thumb|Keskiaikaisessa persialaisessa miniatyyrimaalauksessa Muhammed johtaa rukoushetkeä, johon osallistuvat myös Abraham, Mooses ja Jeesus. Islamin länsimainen apologia tarkoittaa islamin puolustamista länsimaissa esitettyä arvostelua vastaan. Apologetiikka tarkoittaa jonkin opin, erityisesti kristinuskon järjestelmällistä ja rationaalista puolustamista. Islamin länsimainen apologia nojautuu länsimaisen sivilisaation arvoihin ja pyrkii osoittamaan, että ne toteutuvat myös islamissa joko täysin tai ainakin luultua enemmän. Länsimaiseen apologiaan eivät kuulu muslimien puheenvuorot islamin puolesta.
Muslimeita pidettiin Euroopassa keskiajan loppuun saakka pakanoina tai kerettiläisinä eikä sanoja islam tai muslimi tunnettu. Islamiin suhtauduttiin yleensä tahallisesti vääristellen sen oppeja. Ensimmäiset merkit myönteisestä asenteesta ilmestyivät kirjallisuuteen 1600-luvulla. Valistusaikana 1700-luvulla positiiviset puheenvuorot lisääntyivät. 1800-luvulla alkoi islamin historiallis-kriittinen akateeminen tutkimus. Sen asenne kohteeseen oli neutraali.
1900-luvulla kolonialismin romahtamisen ja maailmansotien myötä positiiviset näkemykset islamista lisääntyivät edelleen, kun länsimaiden moraalisesta ylemmyydestä ei enää oltu yhtä vakuuttuneita kuin ennen. Muutokset näkyivät poliitikkojen, islamin tutkijoiden, median ja kirkon edustajien puheissa ja kirjoituksissa. Suhdetta islamiin alkoi muokata myös Euroopan muslimiväestön kasvu. Vaikka tieto islamista on lisääntynyt, siinä on edelleen näkynyt myös puutteita.
Islamin länsimainen apologia on torjunut islamiin kohdistuvaa kielteistä arvostelua. Se on tuonut esiin islamia rauhan ja suvaitsevaisuuden uskontona, jolla on ollut suuri myönteinen vaikutus myös eurooppalaisen sivistyksen nousuun. On korostettu, että eräät islamilaisiin tapoihin kohdistuneet syytökset menevät väärään osoitteeseen, sillä niissä on islamin asemesta kysymys vanhoista kansallisista perinnäistavoista. Islamin puolustaminen on toisaalta aiheuttanut vastareaktioita.
Sivilisaation käsite Islamilaista maailmaa on pidetty omana sivilisaationaan erotuksena kaikista muista, myös länsimaisesta sivilisaatiosta. Sivilisaatiolla on ymmärretty kulttuurin laajinta yksikköä, jota määrittää etenkin uskonto ja siihen sisältyvät arvot ja myytit. Sivilisaatio on korkein identifioitumisen taso, jonka yksilö kokee omakseen verrattuna ulkopuolisiin "muihin". Normaalisti jokainen sivilisaatio näkee itsensä maailman keskipisteenä ja kaikille parhaiten sopivana "universaalisena" kulttuurina. Tämän takia sivilisaatiot yleensä suhtautuvat ennakkoluuloisesti toisiinsa.Huntington, 2003, s. 65–66 Muiden kulttuurien arvostelun rinnalla esiintyy silti myös toisten suopeaa ymmärtämistä, joka tällöin tapahtuu oman kulttuurin arvoista käsin.
Vieraan sivilisaation ymmärtäminen Ibn Warraqin mukaan sivilisaatioiden välisen ymmärryksen ensimmäinen ilmenemismuoto Euroopassa oli ajatus "jalosta villistä". Jalo villi edusti, puutteistaan huolimatta, ainakin joissakin suhteissa korkeampaa moraalia kuin vertailukohteena oleva oma kulttuuri. Vieraan kulttuurin kehuminen oli siten epäsuoraa kritiikkiä omaa kulttuuria kohtaan. Tällaisen kirjallisuuden varhaisin esimerkki on Tacituksen Germania vuodelta 98. Tacitus kirjoitti germaaneista: "Kukaan ei näet naura siellä paheille... siellä merkitsevät hyvät tavat enemmän kuin muualla hyvät lait." Näillä sanavalinnoilla Tacitus epäsuorasti moitti hyvästä lainsäädännöstään tunnettujen roomalaisten huonoa käytöstä.
Uudella ajalla kehittyi muitakin kulttuurikritiikin muotoja, joissa kulttuurinen toiseus sai myönteisiä arvolatauksia. Islamiin alettiin vedota positiivisena esimerkkinä, kun arvosteltiin vaikkapa Ranskassa tai koko Euroopassa esiintyvää pappisvaltaa, väkivaltaisuutta ja suvaitsemattomuutta. Viime aikoina islam on alkanut saada myönteistä huomiota kirkon piirissä, minkä voi nähdä arvosteluna länsimaisessa yhteiskunnassa leviävää maallistumista vastaan. Uuden näkökulman islamiin suhtautumisessa on tarjonnut ihanne monikulttuurisesta yhteiskunnasta, missä eri kulttuureja edustavat ihmiset elävät sovussa keskenään. Avaimena siinä on keskinäisen luottamuksen rakentaminen.
