thumb|Très Riches Heures du duc de Berry. Anatominen kuva 1400-luvulta yhdistää ihmisruumiseen astrologisia symboleja sekä antiikin humoraaliopin käsitteitä. Keskiajan lääketiede tarkoittaa sekä käytännöllistä lääkärintyötä että teoreettista oppiainetta Euroopan keskiajalla suunnilleen tuhannen vuoden ajanjaksolla vuosien 500 ja 1500 välissä. Keskiajalla lääkintätaito oli kristinuskon vaikuttaessa kokenut kaksi muutosta: yhtäältä ihmeparannukset ja toisaalta organisoidun hyväntekeväisyyden, joka ilmeni etenkin hoitolaitosten perustamisena.Nutton, 2013, s. 323, 325 Keskiajan ensimmäiset viisisataa vuotta sairaiden parantaminen oli käytännön toimintaa, joka tapahtui lähes kokonaan ilman erityistä teoriaa. Tähän vaikutti sekin, että antiikin kreikan kirjallisuus ja islamilaisen maailman 800-luvulta alkanut lääketieteellinen kirjoittelu olivat jääneet kielimuurin taakse. Tilanne alkoi korjaantua 1000-luvulta alkaen, jolloin molempia alettiin kääntää latinaksi.
Lääketieteestä tuli akateeminen oppiaine, kun ensimmäiset yliopistot perustettiin Pariisiin (1150), Bolognaan (1158) ja Montpellieriin (1289). Antiikin tekstien käännöstyö oli tällöin nostanut lääketieteen uuteen asemaan keskiajan oppineiden silmissä. Kun se aikaisemmin oli kuulunut oppineiden halveksimiin käden taitoihin, se käsitettiin nyt osaksi arvostettua luonnonfilosofiaa. Käännöstyö ulottui myös islamilaisen maailman oppineisiin. Keskiajan islamilainen lääketiede nojautui samoihin kreikkalaisiin lähteisiin kuin keskiajan eurooppalainen lääketiede, joten arabiankielisen kirjallisuuden kääntäminen latinaksi, mitä alkoi tapahtua 1100-luvulta lähtien, ei tuonut mukanaan suuria yllätyksiä. Euroopassa antiikin klassikkoja tarkasteltiin varsinkin islamilaisten kommentaattoreiden kautta.
Vielä keskiajan lopullakaan käytännön lääkärit eivät juuri valmistuneet yliopistoista.Jacquart, 2013, s. 590–610 Käytännön työn ja akateemisen lääketieteen väliin avautui kuilu, joka oli selvin anatomiassa. Koska akateeminen lääketiede ei nojannut empirismiin, se ajautui myös hedelmättömiin erimielisyyksiin, joista ei ollut järjellistä tietä ulos. Keskiajan lääketieteen merkitystä sairauksien hoidossa suhteellistaa historioitsija William McNeillin arvio, jonka mukaan vasta vuoden 1850 jälkeen teoreettisesta koululääketieteestä alkoi olla enemmän hyötyä kuin haittaa sairauksien hoidossa.McNeill, 2004, s. 229 Esimerkiksi antiikista lähtien suosittu suoneniskentä oli potilaille pelkästään haitallista. Vuodet 400–1000 Kristinusko laajensi juutalaisuuteen kuuluvan toisten juutalaisten auttamisen yleiseksi ja universaaliksi hyväntekeväisyyden periaatteeksi. Sen mukaisesti alettiin 300-luvulta alkaen perustaa hospitaaleja ja sairaaloita köyhille. 400-luvulta alkaen hospitaalit yleistyivät etenkin Itä-Roomassa. Suurissa kaupungeissa, kuten Konstantinopolissa, Antiokiassa ja Jerusalemissa hospitaaleissa alkoi olla erikoistuneita osastoja eri tarpeisiin. Lännessä hospitaalit yleistyivät hitaammin, vaikka Roomassa ja Ostiassa sellainen löytyi jo 300-luvun lopulla. Bysantista hospitaalit levisivät myös islamilaiseen maailmaan.
