Tammisaaren pakkotyölaitoksen nälkälakko oli Tammisaaren pakkotyölaitoksessa poliittisina vankeina olleiden kommunistien heinäkuussa 1933 järjestämä nälkälakko, joka kesti 12 vuorokautta. Sen tarkoituksena oli saada takaisin heiltä poistetut poliittisten vankien oikeudet sekä kiinnittää yleisön huomio poliittisten vankien kohteluun. Tammisaaressa nälkälakkoon ryhtyi yli 370 vankia, joiden ohella siihen liittyi yli sata Hämeenlinnan naisvankilan poliittista vankia. Nälkälakko päättyi pakkoruokintaan, jonka seurauksena neljä vankia kuoli.
Taustaa Vankien oikeuksia rajoitetaan thumb|Tammisaaren pakkotyölaitoksen rakennuksia 1920-luvulla. Tammisaaren pakkotyölaitoksessa oli kavennettu poliittisten vankien lainmukaisia oikeuksia jo pitkin 1920-luvua. Toimenpiteet johtivat marraskuussa 1929 käynnistyneeseen nälkälakkoon, johon sadan Tammisaaren vangin ohella yhtyivät Turun lääninvankilan ja Hämeenlinnan naisvankilan poliittiset vangit. Kahdeksan päivää kestänyt lakko päättyi vankien saadessa suurimman osan vaatimuksistaan läpi. Äärioikeistolaisten Lapuan liikkeen painostuksesta poliittisten vankien oikeuksiin alettiin jälleen puuttumaan jo pian nälkälakon jälkeen. Kesällä 1930 Tammisaaren pakkotyölaitoksen apulaisjohtaja Walter Brofeldt ilmoitti riistävänsä jokaiselta kuriin alistumattomalta kommunistilta poliittisten vankien oikeudet sekä mahdollisuuden kirjeenvaihtoon, omaisten tapaamiseen ja kirjojen lainaamiseen. Myöhemmin rajoitettiin muun muassa ruokapakettien vastaanottoa sekä kirjojen ja lehtien lukemista. Lisäksi ulkoilun yhteydessä alettiin vaatia sotilaallista järjestystä ja keskustelu kiellettiin. Käyttöön otettiin myös entistä voimakkaampia rangaistusmenettelyjä, kuten raippa- ja pimeäkoppirangaistuksia. Vuonna 1931 laskettiin pakkotyön yksikköarvoa, minkä johdosta vankien oli työskenneltävä enemmän kustantaakseen ruoka- ja vaatemenonsa.Kähkönen 2010, s. 103–120, 130.
Tammisaaressa työskenteli avoimesti Lapuan liikettä kannattavia vartijoita, joiden väitettiin syyllistyneen vankien epäasialliseen kohteluun sekä pahoinpitelyihin. Nestori Parkkarin muistelmien mukaan vartijat pukeutuivat omaisten vierailujen aikana fasistien tunnusmerkkinä olleisiin mustiin paitoihin. Helsingin Sanomat puolestaan raportoi vartijoiden osallistuvan Tammisaaressa järjestettyihin IKL:n tilaisuuksiin omana mustapaitaisena osastonaan.
Tilanne kärjistyy thumb|Poliittisia vankeja Tammisaaressa. Kuva otettu salakuljetetulla kameralla. Laitoksen ilmapiiri kiristyi entisestään vuoden 1933 alussa, kun oikeusministeriö vaati edelleen poliittisten vankien olojen tiukentamista. Olosuhteet olivat muutoinkin surkeat, sillä vankeja oli muun muassa kuollut influenssa- ja lavantautiepidemioiden seurauksena. Ennen kesällä pidettyjä eduskuntavaaleja poliittisten vankien kohtelu nousi yhdeksi vaaliteemoista.Kähkönen 2010, s. 185–192. SDP:n kansanedustaja Yrjö Räisänen teki jo helmikuun lopussa välikysymyksen, jossa hän väitti Tammisaaren pakkotyölaitoksen vartijoiden syyllistyneen useisiin törkeisiin rikoksiin, kuten kuolemaan johtaneeseen pahoinpitelyyn, kuolemantuottamukseen ja virkarikoksiin. Väitteiden taustalla oli aineisto, jonka poliittisten vankien omaiset olivat yrittäneet luovuttaa oikeusministeri Hugo Malmbergille. Räisänen nosti esille muun muassa puutteellisen ruokahuollon, lähes olemattoman sairaanhoidon sekä vartijoiden tekemät pahoinpitelyt, mutta vastauksessaan Malmberg kiisti kaikki syytökset.
