Kurjenrahkan kansallispuisto on Varsinais-Suomen maakunnassa usean kunnan alueella sijaitseva kansallispuisto. Puisto sijaitsee noin 35 kilometrin päässä Turun keskustasta. Puiston pinta-ala on 31 neliökilometriä, ja se on Varsinais-Suomen suurin suojeltu, luonnontilainen suoalue. Puiston läheisyydessä on myös suovaltainen Vaskijärven luonnonpuisto.
Kurjenrahkan kansallispuistossa on enimmäkseen karuja keidassoita, mutta siellä on myös metsää ja suorantaisia järviä. Osa metsistä, kuten Pukkipalon aarnialue, on huomattavan vanhaa. Puiston eläimistö ja kasvisto on pääosin tyypillistä suolajistoa. Alueella elää kuitenkin myös erämaisia, Varsinais-Suomessa harvinaisia ja uhanalaisia eläinlajeja, kuten liito-orava, rosopehkiäinen ja luumittari. Kansallispuisto on myös monien pohjoisten lintulajien eteläisimpiä esiintymispaikkoja.
Puiston suurin nähtävyys on Kuhankuonon rajakivi, ja muita suosittuja käyntikohteita ovat Savojärven rannoilla sijaitsevat Kurjenpesän luontotupa ja Nousiaisten kunnan virkistysalue Rantapiha. Kansallispuiston alueella kulkee useita merkittyjä polkuja, jotka kuuluvat Kuhankuonon retkeilyreitistön polkuverkostoon. Yli kaksisataa kilometriä pitkällä reitistöllä on kuusi viitoitettua rengasreittiä, joiden varrella on laavuja ja nuotiopaikkoja.
thumb|400px|Kansallispuiston kartta, johon on merkitty puiston tärkeimpien maantieteellisten kohteiden ja sitä ympäröivän tieverkoston lisäksi vuodesta 2010 voimassa olleet liikkumisrajoitusalueet ja retkeilyreittien polut.
Sijainti ja kulkuyhteydet Kurjenrahkan kansallispuisto on Varsinais-Suomessa Auran, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän ja Ruskon kuntien sekä Turun kaupungin alueella. Matkaa Turun keskustasta kansallispuistossa sijaitsevalle Kuhankuonon rajakivelle on noin 35 kilometriä. Seututie 204 Turusta Säkylään kulkee puiston pohjoispuolitse, ja sen varrelta on matkaa Kuhankuonon pysäköintipaikalle alle kilometri. Lisäksi Nousiaisten keskustasta Valpperin kylään tuleva yhdystie 2014 jatkuu paikallistienä 12429 puiston halki. Tie päättyy Mynämäestä Yläneelle johtavalle yhdystie 2020:lle, joka sivuuttaa Kurjenrahkan kansallispuiston pohjoispuolelta ja läheisen Vaskijärven luonnonpuiston eteläpuolelta. Edellä mainitulta paikallistie 12429:ltä alkava yhdystie 2042 Nousiaisten Saksalasta Turun Tortinmäkeen kulkee Kurjenrahkan suon ja Vajosuon välistä. Näiltä teiltä pääsee myös puiston virallisille pysäköintipaikoille Pukkipalon läheisyyteen, Rantapihaan, Vajosuon laidalle sekä Töykkälään.
Kansallispuiston ympärillä on myös tiheä metsäautotieverkosto, jota pitkin pääsee puiston lähelle. Linja-autollakin pääsee kansallispuiston tuntumaan, sillä pikavuoroja lukuun ottamatta useimmat Turusta Yläneelle ja Säkylään kulkevista linja-autoista kulkevat puiston ohi ja muutamat Turun paikallisliikenteen vuorot ajavat Tortinmäen päätepysäkille asti. Pysäkiltä on matkaa Kuhankuonolle noin kuusi ja Vajosuolle noin neljä kilometriä.Eskola: Kurjet kutsuvat takamaille, s. 60–63.
Alueen historia thumb|Jaakko Teitin vuonna 1550 piirtämä ensimmäinen kartta Kuhankuonosta ja sinne ulottuvista seitsemästä pitäjästä.
Varhaiset vaiheet Varhaisimmat merkit ihmisasutuksesta Kurjenrahkan alueella on löydetty kansallispuiston eri osien keskellä sijaitsevasta Nousiaisten Saksalasta, joka nousi Ancylusjärven vedenpinnan yläpuolelle noin 5 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Saksalasta on löydetty kivikautisten työkalujen lisäksi joko pronssikaudelta tai varhaiselta rautakaudelta peräisin oleva kirves.Laukkanen: Saksalan kylän historiikki, s. 10–12Laukkanen & Lehto: Saksalan alueen luonto ja Kuhankuonon rajakiven historiikki, s. 14–17Högmander: Kurjenrahkan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 18–21 Ensimmäinen kirjallinen maininta alueesta on vuodelta 1381, jolloin Kuhankuonon rajakivi mainitaan Maskun ja Nousiaisten pitäjien rajapaikkojen luettelossa. Keskiajalla Kuhankuonon ympäristö oli rajapyykille ulottuvien kirkkopitäjien talollisten yhteismaata, niin kutsuttuja pitäjänmetsiä, jotka oli ilmeisesti perustettu jo 1300-luvulla. Ensimmäinen kartta Kuhankuonosta on kuitenkin vasta vuodelta 1550. Tässä kuninkaan kirjuri Jaakko Teitin laatimassa kartassa näkyvät rajakivelle ulottuvat seitsemän pitäjää. Rajakiistojen jälkeen tehtiin ensimmäinen tarkka kartta vuonna 1695.
