Luostarinmäen museokortteli (ruots. Klosterbacken) on Turun keskustassa, Vartiovuoren kupeessa sijaitseva ulkoilmamuseo. Hallinnollisesti museo kuuluu Turun kaupunginmuseoon. Ulkoilmamuseona se on maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisen arvokas kokonaisuus, sillä alueen rakennukset sijaitsevat alkuperäisillä paikoillaan. Museon 80-vuotissyntymäpäivän johdosta museon nimi ja ilme uudistettiin kesällä 2020. Luostarinmäki-nimen alta löytyvät museon vaalima turkulainen käsityöläisyyshistoria, ainutlaatuinen kaupunkihistoria sekä moninaiset henkilötarinat. Korttelista on käytetty Luostarinmäki-nimeä vuoden 1827 Turun palosta lähtien. Museo tunnettiin aikaisemmin nimellä Luostarinmäen käsityöläismuseo.
Luostarinmäki on myös Turun ainoa yhtenäinen puutaloalue, joka säilyi sijaintinsa ansiosta Turun palosta vuonna 1827. Luostarinmäen käsityöläismuseo avattiin yleisölle 29. kesäkuuta 1940. Yhdessä Vartiovuorenmäen ja Turun akatemian observatorion kanssa se on myös yksi Suomen valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.Sjöberg-Pietarinen 2008, 5-13.
Museo käsittää kahdeksantoista 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa rakennettua pihapiiriä, jotka koostuvat yli kolmestakymmenestä alkuperäisillä paikoillaan säilyneistä puutaloista. Taloihin on sisustettu esiteollisen ajan kaupunkikäsityöläisten verstaita ja koteja. Kesäaikaan verstaissa työskentelee käsityöläisiä, jotta kävijöillä on mahdollisuus tutustua perinteisiin käsityöammatteihin. Museovalvojat, oppaat ja käsityöläiset ovat museotoiminnan alusta saakka pukeutuneet ajanmukaisiin asuihin ja esittelevät näin 1700–1900-luvun alun kansanomaista pukeutumista. Museossa toimii myös oma postikonttori sekä kaksi kauppaa: Höökarin puodista voi ostaa vanhan ajan makeisia truuttiin pakattuna ja museokauppa Hantvärkistä muun muassa museossa valmistettuja käsityötuotteita. Lisäksi museoalueen ulkopuolella toimii kahvila Kisälli 1800-luvun puolivälissä rakennetussa talossa.Sjöberg-Pietarinen 1990, 23–37.Sjöberg-Pietarinen 2008, 5-13, 11–13; 17; 51; 101–103.
Kesän kohokohta ovat vuodesta 1943 olleet elokuussa vietettävät Käsityötaidon päivät, jotka keräävät museoon noin 40 eri ammatin ja taidon edustajaa esittelemään työtään. Talvikauden tärkein tapahtuma on joulunaika, jolloin kävijät voivat tutustua menneiden sukupolvien joulunviettoon. Silloin taloissa on katettuina länsisuomalaista juhlaruokaa esitteleviä joulupöytiä. Vuodesta 1954 on järjestetty Tapaninlaulajaiset Tapaninpäivänä.Sjöberg-Pietarinen 2008, 5-13
thumb|Katunäkymä Luostarinmäeltä
Museolle on myönnetty matkailualan kirjailijoiden ja toimittajien kansainvälisen liiton FIJET:n Kultainen omena 1984 ainoana Pohjoismaissa. Palkinto antoi Luostarinmäen käsityöläisille sysäyksen perustaa oma kilta. Kultaisen Omenan Killan perustamiskirja päivättiin 13. huhtikuuta 1985. Jäseniksi voidaan hyväksyä käsityöntekijöitä, jotka ovat osallistuneet Luostarinmäen toimintaan vähintään kaksi kesää. Nykyään Killassa on noin 70 jäsentä. Killan tarkoituksena on toimia Luostarinmäen käsityöläisten yhdyssiteenä sekä edistää käsityötaitoa ja perinteisten käsityöammattien jatkuvuutta. Kiltalaiset tekevät talkootyönä vanhoja ammatteja tunnetuksi ja siirtävät asiantuntijoina ammattitaitonsa uusille taitajille. Kilta edustaa laajaa ammattitaitoa. Jäsenistöön kuuluu muun muassa kultaseppä, kondiittori, ompelija, koristeveistäjä, kirjanpainaja, käsinlatoja, savenvalaja, verhoilija, viulunrakentaja, turkkuri sekä eri tekstiilialojen edustajia.
thumb|Pääsiäisenä Luostarinmäellä esitellään muun muassa pääsiäismunien maalausta. thumb|Joulun aikaan museossa on esillä perinteisiä joulupöytiä.