Lääkärin ammatti (medicus) oli peräisin Rooman valtakunnasta ja heitä, samoin kuin käsityöläisiksi katsottuja kirurgeja tavattiin edelleen Rooman valtakunnan kukistumisen jälkeenkin. Oppineisuus kuitenkin taantui ja esimerkiksi mielisairautta alettiin antiikin humoraaliteorian asemesta selittää uskonnollisesti riivaajien avulla.Nutton, 2013, s. 326–327
Galenos Rooman itäosissa kreikkalainen Galenos (n. 129– n. 216) kohosi merkittäväksi auktoriteetiksi, ja hänen humoraalioppinsa ruumiin neljästä nesteestä, joiden tasapaino määritti terveyttä, hyväksyttiin yleisesti. Galenos väitti opin periytyvän jo Hippokrateelta 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Galenos oli perinyt suuren omaisuuden, jonka turvin hän opiskeli lääketiedettä, matkusteli, hankki valtavan yksityiskirjaston ja palkkasi apulaisia kopioimaan teoksiaan. Galenoksen tuotanto käsitti yli 350 nimikettä. Galenoksen ylivoimaisuuden takia hänen tuotantoonsa alettiin suhtautua suorastaan palvovasti. Siitä kirjoitettiin valittuja otteita, jonkin teeman mukaisia kokoomateoksia ja siitä koottiin valittuja teoksia. Kreikkalainen Oribasius (325–400) kirjoitti sen pohjalta 40-osaisen lääketieteen tietosanakirjan Aleksandriassa, joka oli yksi lääketieteen keskuksista. Galenos syrjäytti kopiointipöydiltä muut teoreetikot, mutta toisen tyyppistä kirjallisuutta edustivat maaginen lääkeoppi ja horoskooppilääketiede. Euroopassa Galenos oli melko tuntematon 1100-luvun käännösliikkeeseen asti, sillä hänen teoksiaan oli sitä ennen käännetty vain vähän latinaksi.Nutton, 2013, s. 327–332
Myöhäinen latinankielinen kirjallisuus Galenismi ei levinnyt Pohjois-Afrikkaan, missä humoraaliopin sijaan suosittiin 100-luvulta alkaen atomiteoriaan nojautuvaa "metodismia". Myöhäiset latinankieliset lääketieteelliset oppaat olivat yleensä reseptikirjoja, anatomian yksinkertaisia kuvauksia tai ohjekirjoja lähestyvän kuoleman tunnistamiseen. Plinius vanhemman (23–79) laaja farmakologinen teos tunnettiin yleisesti kopioituna lyhennelmänä nimeltä Pliniuksen Fysiikka. Nutton, 2013, s. 332–335 Espanjassa kirkkoisä Isidorus Sevillalainen (n. 560 – n. 640) kirjoitti vaikutusvaltaisia lääketieteellisiä tekstejä. Nuton, 2013, s. 336– 340
800-luvun karolingisen renessanssin aikana käännettiin antiikin teoksia, mutta ei lääketieteellistä kirjallisuutta, joka ei nauttinut riittävää arvovaltaa tieteenä. Lääkäreitä koskeva lainsäädännöllinen ohjaus siirtyi vähitellen kirkon vastuulle. Galenoksen rationaalisen lääketieteen sijalla lännessä koettiin taikauskon nousu, missä luonnollinen yhdistyi yliluonnolliseen. Taudit saattoivat johtua ylensyömisestä, lohikäärmeen hengityksestä tai siitä, että apua oli haettu juutalaiselta. Lääkkeeksi voitiin suositella paremman ruokavalion tai yrttien ohella pyhimyksen haudan multaa tai ristinmerkkejä. Irrationalismi alkoi lopulta taittua 1100-luvulla, kun Euroopassa alettiin uudelleen kiinnostua antiikin järkiperäisestä lääketieteestä.
Käännöstyö kreikasta ja arabiasta 1100–1300 Lääketieteen nousu yliopistoihin johtui 1100-luvun aatteellisista virtauksista, joissa Etelä-Italiassa sijaitsevan Salernon vaikutus oli merkittävä. Kiinnostus kreikan- ja arabiankielisen tieteellisen kirjallisuuden saamiseen latinan kielelle heräsi Salernossa 1000-luvun lopulla.Burnett, 2013, s. 341–364 Kääntäminen alkoi Salernon lääketieteellisessä koulussa, joka oli alansa ensimmäinen moderni oppilaitos Euroopassa. Kreikkalaisten ja arabialaisten tekstien käännöstyön herättämänä lääketieteestä tuli 1100-luvulla ensimmäisiä tieteenaloja, joihin alkoi kohdistua laajaa kiinnostusta. Tässä se edelsi sekä matematiikkaa että astronomiaa. Salernon vaikutuksesta tieteenala sai vahvan kreikkalais-latinalaisen painotuksen.
Arkkipiispa Alfano käänsi Nemesiuksen lääketieteellisiä tekstejä sekä kreikasta että arabiasta. Konstantinus Afrikkalainen toi 1000-luvulla Kairouanista Tunisiasta lääketieteellisiä teoksia, kuten laajan Ali ibn Abbas al-Majusin teoksen Pantegni, jonka kääntäminen jatkui Monte Cassinon luostarissa. Etenkin Galenoksen kääntäminen tuli suosituksi.Burnett, 2013, s. 341–364 Konstantinus Afrikkalaisen tekemien käännösten myötä Galenokseen tutustuttiin aluksi arabialaisen lääketieteen kautta.Jacquart, 2013, s. 590–610 Henrik Aristippus käänsi Galenosta Sisiliassa ja Gerard Cremonalainen Toledossa, Burgundio Pisalainen 1100-luvulla Italiassa ja Vilhelm Moerbekelainen 1100-luvulla Kreikassa arabiankielestä.