Islamin tuntemus ja apologia eri aikakausina
Keskiaika Eurooppalaisten suhtautuminen islamiin oli keskiajalla paitsi vihamielistä myös avoimen pilkallista. Sille oli tyypillistä myös syvä tietämättömyys islamista. Vaikka ristiretkien alkaminen 1000-luvulla saattoi eurooppalaiset tekemisiin seldzukkimuslimien kanssa, sanoja islam tai muslimi ei vielä käytetty. Vastustajat olivat pakanallisia tai kerettiläisiä saraseeneja, joiden katsottiin palvovan epäjumalia. Näitä olivat Jupiter, Apollo, Mahomet ja eräät muut. Tietämättömyys islamista alkoi vähetä, kun vuonna 1143 saatiin ensimmäinen Robert Kettonilaisen tekemä latinalainen käännös Koraanista Lex Mahumet pseudoprophete ("Valeprofeetta Muhammedin laki"). Pian tämän jälkeen alettiin kääntää islamilaisia tieteellisiä tekstejä latinaksi.
Dante sijoitti 1300-luvulla Jumalaisessa näytelmässä Muhammedin helvetin toiseksi alimpaan piiriin, missä kärsivät ikuista rangaistusta riidankylväjät ja harhaoppiset ("seminator di scandalo e di scisma"). Islam ymmärrettiin skismaattiseksi harhaopiksi, eikä omaksi uskonnokseen omine viesteineen.
Uusi aika Jalon villin idea palaa uuden ajan kirjallisuuteen Montaignen (1533–1592) esseessä kannibaaleista (1580), jota voi pitää kulttuurirelativismin varhaisena julistuksena. Ensimmäiset myönteiset kirjoitukset islamista julkaistaan Euroopassa 1600-luvulla. Hugenottipastori Pierre Jurieu kirjoitti 1680-luvulla saraseenien "evankelisesta sävyisyydestä" ja syytti katolista kirkkoa suuremmasta verenvuodatuksesta kuin mihin saraseenit olivat koskaan syyllistyneet kristittyjä vastaan. Pierre Bayle (1647–1706) jatkoi ja kirjoitti, että muslimit olivat aina osoittaneet enemmän humaanisuutta muita uskontoja kohtaan kuin kristityt. Bayle oli itse joutunut pakenemaan uskonnollista suvaitsemattomuutta Hollannista. Jurieun ja Baylen kritiikit osoittavat, miten kiitokset islamille olivat samalla oman kulttuurin ja oman kohtelun arvostelua.
Pian Martti Lutherin kuoleman jälkeen 1546 Koraani painettiin Euroopassa kirjana ja julkaistiin useilla kielillä kuten latinaksi, italiaksi, hollanniksi ja 1616 saksaksi.
Valistusaika 1700-luvulla katoliseen kirkkoon ja uskontoon yleensä kohdistunut arvostelu alkoi yleistyä. Se haki vauhtia myös vertailusta islamiin, josta löydettiin sellaisia myönteisiä puolia, joita kristinuskosta puuttui. islamin kiittäminen oli siten samalla kristinuskon ja oman yhteiskunnan arvostelua. Islamia koskevan ajattelun muutokseen vaikutti kreivi Henri de Boulainsvilliersin (1658–1722) elämäkerta Muhammedista, joka ilmestyi vuonna 1730. Ensimmäisen kerran Muhammed esitettiin Euroopassa myönteisessä valossa. Teos teki vaikutuksen sekä Voltaireen (1694–1778) että Edward Gibboniin (1737–1794). Kirjan kärki suuntautui kirkkoa ja papistoa vastaan ja esitteli Muhammedin viisaana ja suvaitsevaisena lainsäätäjänä. Islamissa ei tarvinnut uskoa järjettömyyksiin eikä ihmeisiin, eikä Muhammedkaan ollut jumalallinen hahmo vaan ihminen. Orientalisti C. S. Hurgronje luonnehti 1800-luvulla kirjaa "antiklerikaaliseksi romanssiksi", joka perustui pinnalliseen tietoon islamista.
Voltaire (1694–1778) kirjoitti Muhammed-kriittisen näytelmän Mahomet vuonna 1742. Voltaire oli deisti ja käytti toisaalta islamia vertailukohtana hyökätessään kristinuskoa vastaan," joka oli uskonnoista naurettavin, absurdein ja verisin". Islamin opeista Voltaire löytää yksinkertaisen uskon, jossa on yksi Jumala ja hänen profeettansa ilman pappeja, ihmeitä tai mysteereitä. Islam oli myös suvaitsevainen muita uskontoja kohtaan toisin kuin kristinusko. Voltaire piti silti Muhammedia myös petturina, roistona ja huijarina ("traître, scélérat, imposteur").