Luostarinmäen historiaa
Laitakaupungin asuttaminen (1700-luku)
Luostarinmäen kaavoittaminen asumiskäyttöön alkoi 1700-luvun lopulla. Nimi Luostarinmäki viittaa Luostarikortteliin, yhteen Turun tuolloisista kaupunginosista, jonka osa alue oli. Keskustaan nähden syrjäisen ja maastoltaan karun alueen asuttamiseen vaikutti kaupungin väestönkasvusta seurannut tontti- ja asuntopula. Pulaa lisäsi vuonna 1775 Aninkaistenmäellä sattunut tulipalo, jonka seurauksena alueelle laadittiin uusi väljempi asemakaava, mikä vähensi tonttien määrää. Luostarinmäen tonttien lohkominen ja rakentaminen alkoi 1780-luvulla ja eteni nykyisen Sirkkalankadun suunnasta mäenrinnettä ylöspäin, sillä alempana maasto oli tasaisempaa ja rakentaminen helpompaa. 1800-luvun alkuvuosiin mennessä kaikki tontit oli lohkottu.Kostet 1990, 67–73.Viitaharju 1990, 92–94.
thumb|left|Kivillä päällystetty katto talossa 183.
Luostarinmäelle hakeutui asukkaiksi ihmisiä, joille talo keskustassa ei ollut välttämätön ammatinharjoittamisen kannalta. Tällaisia olivat erityisesti kirvesmiehet ja merimiehet sekä kaupungin suojatyöväki, kuten laudankantajat, ajurit ja pakkaajat. Monet muuttivat kaupunkiin maaseudulta, jossa heillä ei ollut perintötaloja tai -maita. Kiinteistön omistaminen merkitsi vanhuudenturvaa ja parempaa toimeentuloa yhteiskunnassa, jossa ei ollut eläkkeitä tai sosiaaliturvaa. Tulijat eivät muuttaneet vuokramaalle, vaan he lunastivat tontit itselleen. Ensimmäiset rakennukset pystytettiin varsin nopeasti. Harvat taloista kuitenkaan rakennettiin paikan päällä, sillä nopeampaa ja vaivattomampaa oli ostaa valmis rakennus ja siirtää se uudelle tontille. Mäeltä oli aiemmin louhittu kiveä, joten rakennuksiin saatiin helposti kivijalat, jotka maaseudulla olivat vielä harvinaisia tuohon aikaan. Kiviä riitti myös katoille tuohien painoiksi.Viitaharju 1990, 139–142. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.Kiljo 1990, 92–94.
Aluksi asukkaat rakensivat pienen mökin tai parituvan sekä välttämättömimmät talousrakennukset. Rakennuksia laajennettiin tarpeen mukaan lisäosilla ja -huoneilla käyttötarpeiden muuttuessa, ja pihoille rakennettiin lisärakennuksia esimerkiksi kotieläimiä varten. Lopulta monilla tonteilla rakennukset kiersivät koko pihan. Talojen omistussuhteet ja asukkaat vaihtuivat nopeasti. Taloja ja huoneita saatettiin esimerkiksi jakaa kahtia asunnoiksi vuokralaisille tai perheenjäsenille.
Kaupunki kasvaa Luostarinmäen ympärille (1800-luku)
Luostarinmäellä asui työläisten lisäksi kaupungin virkailijoita sekä joitakin porvareita ja kauppiaita. Turun palo vuonna 1827 muutti Luostarinmäen merkitystä. Kodittomiksi jääneitä ihmisiä pyrki ehjänä säilyneeseen kaupunginosaan vuokralle enemmän kuin mitä kyettiin ottamaan, ja Luostarinmäen asukasluku miltei kaksinkertaistui hetkellisesti. Uuden asemakaavan myötä Luostarinmäen kiinteistöjen hinnat halpenivat ja etenkin käsityöläisten määrä alueella kasvoi. Samalla vuokralaisten osuus asukkaista kasvoi talonomistajien muuttaessa muualle. 1820-luvulta 1850-luvulle noin puolet Luostarinmäen asukkaista oli käsityöläisiä. Ammattirakennetta monipuolisti käsityöläisten ammatinharjoitusoikeuksien väljentyminen 1850-luvulla ja ammattikuntalaitoksen lakkauttaminen vuonna 1868. Etenkin naispuolisten käsityöläisten määrä kasvoi, ja vuosisadan lopussa ompelijat ja kutojat olivat suurin käsityöläisten ryhmä. Asumistiheys Luostarinmäellä oli suurimmillaan vuonna 1870.Kiljo 1990, 142–159.Sjöberg-Pietarinen 2008, 5–7.
