Aisopoksen faabelit () on Aisopoksen nimiin laitettu kokoelma faabeleita eli eläinsatuja. Todellisuudessa kokoelma on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja suuri osa faabeleista on myöhempää alkuperää. Faabeleissa puhujina toimivat yleensä eläimet, jotka edustavat erilaisia stereotyyppisiä ihmisluonteita. Satujen yhteyteen on usein liitetty moraalinen opetuslause. Faabeleita on käytetty paljon moraaliopetuksessa ja lapsille tehtyjen satujen, näytelmien ja sarjakuvien pohjana.Tammi, Jari: ”Esipuhe”. Teoksessa Aisopos 2010, s. 19–33.

Historia Alkuperä

Perinteisen käsityksen mukaan Aisopos, mikäli hän oli historiallinen henkilö, eli arkaaisella kaudella noin vuosina 620–563 eaa. Hänet esitettiin ulkomuodoltaan rumana orjana, ja hänet tunnettiin faabeleiden kertojana. Myöhemmän antiikin aikana kaikki faabelit laitettiin usein hänen nimiinsä. Todellisuudessa niin kutsuttujen Aisopoksen faabeleiden kokoelma on syntynyt pitkän ajan kuluessa eikä suuri osa niistä ole peräisin Aisopokselta. Osa on syntynyt jo useita satoja vuosia ennen Aisopoksen syntymää, ja osa taas on peräisin paljon häntä myöhäisemmältä ajalta. Todistettavasti vanhimpana pidetään tarinaa haukasta ja satakielestä, joka on viimeistään 700-luvulta eaa., sillä se esiintyy jo Hesiodoksen teoksessa Työt ja päivät.Hesiodos: Työt ja päivät 202–212. Monet kokoelman sadut ovat ainakin nykyaikaan säilyneessä muodossaan selvästi hellenistiseltä tai roomalaiselta kaudelta, eli useita satoja vuosia Aisopoksen arvioitua elinaikaa myöhemmältä ajalta. Tarina sudesta lammasten vaatteissa taas on tullut osaksi kokoelmaa vasta 1100-luvulla.

pienoiskuva|vasen|upright=0.68|Diego Velázquezin maalaus Aisopoksesta noin vuodelta 1638. Erään teorian mukaan Aisopoksen faabelit olisivat alkuperältään itämaisia. Tästä saattavat kertoa niiden muoto, niiden viittaukset aasialaisiin tapoihin sekä niiden ei-kreikkalaiset eläimet, kuten pantterit, riikinkukot ja apinat. Nykytutkimus on löytänyt samanlaisia tarinoita sumerilaisesta ja akkadilaisesta kulttuurista 2000-luvulta eaa. Aisopoksen faabeleita varhaisempaan aikaan ajoittuvat myös intialaiset Panchatantra-kokoelman eläintarinat. Ainakin osa niistä on voinut kulkeutua kreikkalaiseen kirjallisuuteen viimeistään hellenistisellä kaudella.

Arabialaisessa kirjallisuudessa taas esiintyy Luqman, joka esitetään joskus Daavidin aikalaisena ja joskus Jobin sisaren tai tädin poikana. Arabien parissa ”Luqmanin viisaus” on ollut yhtä vertauskuvallista kuin ”Salomon viisaus”. Persialaisissa kuvauksissa Luqman esitetään rumana mustaihoisena orjana, ja on mahdollista, että osa tästä kuvauksesta on päätynyt osaksi myöhempiä Aisopoksen kuvauksia. Siksi on ehdotettu, että Luqmanin ja Aisopoksen nimiin laitetut tarinat voisivat palautua samoihin indo-persialaisiin lähteisiin.