Asutuksen synty ja valtion omistuksen kausi thumb|Suoladon jäänteitä Vajosuon etelälaidalla. Ladossa on todennäköisesti kuivattu turvepehkua karjan kuivikkeeksi, mutta siinä on voitu säilyttää myös niitettyä suoheinää. Vaikka Kuhankuonon ympäristössä oli harjoitettu kaskiviljelyä jo aiemmin, pysyvä asutus seudulle muodostui vasta 1700-luvulla. Perimätiedon mukaan alueen ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat vuonna 1757 Savojärvelle muuttaneet Johan ja Maria Bärnstedt. Tosin jo vuoden 1695 karttaan on järven rannalle Pirtinmäkeen merkitty rakennus, joka oli tuolloin jo raunioitunut. Bärnstedtien sukunimeksi ilmoitetaan myöhemmissä lähteissä Saxla, jonka ajatellaan antaneen nimensä koko Saksalan alueelle. Vuosisadan loppupuolella ja 1800-luvun alussa Nousiaisten, Mynämäen, Yläneen ja Vahdon takamaille perustettiin useampiakin torppia.Laukkanen: Saksalan kylän historiikki, s. 13–20 thumb|Leijankorven yhteismetsän opastekyltti Vajosuon eteläpuolella. Siirtoväen metsäpalstaksi muodostettu yhteismetsä oli yksi nykyisen kansallispuiston alueen suurista maanomistajista. Vuosisadan vaihteen jälkeen, 1800-luvun alkupuolella, myös pitäjänmetsät jaettiin emopitäjien suurille taloille. Suuri osa Savojärven ympäristön metsistä ja soista siirtyi kuitenkin pian maakauppojen seurauksena Yläneen Uudenkartanon ja Yläneenkartanon haltuun. Taloudellisten vaikeuksien vuoksi kartanot joutuivat myymään maitaan valtiolle jo 1800-luvun puolivälissä, ja vuonna 1885 valtio omisti alueella metsää ja suota jo yli kymmenentuhatta hehtaaria. Nämä Yläneen kruununpuiston metsät olivat kuitenkin pääsääntöisesti nuoria, ja vain jotkut suosaarekkeet olivat säilyneet koskemattomina. Vuonna 1858 seudulla nimittäin paloi tuhansia hehtaareja metsää, ja ennen valtiolle myymistä suurin osa lopuistakin metsistä oli hakattu 1870- ja 1880-luvuilla. Hakkuut olivat kuitenkin vähäisiä, jopa metsän uudelleen varttuessa, sillä vaikeiden kulkuyhteyksien takia työ oli taloudellisesti kannattamatonta.
Kulkuyhteyksien puute piti seudun kauan myös harvaan asuttuna. Seututie 204:n rakentaminen Turusta Paattisten kautta Yläneelle 1930- ja 1940-luvuilla sekä toinen maailmansota muuttivat kuitenkin tilannetta. Savojärven pohjoispuolelle Yläneen Raasinkorpeen perustettiin vuonna 1939 puolustusvoimien ampuma-alue, johon kuului myös Lammenrahkan suo. Lisäksi alueelle tuli lisää maanomistajia, kun valtion maille perustettiin useita rintamamies- ja siirtolaistiloja. Valtion metsistä muodostettiin myös viisi yhteismetsää siirtoväen metsäpalstoiksi. Uusien asukkaiden vuoksi seudun väkiluku oli korkeimmillaan 1950- ja 1960-luvuilla. Silloin myös soita hyödynnettiin nostamalla turvetta turvepehkua varten ja niittämällä heinää. Lisäksi alueen metsiä kaadettiin 1950-luvun puoliväliin asti suurissa hakkuissa, jotka vaativat paljon työvoimaa.Hokkinen: Kuhankuono, Kurjenrahka, Suokulla, s. 30–31
Luontoarvojen tunnistaminen ja suojelualueiden perustaminen Talouskäytöstä huolimatta seudun soita ja hakkaamattomia ikimetsiä on jo pitkään pidetty arvokkaina luontokohteina.Lähteenmäki ym. (toim.): Suo, kurki ja kansallispuisto, s. 3 Ensimmäinen suojelutoimenpide nykyisen kansallispuiston alueella tehtiin, kun Metsähallitus päätti vuonna 1958 säilyttää Pukkipalon metsän talouskäytön ulkopuolisena aarnialueena. Lisäksi jo vuonna 1976 Kansallispuistokomitea esitti puiston perustamista. Valtioneuvosto puolestaan teki vuonna 1978 kansallispuisto-ohjelmassaan periaatepäätöksen Kurjenrahkan kansallispuiston perustamisesta Pukkipaloon ja Lammenrahkan alueelle. Puiston perustaminen kuitenkin viivästyi etenkin yksityismaiden hankkimisen takia. Erityisesti Suomen luonnonsuojeluliiton Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiiri kampanjoi puiston puolesta voimakkaasti 1990-luvulla ja nosti sen perustamisen yhdeksi tärkeimmistä tavoitteistaan.