Carl Ludvig Engelin suunnitteleman ruutukaavan mukaan uudelleenrakennettu kaupunki kasvoi 1800-luvun kuluessa Luostarinmäen ympärille, ja alueen rakennukset muuttuivat jäänteiksi palontakaisesta ajasta. Alun perin työikäisten asuinsijana toiminut Luostarinmäki alkoi 1800-luvun loppupuolella muuttua ikärakenteeltaan vanhemmaksi, ja samalla asukkaiden määrä väheni tasaisesti. Yli 65-vuotiaiden osuus asukkaista alkoi kasvaa voimakkaasti, ja 1900-luvun alussa Luostarinmäki oli erityisesti vanhojen naimattomien naisten ja leskivaimojen asuttamaa. Asukkaiden vähyyteen 1900-luvun alussa vaikutti Luostarinmäen asuntojen pienuus ja alhainen varustetaso: Taloista esimerkiksi puuttuivat viemäröinti, vesijohdot ja sähkö. Keskusta-alueen tonttimaan arvonnousun takia Luostarinmäellä oli myös muihin esikaupunkialueisiin nähden korkeat vuokrat. Monet talot olivat siirtyneet vanhoilta omistajilta vuokraisäntien käsiin, ja vaikka rakennuksia kunnostettiin, monet pääsivät rappeutumaan huonokuntoisiksi.Viitaharju 1990, 118–135. Turun maakuntamuseo, Turku 1990.
Luostarinmäen muuttaminen museoksi (1900-luku)
Luostarinmäen kohtalo puhutti jo vuoden 1828 asemakaavan laatimisesta alkaen, sillä alue ei sopinut uuteen ruutuasemakaavaan, jota uudisrakentamisessa tuli noudattaa. Uuteen kaavaan nähden Luostarinmäki oli ahdas ja vanhanaikainen. Kaavan toteuttaminen kuitenkin siirtyi pitkään, vaikka uusia rakennuksia nousikin Luostarinmäen ympärille. Purku-uhan alle Luostarinmäki joutui vasta 1900-luvun alussa. Alin tonttirivi jäi uuden Arseninkadun (nykyinen Sirkkalankatu) alle vuonna 1901, ja moneen otteeseen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä muuttuneissa suunnitelmissa koko alue aiottiin muuttaa muun muassa huvilakaupunginosaksi ja kerrostaloalueeksi. Osa rakennuksista ehdotettiin myös siirrettäväksi Ruissaloon uutta suunnitteilla ollutta ulkomuseota varten. Samaan aikaan alueen säilyttämisestä heräsi keskustelua esimerkiksi lehdistössä, mihin vaikutti etenkin Luostarinmäki-aiheita maalanneen turkulaisen taiteilijan Axel Haartmanin kannanotot Luostarinmäen arvon puolesta. Lehtori Julius Finnberg otti vuonna 1911 Turun Sanomissa esille ajatuksen ulkomuseon perustamisesta Luostarinmäelle, mikä herätti suurta kiinnostusta. Aloitetta kannattivat etenkin taiteilijat, tiedemiehet, yliopisto-oppineet sekä jotkin kaupungin silmäätekevät, kuten kauppaneuvokset Fredric von Rettig ja Axel Wiklund. Kannanotot olivat luonteeltaan tunteisiin vetoavia, ja ne liittyivät ajalle tyypilliseen romanttiseen kiinnostukseen historiaa ja muistomerkkejä kohtaan. Kiinnostusta historiaan lisäsi myös kaupunkiin Suomen itsenäistymisen jälkeen perustetut suomen- ja ruotsinkieliset yliopistot – Turku oli ollut vailla yliopistoa siitä asti, kun Turun akatemia siirrettiin Helsinkiin Turun palon jälkeen. Luostarinmäen säilyttämisen puolestapuhujia myös kritisoitiin alueen liiasta romantisoinnista, sillä asumisolot huonokuntoisissa asunnoissa olivat varsin kehnot. Asukkaiden arki ei kritisoijien mukaan nimittäin ollut läheskään yhtä idyllistä kuin millaisena alueen ihailijat sen esittivät. Museoihmisten, kuten museolautakunnan ja muiden yksityishenkilöiden, toiminnan tuloksena Luostarinmäki kuitenkin päädyttiin lopulta säilyttämään suojeltuna kokonaisuutena, ja Turun kaupunginvaltuusto hyväksyi päätöksen museoalueen perustamisesta syyskuussa 1937. Aluksi päätös koski vain osaa alueesta, mutta myöhemmin 1950-luvulla se laajennettiin koskemaan koko nykyistä aluetta.Kostet 1990, 74–83.Laaksonen 1990, 40–58Sjöberg-Pietarinen 2008, 7–11.
thumb|Luostarinmäen henkilökunta on museotoiminnan alusta asti pukeutunut ajanmukaisiin 1800-luvun tyylisiin asusteisiin.