Aisopos-kokoelmien synty

Aisopoksen ei uskota jättäneen jälkeensä varsinaisia kirjallisia töitä. Antiikin lähteet antavat kuvan siitä, että hänen nimiinsä laitetut faabelit tunnettiin ennen kaikkea suullisessa, ei kirjallisessa muodossa. Faabelit olivat suosiossa Ateenassa klassisella kaudella. Erityisen usein niihin viittaa komediakirjailija Aristofanes. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jo tuolloin Aisopoksen nimiin laitettiin myös muilta peräisin olleita faabeleita, sillä hän oli lajityypin tunnetuin edustaja. Eräs esimerkki tällaisesta faabelista löytyy Aristofaneen Linnuista; skoliastin mukaan sen todellinen kirjoittaja oli Arkhilokhos.Aristofanes: Ampiaiset 566, 1401–; Linnut 651–.

Se, että faabelit tunnettiin ennen kaikkea suullisessa muodossa, tulee ilmi muun muassa siitä, että Aristofanes esittää Ampiaisissa Filokleonin oppineen faabelinsa suullisesti, ei kirjoista.Aristofanes: Ampiaiset 1259. Lisäksi Platon kertoo Sokrateen sepittäneen faabeleita runomuotoon, ja tällöinkin kyseessä olivat ne sadut, jotka tämä tunsi ja muisti.Platon: Faidros 61b. Antiikin lähteissä faabeleita lainataan usein hyvin erilaisissa muodoissa, mikä sekin viittaa siihen, ettei niitä tunnettu kirjallisena kokoelmana. Esimerkiksi Aristoteles lainaa Aisopokselta Momoksen valitusta siitä, etteivät härän sarvet olleet sijoitettu sen harteille, jolloin se voisi työntää niillä voimakkaammin, vaan sen herkimpään osaan, päähän; kun taas Lukianoksella vika esitetään siinä muodossa, etteivät härän sarvet olleet aivan sen silmien edessä.Aristoteles: Eläinten osista (De partibus animalium) 3.2; Lukianos: Nigrinos 32. Mikäli faabeleista olisi ollut kirjallinen laitos, tällaisia eroja tuskin olisi esiintynyt.

Platon, joka torjui Homeroksen runot ihannevaltiostaan, hyväksyi kuitenkin Aisopoksen sadut. Hän käyttää niistä termiä mythoi ().Platon: Faidros 60–61. Vanhemman nimityksen faabeleille on arveltu olleen ainos (), joka esiintyy myös Odysseuksen epiteetissä polyainos (). Hesiodoksella sen merkitys on muuttunut moraaliseksi faabeliksi.Hesiodos: Työt ja päivät 200. Aristofanes käyttää faabeleista termiä logoi (), mikä kertoo niiden olleen proosamuotoisia. Vastaavasti Herodotos viittaa niiden kirjailijaan ilmaisulla ”Aisopos proosakirjailija” (),Herodotos: Historiateos 2.134. sillä logos () merkitsi alun perin proosaa siinä missä epē () runoutta, ja piti sisällään sekä faabelit että historian. Myöhemmin termi alkoi kuitenkin merkitä ennen kaikkea puheita, kun niistä tuli oma kirjallisuuden lajityyppinsä.

Antiikin kirjallisuudessa Aisopoksen nimiin laitettuja faabeleita esiintyy myös muun muassa Ksenofonilla, Demostheneellä, Demadeella, Horatiuksella ja Plutarkhoksella. Ensimmäisen kirjallisen kokoelman Aisopoksen faabeleista teki ilmeisesti Demetrios Faleronlainen hellenistisen kauden alussa. Tämä kokoelma, Aisopeia, oli tarkoitettu lähdeaineistoksi puhujien käyttöön sekä koulutusta varten, sillä faabeleita käytettiin moraalisten esimerkkien lähteenä. Se käsitti arviolta satakunta faabelia, jotka oli poimittu aikaisemmasta kreikkalaisesta kirjallisuudesta. Teos oli merkittävässä roolissa faabeleiden välittämisessä myöhemmille sukupolville, mutta se ei ole säilynyt nykyaikaan.