Tärkeitä käännöskeskuksia olivat Sisilia ja Etelä-Italia sekä Toledo Espanjassa. Molemmista paikoista löytyi sekä käsikirjoituksia että kreikan tai arabiantaitoista väestöä, sillä alueet olivat aikaisemmin olleet muslimien hallussa.Burnett, 2013, s. 350 Avicennan lääketieteellisiä teoksia käännettiin sekä Toledossa että Napolissa. 1200-luvun puolivälin jälkeen alettiin jo arvostaa kääntämistä suoraan kreikasta. Nikolaus Reggiolainen käänsi tällöin laajasti uudelleen Galenoksen aiemmin arabiasta käännettyä tuotantoa. 1300-luvulla kaikki tärkeimmät antiikin ja arabimaailman teokset lääketieteestä olivat jo saatavilla latinaksi.Jacquart, 2013, s. 590–610; Burnett, 2013, s. 341–364 Michael Harrisin mukaan noin 75 % antiikin teksteistä oli hankittu Konstantinopolista kreikankielisinä käsikirjoituksina. Suurin ansio antiikin perinnön välittämisestä Eurooppaan kuuluu siten Bysantille eikä islamilaiselle maailmalle.
Lääketieteen alueella arabiasta latinaksi käännetyt kirjat tulivat keskiajalla hyvin suosituiksi Euroopassa. Niitä olivat etenkin persialaisen al-Rāzin eli Rhazesin (k. 925) kaksi teosta, jotka käännettiin Euroopassa latinaksi nimillä Liber ad Almansorem ja Continens.Savage-Smith, 2013, s. 146 Lisäksi Avicennan (k. 1037) 14-osainen Lääketieteen kaanon tuli kuuluisaksi ja oli lääketieteen keskeisimpiä teoksia Länsi-Euroopassa 1600 -luvulle asti. Teos luokitteli ja kuvasi tauteja ja hahmotteli niiden oletettuja syitä. Se käsitteli myös hygieniaa, lääkkeitä sekä eri ruumiinosien toimintaa.
Lääketiede myöhäiskeskiajalla 1200–1500
Anatomia thumb|Andreas Vesalius: Anatomia, 1543. Ruumiinavauksien salliminen avasi tien anatomian kehitykselle.Vertailu Mansur ibn Ilyasin teokseen osoittaa eurooppalaisten saavuttaman etumatkan anatomiassa islamilaiseen maailmaan verrattuna. . Anatominen tietämys oli varhaiskeskiajalla vähäistä. Galenoksen opit olivat 1000-luvulla välittyneet Eurooppaan al-Majusin 900-luvulla Persiassa kirjoitetun Pantegnan käännöksen kautta. Latinalaisen käännöksen taso oli kuitenkin heikko sen jälkeen, kun Galenoksen käsitteet olivat kiertäneet kreikankielestä arabiaan ja sieltä latinaan. 1100-luvulla tilanne parani, kun Gerard Cremonalainen sai valmiiksi käännöksen Avicennan laajasta Kaanonista. Averroesin Colliget käännettiin latinaksi 1285 ja toi anatomialle uutta arvostusta. Edelleen Nikolaus Reggiolaisen käännökset 1300-luvulla kohensivat anatomian tuntemusta. Galenoksen kirja dissektiosta saatiin latinaksi kuitenkin vasta 1531.Jacquart, 2013, s. 592–593
William Salicetolainen laati 1200-luvulla teoksen Chirurgia, joka esitteli kirurgisia toimenpiteitä ja Guy de Chauliac teoksen Chirurgia Magna (1363), joka perustui Galenoksen latinannoksiin. Mondino de Luzzi julkaisi 1316 teoksen Anatomia, joka väitetysti perustui todellisiin ihmisruumiin dissektioihin. Tällä tavoin se antoi virikkeen siirtyä tiedonhankinnassa ruumiinavauksiin. Käytännön alkaminen jää hämäräksi, sillä dissektioita järjestettiin aluksi professorien kotona, minkä takia niistä ei jäänyt jälkiä yliopistojen virallisiin dokumentteihin. Kirkon asenne ei jarruttanut dissektioita niin paljon kuin ennen oletettiin, mutta teologiset ja psykologiset kysymykset siitä huolimatta asettivat sen käytölle haasteita. Yliopistot antoivat muodollisia määräyksiä niiden suorittamisesta 1300-luvulta alkaen.
Jacques Despair kirjoitti 1430–1453 kommentaarin Avicennan Kaanoniin, jossa hän osoitti teokset erilaiset puutteet. 1400-luvun puoliväliin mennessä puhtaasti kirjoihin perustuva anatominen oppineisuus alkoi menettää asemansa. Renessanssin myötä käännyttiin yhä enemmän empiirisen anatomisen tiedon pariin. Dissektioita varten rakennettiin erityisiä luentosaleja, anatomisia teattereita sekä opetustarkoitukseen että tyydyttämään suuren yleisön uteliaisuutta. thumb|Suoneniskentä oli keskiajan lääketieteessä sekä Euroopassa että islamilaisessa maailmassa suosittua. Se perustui antiikista saatuun humoraalioppiin.
Humoraalioppi