Jänisintiaanienkoira (Hare-Indian Dog) on sukupuuttoon kuollut kanadalainen koirarotu. Tieteelliseksi nimeksi on aikoinaan esitetty Canis lagopus.
Ulkonäkö thumb|280px|John Woodhouse Audubonin teos vuodelta 1848. Jänisintiaanienkoira oli pienikokoinen ja erosi muutenkin selkeästi tavallisemmista, kookkaammista rekikoirista. Se ei ollut paljoa kettua suurempi. Pystyjen korviensa, suipon kuononsa ja tuuhean häntänsä vuoksi sitä jopa erehdyttiin toisinaan luulemaan ketuksi. Sillä oli kevyt rakenne ja erittäin leveät käpälät.Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 662. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont. Väritys oli valkoinen, jossa oli tuhkanmustia ja ruskeita alueita; korvien ulkopuolet olivat ruskeat.Hamilton Smith, Charles. The Naturalist’s Library: Vol. XIX, Mammalia: Dogs, Vol. II, s. 131. Chatto & Windus: Piccadilly.
Luonne ja käyttäytyminen Rotua kuvailtiin säyseäksi, lempeäksi, helläksi, herkäksi ja leikkisäksi. Sen ääni muistutti enemmän kojoottia kuin kesykoiraa; useimmiten se ulvoi eikä juurikaan haukkunut. Se reagoi huonosti rangaistuksiin.
Jänisintiaanienkoira kehitettiin todennäköisesti tarkoituksella eläimeksi, joka kykeni juoksemaan nopeasti pehmeän lumen yli uppoamatta siihen. Kuormanvedon lisäksi sitä käytettiin pienriistan metsästykseen ja aikoina jolloin ruuasta oli pula sitä myös syötiin. Ruuaksi tapettujen yksilöiden karvapeitteestä valmistettiin turkiksia.
Alkuperä thumb|280px|Piirros vuodelta 1829. thumb|280px|Piirros julkaisussa The Gardens and Menagerie of the Zoological Society vuodelta 1830. thumb|280px|Piirros julkaisussa The Menageries: Quadrupeds Described and Drawn from Living Subject vuodelta 1829. Pohjoisamerikkalaiset heimot käyttivät rotua lähinnä kuormanvetoon. Nimensä se sai ensimmäisiltä eurooppalaisilta tutkimusmatkailijoilta, jotka nimesivät sen jänisintiaanien – yhden niistä heimoista jotka sitä kasvattivat – mukaan. Varhaisissa maalauksissa näitä koiria on kuvattu vetämässä leiristä toiseen matkustavien heimojen tavaroita: osassa niistä koirat vetivät kelkkaa, osassa ne vetivät purilaita ja osassa ne toimivat useamman yksilön ryhmänä.
1800-luvulla tutkimusmatkailija John Richardson omisti tämänrotuisen pennun, joka juoksi lumessa hänen rekensä vierellä 1450 km pituisen matkan. Pentu kuitenkin päätyi nälkäisen intiaanin syömäksi, ja puolustuksekseen tämä väitti luulleensa sitä ketuksi.
Lähteet
Luokka:Sukupuuttoon kuolleet koirarodut Luokka:Alkukantaiset koirat Luokka:Kanadalaiset koirarodut