Sörnäisten kuritushuoneeseen siirretty Armas Äikiä ryhtyi maaliskuussa yksitoista päivää kestäneeseen nälkälakkoon, joka päättyi kun hänet luvattiin päästää eristyksestä.Parkkari 1960, s. 161–169. Tapauksen johdosta pääministeri T. M. Kivimäki ilmoitti hallituksen jatkossa laittavan valtiovaltaa uhmaavat poliittiset vangit ”ankarimpien seurausten alaisiksi”. Kesäkuun puolivälissä pakkotyölaitoksen lepsuna pidetty johtaja Edvard Kiianlinna siirrettiin kuuden viikon kesälomalle, ja ylimääräiseksi apulaisjohtajaksi pestattiin Suomenlinnan kurikomppanian päällikkönä toimiva luutnantti Arvo Kartano.Kähkönen 2010, s. 192–195. Hänen alaisuudessaan ryhdyttiin toteuttamaan hallituksen uutta linjaa, joka käsitti muun muassa koventuneet kurinpitorangaistukset. Lisäksi vangeilta kiellettiin poliittisen kirjallisuuden ohella nyt myös Helsingin Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Suomen Sosialidemokraatin lukeminen sekä muistivihkojen käyttäminen. Tilanne kärjistyi lopulta nälkälakkoon, jota Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki luonnehti Kartanon ”saavutukseksi”.Kähkönen 2010, s. 199–200.
Niilo Väreen mukaan nälkälakkoa pidettiin viimeisenä keinona vankilaterrorin lopettamiseksi. Vankilaneuvosto pyysi lakkoon SKP:n puolueneuvoston suostumuksen ja ennakkovalmistelujen jälkeen sen pituudeksi päätettiin 12 päivää. Jokaisen vangin kestokyky arvioitiin erikseen, niin että heikkokuntoisimmille ja sairaille annettiin erivapaus lyhyemmästä lakosta. Vankilaneuvoston laatima vetoomus toimitettiin laitoksen ulkopuolelle vapautuvien vankien mukana.Väre 1990, s. 136–143. Päätavoitteet olivat poliittisille vangeille kuuluvien lainmukaisten oikeuksien palauttaminen, pahoinpitelyihin syyllistyneiden vartijoiden rankaiseminen sekä luutnantti Kartanon erottaminen.Kähkönen 2010, s. 201–203.
Syömälakko Alkupäivät Nälkälakko käynnistyi keskiviikkona 12. heinäkuuta. Tammisaaressa oli kriminaalivangit mukaan laskettuina noin 450 vankia,Kähkönen 2010, s. 188. joista lakkoon ryhtyi 373. Heistä 46 oli parhaillaan kärsimässä vesi-leipä-rangaistusta, ja lakon alkamispäivänä johtokunta määräsi vielä 26 vankia vesi-leipä- ja kovavuoderangaistuksiin. Hämeenlinnan keskusvankilan 113 poliittista naisvankia aloitti nälkälakon 16. heinäkuuta saatuaan tiedon Tammisaaren tapahtumista. Lakkolaisten kokonaismäärä nousi noin viiteensataan, kun vielä muissa vankiloissa säilytettyjä poliittisia vankeja liittyi mukaan. Lakon aikana rintamasta lipesi vain muutamia vankeja. Lakkoon menneille vangeille määrättiin kirjeensaanti- ja tapaamiskielto, jonka lisäksi luutnantti Kartano varustautui tilanteen mahdolliseen kiristymiseen asentamalla konekivääreitä muun muassa laitoksen vesitorniin sekä pitämällä vartijoille aseharjoituksia.
Ensimmäiset päivät sujuivat normaalien rutiinien merkeissä työskentelyn jatkuessa laitoksen verstaissa. Sunnuntaisin ohjelmaan kuulunut omaisten tapaaminen kuitenkin peruttiin. Maanantaina 17. heinäkuuta johtajina ja kiihottajina pidetyt Heino Helenius, Kössi Leino, Huvi Luotonen, Hjalmar Långström, Eino Nevalainen, Lauri Nordström, Rudolf Parviainen, Eino Pekkala, Arthur Rönnqvist ja Niilo Väre siirrettiin eristyksiin Turun lääninvankilaan, jossa entuudestaan olivat Jaakko Kivi ja Adolf Taimi. Saadakseen tiedon ulkopuolisille vangit huusivat Karjaan asemalla junaa odottaville matkustajille olevansa poliittisia vankeja, joita ollaan kuljettamassa Turkuun.Kähkönen 2010, s. 206–207.Väre 1990, s. 144. Väreen muistelmien mukaan lääninvankilan vartijat eivät kuuluneet Lapuan liikkeeseen, joten kohtelu oli asiallista. Osa heistä oli jopa myötämielisiä työväenaatteelle.
Pakkoruokinta thumb|Pakkoruokinnan seurauksena kuollut Väinö Uurtamo. Työt lopetettiin viimein seitsemäntenä lakkopäivänä 18. heinäkuuta, jolloin osa vangeista oli jo niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet kävelemään. Vuoteet ja vuodevaatteet kerättiin päivän ajaksi pois, joten vangit joutuivat makaamaan selleissään paljaalla asfalttilattialla. Ensimmäinen lääkärintarkastus pidettiin 20. heinäkuuta. Tämän jälkeen aloitettiin pakkosyötöt lakon kymmenentenä päivänä 21. heinäkuuta. Pakkotyölaitoksen lääkärin Hjalmar Wikströmin ollessa lomalla pakkosyötöt määräsi hänen sijaisenaan toiminut Tammisaaren kaupunginlääkäri Einar Runeberg. Myös johtaja Kiianlinna oli paikalla, sillä hänet oli määrätty keskeyttämään lomansa heti nälkälakon alettua. Lisäksi vankilassa oli neljä apulaislääkäriä, joista pakkoruokinnat suoritti lääketieteen lisensiaatti Martti Herman Nikkinen.Kähkönen 2010, s. 211–212.Kähkönen 2010, s. 213–216.