Edward Gibbon (1737–1794), joka oli 1700-luvun merkittävin historioitsija, jakoi de Boulainsvilliersin esittämän kuvan Muhammedista viisaana ja suvaitsevaisena lainsäätäjänä ja islamista uskontona, joka oli vapautunut pappisvallasta. Gotthold Ephraim Lessing (1729–1781) kirjoitti 1779 näytelmän Nathan Viisas, joka uskonnollisen suvaitsevaisuuden hengessä kannusti kunnioittamaan sekä juutalaisuutta, kristinuskoa että islamia.
1800-luku Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) harrasti arabian kieltä ja kirjoitti teoksen West-Östlicher Divan (1819), jossa islam ja Muhammed esiintyivät runollisen ihannoidussa kuvastossa: Muhammedin jalanjäljissä kukat puhkesivat niityille ja hänen vastustamatonta etenemistään todistivat marmoriset palatsit ja liekinmuotoiset kupolit.
Thomas Carlyle (1795–1881) oli historioitsija ja yhteiskuntakriitikko, joka orientalisti Montgomery Wattin mukaan nauroi sydämensä pohjasta väitteelle, että Muhammed olisi ollut huijari. Islamin aitous näkyi sen menestyksessä. Mahometin usko oli eräänlaista kristillisyyttä, mutta parempaa. Koraanista Carlyle kuitenkin esitti poikkeuksellisen jyrkän arvostelun: kirja oli "puuduttavaa sotkujen, alkeellisuuksien ja raakuuksien sekamelskaa", jota kukaan ei pystynyt lukemaan paitsi velvollisuudesta.Harris 2007, s. 238Said 2011, s. 149
1800-luvulla perustettiin etenkin saksalaisiin yliopistoihin islamin oppituoleja Tällöin alkoi islamin ja Koraanin historialliskriittinen tutkimus esikuvanaan jo aiemmin alkanut Raamatun tutkimus.
Nykyaika 1900-luvun lopulta alkaen uskonnollinen tietoisuus on globaalisti vahvistunut ja kulttuuriset ristiriidat lisääntyneet.Huntington, 2003, s. 78 Länsimaisessa kulttuuripiirissä kuitenkin kristinuskon asema on laskenut, ja lisätilaa on saanut monikulttuurisuuden ihanne.Huntington, 2003, s. 390–391 Tähän vaikutti sekä kolonialismin murtuminen1900-luvulla että maailmansodat, joiden jälkeen Euroopan moraalinen ylivoimaisuus alkoi näyttää vähemmän ilmeiseltä. Muutokseen vaikutti myös muslimien määrän kasvu Euroopassa. Islamia puolustavia puheenvuoroja ovat esittäneet monet tahot, kuten kristillinen papisto, poliitikot, toimittajat, tietokirjailijat, akateemiset tutkijat, arabistit, oppikirjojen tekijät sekä erilaiset järjestöt ja poliittiset organisaatiot.
Puolestapuhujia Jo 1600-luvulta alkaen myönteisiä lausuntoja islamista oli kuulunut kristillisen papiston piiristä. Nykyisin korostetaan, että islam on kristinuskon sisaruskonto, jossa on paljon yhteisiä piirteitä kristillisyyden kanssa. Suomessa kirkon myötätunto on näkynyt vaikka siinä, että suurmoskeijahanketta Helsinkiin ajaneen Oasis-säätiön taustalla oli myös kirkollisia tahoja.Suurmoskeijan takana on sata miljoonaa hämärää euroa. paivanlehti.fi 29.12.2016 Myötätunnon taustalla on Ibn Warraqin mielestä näkemys, että sisaruskonnot jakavat yhteisen kohtalon: ne seisovat ja kaatuvat yhdessä. Jos islamia arvostellaan, kritiikki kääntyy helposti myös kristinuskoon. Suomessa Espoon hiippakunnan emerituspiispa Mikko Heikka on nähnyt Muslimiveljeskunnan myönteisenä merkkinä siitä, että arabimaiden islam on muuttumassa demokratian ystäväksi. Hänen mukaansa Muslimiveljeskunta tarvitsee kaiken tuen sekä muilta demokratioilta että myös uskonnoilta. Tapani Ruokanen uskoo, että islam voi antaa uutta näkökulmaa lännen kapeutuneeseen käsitykseen inhimillisestä elämästä. Teologian professori Heikki Räisänen piti Muhammedia lempeänä sotapäällikkönä.Räisänen 1993, s. 100
1900-luvulta lähtien monet poliitikot ovat puolustaneet islamia. Puheenvuoroissa on tuotu esiin islamin myönteinen vaikutus eurooppalaisen sivistyksen syntyyn, islamin monimuotoisuus sekä islamin läheinen sukulaisuus länsimaisten arvojen kanssa.