Nykyaikaan Aisopoksen faabelit ovat selviytyneet ennen kaikkea Phaedruksen (1. vuosisata eaa./jaa.) ja Babrioksen (100-luku) välittäminä. Phaedruksen kokoelma sisälsi noin 120 ja Babrioksen noin 200 faabelia. Joskus myöhäisantiikin aikana kreikankielisissä kokoelmissa kiersi arviolta ainakin 350 faabelia.

pienoiskuva|upright|Hieronymus Osiuksen uuslatinankielisen runomittaisen Aisopoksen faabeleiden laitoksen Phryx Aesopus Habitu Poetico (1574) kansilehti. Faabelit nousivat uuteen suosioon 900-luvulta lähtien, jonka jälkeen niitä koottiin jälleen kokoelmiksi Aisopoksen nimen alle. Mainitulla vuosisadalla syntyi latinankielinen proosamuotoisten faabeleiden kokoelma, joka kulkee Romuluksen nimissä. Hieman myöhemmin munkki Ademar kokosi elegiamitassa olleita latinankielisiä faabeleita.

Käsikirjoitukset

Aisopoksen nimissä nykyaikaan säilyneet faabelit ovat proosamuotoisia. Monet niistä ovat selvästi epäperäisiä. Faabeleiden tärkeimpiä kokoelmia on kolme. Ensimmäinen tunnetaan Heidelbergin käsikirjoituksesta, ja julkaistiin vuonna 1610. Siihen kuuluu 136 faabelia. Niiden epäperäisyys tulee ilmi muun muassa siitä, että ne mainitsevat puhuja Demadeen, joka eli 200 vuotta Aisoposta myöhemmin, sekä pitävät sisällään kokonaisen lauseen, joka vaikuttaa olevan peräisin Jobin kirjasta., vrt. : ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä”. Osa faabeleista vaikuttaa olevan kholiambissa ja näin oletettavasti peräisin Babriokselta.

Toinen kokoelma on Maksimos Planudeen 1200-luvulla tekemä. Sen alkuun on liitetty Aisopoksen elämäkerta. Myös tässä kokoelmassa on yksi selvä Saarnaajan kirjaan perustuva hebraismi,, vrt. : , ”Minä sanoin sydämessäni”. paljon myöhempiä kreikkalaisia sanoja,Esim. , ”lintu”; , ”peto”. sekä viitteitä Babrioksen kholiambeista. Kolmas kokoelma on Firenzen käsikirjoituksessa, ja se julkaistiin vuonna 1809. Se on noin sata vuotta Planudesta vanhempi ja sisältää saman elämäkerran.

Tekstilaitokset ja käännökset

Aisopoksen faabeleita alettiin painaa heti kirjapainotaidon alkuvaiheessa. Faabeleiden ensimmäiset tekstilaitokset olivat Buono Accorson Milanossa 1400-luvun lopulla toimittama laitos, joka koostui Planudeen tekemästä kokoelmasta sekä latinankielisestä käännöksestä; Robert Estiennen eli Robertus Stephanuksen laitos (Pariisi, 1546), joka käsitti saman kokoelman sekä joitakin lisäfaabeleita Bibliothèque du Roin käsikirjoituksesta; sekä Isaac Nicolas Neveletin laitos (Frankfurt am Main, 1610), joka lisäsi näihin Heidelbergin käsikirjoituksen faabelikokoelman.

Myöhempiä samojen faabeleiden laitoksia olivat muun muassa John Hudsonin (Marianus) laitos (Oxford, 1718, 8vo.), J. G. Hauptmannin laitos (Leipzig, 1741), J. M. Heusingerin laitos (Leipzig, 1756), J. C. G. Ernestin laitos (Leipzig, 1781) ja G. H. Schaeferin laitos (Leipzig, 1810, 1818 ja 1820). Francesco de Furia lisäsi näihin uusia faabeleita Firenzen käsikirjoituksesta, ja hänen laitoksensa julkaisi uudelleen Adamántios Koraís (Coray; Pariisi, 1810). J. G. Schneider kokosi 231 faabelia omaan laitokseensa (Breslau, 1810).

