälkölään ja Valkjärvelle punaiset perustivat niitä vastaan omat tukikohtansa Kuusaalle ja Valkeamatkaan. Heinjoen suunnalle ei sijoitettu taisteluosastoa, vaan seudulla punaiset pyrkivät ainoastaan suojaamaan Pietarin radan Kämärässä ja Galitzinassa. Valkeajärven rintamalohkoa johti Kivennavalta kotoisin ollut talollisen poika Antti Tarkiainen, jonka kaaduttua 15. maaliskuuta tilalle tuli kivennapalainen työmies Matti Äkräs. Kuusaan rintamalohkoa johti aluksi Viipurin punakaartin rykmentinpäällikkö Väinö Hakala, jonka tilalle tuli maaliskuun alussa viipurilainen jarrumies Matti Sorsa.
Valkoisten tiedustelutietojen mukaan suurhyökkäyksen käynnistyessä punaisilla oli rintamalla noin 2 900 miestä.
Punaisten hyökkäysvaihe Hyökkäyssuunnitelma Punaisten ensimmäinen yleishyökkäyksen oli määrä alkaa kaikilla rintamilla 21. helmikuuta. Karjalassa sen tavoitteena oli hyökätä Vuoksen linjaa kohti yht'aikaisesti neljästä eri paikasta; lännessä Lappeenrannan suunnasta kohti Imatraa ja Jääskeä, Kannaksen keskiosassa Kivennavalta ja Perkjärveltä kohti Valkjärveä ja Muolaata, sekä idässä Raudun ja Raasulin kautta Kiviniemeen. Kivennavan ja Perkjärven osastojen oli tämän jälkeen määrä yhtyä Raudun osastoon ja edetä Heinjoen kautta valkoisten sivustaan Antreassa.Svedlin 1939, s. 87.
Valkeajärven–Lipolan suunta
Hyökkäys käynnistettiin 22. helmikuuta, jolloin Antti Tarkiaisen johtaman 150 miehen pääjoukon kohteena olivat Valkjärven kirkonkylä ja Oravaniemi. Toinen 50 miehen sivustaosasto suuntasi Lipolaan ja Orjansaareen sekä toinen Muolaan kirkonkylään ja Pamppalaan. Hyökkäys jäi lähinnä tiedusteluksi, sillä ainoat kahakat käytiin Valkjärven Suontaassa, josta pääjoukko palasi seuraavana päivänä.
Itäisellä siivellä tehtiin uusi hyökkäys 26. helmikuuta. Punaiset etenivät Lipolan kautta Tarpilaan, jossa käydyn taistelun jälkeen he jatkoivat Suontaan kylään. 3. maaliskuuta punaisten tykistö tulitti Valkeamatkaa, jolloin osa kylässä olleista valkoisista pakeni. Seuraavana päivänä Tarkiaisen joukot valtasivat vielä Kahkaalan ja Nirkkolan. 6. maaliskuuta käynnistyi venäläisen luutnantin Semen Nikitinin suunnittelema koukkaus Valkeamatkaan jääneiden valkoisten sivustaan. 30-miehinen hiihto-osasto onnistui iskemään selustan kautta puolustusketjun itäpäähän, jonka jälkeen loputkin valkoiset jättivät kylän. Valkoiset kokosivat vielä rivinsä ja tekivät 100 miehen voimin punaisten torjuman vastahyökkäyksen. Tämän jälkeen valkoiset vetäytyivät Kiviniemeen ja Tarkiaisen joukot ottivat Valkeamatkan haltuunsa.
Hyökkäys jatkui 8. maaliskuuta, jolloin punaiset valtasivat Veikkolan ja Kostialan taisteluitta. Eteneminen pysähtyi Valkjärven kirkonkylään, jonka valkoiset olivat miehittäneet 300 miehen voimin. Rintamalinja asettui nyt Valkeamatkan ja Veikkolan välisille kukkuloille. Seuraava taistelu käytiin 15. maaliskuuta, jolloin valkoiset hyökkäsivät Valkeamatkaan ja Veikkolaan 400 miehen vahvuisella osastolla. Punaisten rintamapäällikkö Tarkiainen kaatui Valkeamatkassa jo taistelun alkuvaiheessa, jonka jälkeen punaisten puolustus joutui hajalle ja he menettivät kaatuneina ainakin 14 miestä. Punaiset kuitenkin saivat pidettyä kylän hallussaan, kun myös valkoisten päällikkö Alex Lempinen kaatui ja hänen tilalleen astunut upseeri siirsi miehensä Veikkolaan luullessaan sinne hyökänneiden joukkojen olevan saarroksissa.
Punaiset lamaantuivat Tarkiaisen kaatumisen jälkeen ja Valkeamatkan rintama hiljeni puoleksitoista viikoksi lähes kokonaan. Toiminnasta vastasi ainoastaan valkoisten asemia tulittanut tykistö, kunnes punaiset tekivät 26. maaliskuuta lähinnä taistelumoraalin ylläpitämiseksi järjestetyn hyökkäyksen, joka vaati kolme kaatunutta. Kuun vaihteessa punaiset ampuivat tykistötulta Valkjärven kirkonkylään, jolloin kansakoulu ja Valkjärven kirkko tuhoutuivat 2. huhtikuuta.
Kuusaan suunta
Kuusaan rintamalohkolla Väinö Hakalan johtama 250 miehen vahvuinen Viipurin punakaartin VIII rykmentti aloitti 25. helmikuuta etenemisen kohti Pölläkkälää ja pääsi ilman vastarintaa Kuusaan hoviin saakka. Hyökkäys jatkui seuraavana päivänä, mutta nyt punaiset juuttuivat tulitaisteluun Salmenkaitajoen sillalle ja päättivät vuorokauden kuluttua vetäytyä takaisin Kuusaalle. Seuraavan viikon aikana he vahvistivat joukkojaan 450 mieheen ja uudeksi ylipäälliköksi tuli Matti Sorsa. 5. maaliskuuta punaiset tekivät toisen epäonnistuneen hyökkäyksen Salmenkaitajoen sillalle ja ampuivat samalla tykistötulta valkoisten majapaikkaan Mälkölään.
Punaisten 10. maaliskuuta käynnistyneen toisen yleishyökkäyksen alla Sorsan joukot vahvistuivat vielä 600 mieheen. Kolmas yritys Salmenkaitajoen sillan valtaamiseksi tehtiin 12. maaliskuuta, jonka jälkeen rintamaesikunta päätti jatkossa olla osallistumatta Heinjoen suuntaan tehtävään yleishyökkäykseen. Toimintaa jatkettiin ainoastaan rintamalohkon sivustoilla. Oikealla sivustalla joukkoja siirrettiin Valkeamatkan suuntaan, jossa rintama ulotettiin 17. maaliskuuta Punnukseen ja sieltä edelleen 23. maaliskuuta Sarkolaan ja Jutikkalaan. Vasenta siipeä johtanut pataljoonapäällikkö Oskar Ström yritti samaan aikaan turhaan edetä Galitzinasta ja Kämärältä Ristseppälään. 27. maaliskuuta Viipurin tiedusteluosasto pidätti Sorsan, koska hän oli jättänyt Kopralan valkoisten haltuun. Miehistön asettuessa tukemaan Sorsaa hänet vapautettiin, ja kahta päivää myöhemmin Sorsa esiintyi Terijoella järjestetyissä sankarihautajaisissa ylipäällikkö Kaljusen rinnalla.