Kurjenrahkan kansallispuisto perustettiin lopulta 19. joulukuuta 1997 annetun lain perusteella Etelä-Suomessa poikkeuksellisen edustavan suo- ja metsäluonnon suojelemiseksi, soiden ja metsien eliölajien säilyttämiseksi, yleiseksi luonnonnähtävyydeksi sekä retkeilyä, opetusta ja tutkimusta varten. Laki kansallispuistosta astui voimaan 1. tammikuuta 1998, jolloin Varsinais-Suomen mantereen ensimmäinen ja koko maan 32. kansallispuisto syntyi – 20 vuotta periaatepäätöksen jälkeen ja viimeisenä ohjelmassa luetelluista puistoista. Vastaperustettu puisto muodostui 25,4 neliökilometristä valtion omistamia maita, jotka sijaitsivat Turun kaupungin lisäksi Auran, Lemun, Maskun, Mynämäen, Nousiaisten, Pöytyän, Vahdon ja Yläneen silloisissa kunnissa. Puiston alueesta 1 980 hehtaaria oli suota, 500 hehtaaria metsää ja 65 hehtaaria vesialueita.Högmander: Kurjenrahkan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 11–12.
Kuntaliitosten myötä puisto sijaitsee enää seitsemän kunnan alueella, kun Lemu on liittynyt Maskuun, Yläne Pöytyään ja Vahto Ruskoon. Laajentumisten myötä puiston koko on vuoteen 2010 mennessä kasvanut noin 29 neliökilometriin. Puisto kattaa myös suurimman osan Kurjenrahkan 30,93 neliökilometrin laajuisesta, vuonna 1999 perustetusta Natura-alueesta. Natura-alueesta jää puiston ulkopuolelle vain pieniä osia, ja ne kuuluvat sekä kansallis- ja luonnonpuistojen kehittämisohjelmaan ja soidensuojelun perusohjelmaan. Kansallispuiston suojelullinen arvo perustuu sen hoito- ja käyttösuunnitelman mukaan pääasiassa viiteen tekijään: puiston laajoihin ja luonnontilaisiin soihin, erämaisiin metsiin, kaukana pääesiintymisalueistaan eläviin harvinaisiin ja uhanalaisiin eläinlajeihin, seudun matkailullisen vetovoimaan ja puiston merkitykseen eräretkeilykohteena.Högmander: Kurjenrahkan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 23.
Luonto
thumb|Kurki lennossa Lakjärvenrahkan avosuon yllä. Kuvan oikeassa laidassa näkyy Pukkipalon aarniometsän tiheä kuusikko.
Yleiskuva Kurjenrahkan kansallispuisto on enimmäkseen suota, mutta siellä on myös metsää sekä suorantaisia järviä ja lammikoita. Niistä merkittävimpiä ovat Pukkipalon aarniometsä ja Savojärvi. Kansallispuisto muodostuu Varsinais-Suomen laajimmista luonnontilaisina säilyneistä suoalueista, jotka ovat pääosin karuja keidassoita. Soiden ympärillä kasvaa pääosin kuivia kangasmetsiä, joista osa on hyvin vanhoja. Puistossa on kolme osaa. Suurin niistä koostuu Savojärveä ympäröivistä Kurjenrahkan ja Lammenrahkan suurista keidassuoalueista sekä Valkiaissaarenrahkasta. Niistä lounaaseen sijaitsee puiston toinen osa, johon kuuluu aukea Vajosuo reunametsineen. Puiston kolmas osa on kahden muun osan länsipuolella, ja se koostuu Laidassuon, Lakjärvenrahkan, Nousiaisten Lammenrahkan ja Pukkipalon suo- ja metsäalueesta.Hokkinen: Kuhankuono, Kurjenrahka, Suokulla, s. 26–27.
Osa soista ja metsistä on ollut ojitettuina tai metsätalouskäytössä, mutta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä monessa paikassa on tehty tai suunniteltu tehtävän ennallistamistoimenpiteitä, kuten ojien tukkimista, lahopuun lisäämistä puita kaulaamalla, puistoon ulottuvien metsäautoteiden ja kasvatetun puuston poistoa sekä kulotusta. Suurinta osaa soista ei ole koskaan ojitettu tai ojat ovat ehtineet umpeutua jo aiemmin. Kaikkia suo-ojia ei silti voi tukkia, sillä ne vaikuttavat myös puiston ulkopuolisten maiden vesitalouteen.Högmander: Kurjenrahkan kansallispuiston hoito- ja käyttösuunnitelma, s. 29–32.