Faabeleiden varhaisia käännöksiä oli Marie de Francen ranskannos 1100-luvulla. Myöhemminkin faabelit ovat olleet Euroopassa laajalti tunnettuja, ja niitä on mukailtu paljon useissa eri kielissä. Esimerkiksi Ranskassa Jean de la Fontainen vuonna 1668 julkaistut faabelikäännökset ja omat mukaelmat luetaan ranskankielisen kirjallisuuden klassikoihin. Toinen tunnettu aisoposlaisia faabeleita kääntänyt ja itse sepittänyt oli venäläinen Ivan Krylov (1809, 1843).

Faabeleita hyödynnettiin keskiajalta lähtien erityisesti kouluopetuksessa, myös Suomessa. Niiden avulla opetettiin kreikkaa, moraalin perusteita ja eläinoppia. Tämän vuoksi faabeleita on suomennettu laajalti jo 1700- ja 1800-luvuilla. Myöhemminkin faabeleista on julkaistu useita erilaisia suomennoskokoelmia. Kattavin on Jari Tammen suomennos (Pikku-idis, 2010).

Sisältö

Aisopoksen nimiin laitettuja faabeleita arvellaan olevan laskutavasta riippuen noin 350–900. Laskutapojen erot johtuvat siitä, että faabeleista on eri traditioissa lukuisia eri versioita, joissa on paljon päällekkäisyyttä. Faabeleissa puhujina toimivat yleensä eläimet, joskus ihmiset tai jumalat ja joskus jopa elottomat kohteet, kuten vuoret tai joet. Joskus faabelit ovat mytologisia syntytarinoita, tunnetuista henkilöistä kertovia anekdootteja tai suoranaisia vitsejä, jotka on tarkoitettu huvittamaan yleisöä.Elo, Tuulikki: ”Phaedrus ja tarinaperinne”. Teoksessa

pienoiskuva|upright|Kettu ja viinirypäleet. Milo Winterin kuvitusta englanninkieliseen teokseen The Æsop for Children, 1919. Faabeleissa esiintyvät eläimet edustavat yleensä erilaisia stereotyyppisiä ihmisluonteita ja ihmisten hyveitä ja paheita: ketut ovat ovelia, leijonat urheita ja jänikset pelkureita. Eri versioissa eläimet ovat kuitenkin saattaneet vaihtua toisiksi. Tällaista sovittamista on tehty erityisesti, kun faabelit ovat kulkeutuneet kulttuurista ja maantieteelliseltä alueelta toiselle. Faabeleiden maailma on usein julma; Tammen sanoin se on ”sydämettömien ihmisten maailma: murhien, pahanteon, pilkan ja halveksunnan maailma – – Esikristillisessä antiikin yhteisössä toimii viidakon laki ja omillaan olemisen moraali – – jos näet lähimmäisesi makaavan maassa, älä auta häntä ylös vaan potki häntä lisää”. Faabelit ovatkin ennen kaikkea aikuisille tarkoitettuja, eivätkä usein sovellu lapsille ainakaan sellaisinaan.

Faabeleihin on usein liitetty moraalinen opetuslause. Se voi olla joko endomythion eli tarinansisäinen, epimythion eli tarinanjälkeinen tai harvemmin promythion eli tarinaa edeltävä. Useissa faabeleissa on sekä endomythion että epimythion. Moraaliopetukset on lisätty faabeleihin jälkikäteen jossakin niiden historian vaiheessa alkaen roomalaiselta kaudelta, kun faabeleita on käytetty opetuksessa. Usein opetuslauseet ovat holhoavia ja jopa tekopyhiä, eivätkä ne aina edes sovi kovin hyvin itse tarinaan. Kaikissa faabeleissa moraaliopetusta ei ole.