Pakkosyöttöä varten vangit vietiin väkisin selliin, jossa ruokinta tapahtui. Kävelykunnottomat vedettiin luutnantti Kartanon käskystä jaloista, mikä portaissa aiheutti useille eriasteisia päävammoja. Sellissä vartijat painoivat pakkoruokittavan rautasängylle, minkä jälkeen lääkäri yritti työntää kumiletkua hänen ruokatorveensa. Vankien vastustellessa suuta ei yleensä saatu auki, jolloin letku työnnettiin väkisin sieraimen kautta. Kun letku oli saatu sisään, kaatoi sairaanhoitaja sen toiseen päähän kiinnitettyyn suppiloon mukillisen maitoa. Kumiletku meni usein ruokatorven sijasta henkitorveen, ja maito päätyi keuhkoihin. Letku vedettiin pois voimakkaasti nykäisemällä mikä aiheutti sieraimesta purkautuvan verisuihkun. Toisena pakkosyöttöpäivänä 22. heinäkuuta otettiin käyttöön ”giljotiiniksi” nimetty puinen lava, johon vanki sidottiin nahkaremmeillä. Kaltevassa asennossa olleen lavan poikki oli kiinnitetty lankku, jossa olleeseen syvennykseen pää asettui tukevasti takakenoon niin, ettei pakkoruokittava pystynyt liikuttamaan päätään. Puusepänverstaan työnjohtajan mukaan laite oli luutnantti Kartanon keksintö. Joillekin heikkokuntoisimmille vankilaneuvosto oli antanut kehotuksen juoda maito vapaaehtoisesti, mutta silti osa heistä alistui letkun kautta tehtävään ruokintaan.
Keuhkoihinsa maitoa saaneille vangeille ei annettu kunnollista sairaanhoitoa, minkä seurauksena neljä vankia menehtyi. 24. heinäkuuta kuoli satamatyömies Armas Paajanen Viipurista, 25. heinäkuuta autonkuljettaja Artturi Selin Porista, 2. elokuuta työmies Kalle Tuomas Korhonen Kemistä ja 7. elokuuta ay-toimitsija Väinö Uurtamo Helsingistä. Kuolinsyy oli keuhkoihin päätyneen maidon aiheuttama keuhkotulehdus.Kähkönen 2010, s. 216. Lisäksi muun muassa Hemmi Lindqvistin kerrottiin olleen erittäin huonossa kunnossa.
Lakko päättyy Kaksitoista vuorokautta kestänyt nälkälakko päättyi etukäteen sovittuna päivänä 24. heinäkuuta. Se jäi käytännössä tuloksettomaksi, kun välitöntä hyötyä tai yhtään tavoitetta ei saavutettu. Ainoa hyöty oli vankien aseman saama yleinen huomio.Kähkönen 2010, s. 218–220. Myös ulkopuolinen tuki jäi odotettua heikommaksi, sillä esimerkiksi sosialidemokraattien hallussa ollut SAK ei käynnistänyt kaavailtua yleislakkoa.
Hämeenlinnan naisvankila 1930-luvun alussa Hämeenlinnan naisvankilan apulaisjohtajaksi nimitettiin IKL:n aktiiveihin lukeutunut maisteri Eeva Oula. Hän lopetti vangeille iltaisin pidetyt koulutunnit ja selliosastojen käytävillä vietetyt vapaahetket sekä kielsi puhumisen sellien ulkopuolella. Kielto koski myös verstaita, joissa oli nyt rangaistuksen uhalla istuttava äänettömänä koko työpäivän ajan. Aikaisemmin vapaasti tehty ulkoilu muutettiin muodostelmassa tapahtuvaksi kävelyksi. Selleissä ja työpaikoilla alettiin myös suorittaa säännöllisiä tarkastuksia, jolloin tavarat tyhjennettiin käytäville.
Kun tieto Tammisaaren nälkälakosta kiiri Hämeenlinnaan, siihen liittyi 16. heinäkuuta 113 poliittista naisvankia, joista 44 oli parhaillaan vesileipärangaistuksella. Hämeenlinnan nälkälakko kesti kahdeksan vuorokautta. Seitsemäntenä lakkopäivänä vankeja uhattiin pakkoruokinnalla, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta, koska lakko oli Tammisaaren tapaan päätetty lopettaa jo vuorokautta myöhemmin.
Tuki ja reaktiot thumb|Vankitukijärjestö Punaisen Avun organisaattori Mary Pekkala.