thumb| 300px|Kiovan instituutin rakennus 1900-luvun alussa. Kiovan ylhäisötyttöjen instituutti () oli vuosina 1838–1919 toiminut aatelisten ja myöhemmin muiden jalosukuisten ja varakkaiden perheiden tyttärille tarkoitettu suljettu sisäoppilaitos, lukio ja naisten eliittikoulu lähellä Itsenäisyyden aukiota Ukrainan pääkaupungissa Kiovassa.
Kiovan jalosukuisten tyttöjen instituutti avattiin 3. syyskuuta (22. elokuuta) vuonna 1838 väliaikaisissa tiloissa, ja viisi vuotta myöhemmin se muutettiin rakennukseen nykyisellä Institutskaja- eli Instituutinkadulla. Laitos kuului tuonaikaisen historiallisen keisarikunnan ensimmäisiin ja vanhimpiin julkisiin naiskoulutuskeskuksiin Ukrainan alueella Harkovassa vuonna 1812 (tai 1818), Pultavassa v. 1817 (tai 12. joulukuuta 1818), Odessassa v. 1828 (tai 1829) ja Kertšissa joko vuodesta 1831 tai 1835 lähtien toimineiden lisäksi. Tämä oli Ukrainan ensimmäinen ja ainoa naispuolisille hakijoille ja opiskelijoille tarkoitettu yläkoulu ja suljettu sivistysinstituutio, joka avattiin hallituksen tuella.
Oppilaitoksen tarkoituksena oli "tarjota maksutta koulutusta köyhien aatelisten tyttölapsille Kiovan, Volynian ja Podilskyin piireissä ja mahdollistaa se, että samojen maakuntien riittävän varakkaiden vanhempien tyttäret saavat saman koulutuksen vaatimatonta lisämaksua vastaan." Instituuttia pidettiin osana Ivan Betskoin luomien kasvatustieteellisten asetusten mukaista hovikoulutuslaitosten järjestelmää, johon luostarikoulujen tavoin perustettiin yhteiskunnan turhasta ja syntisestä elämästä turvallisesti eristettyjä instituutiota. Oppilaitoksen toiminta pysyi sen perustamishetkellä vahvistetuissa periaatteissa, kunnes aatelisneitojen instituutit suljettiin vuonna 1918. Toisin kuin Smolnan instituutti, joka koulutti hovinaisia, Kiovan instituutti valmisti kotiopettajia. Oppilaat saivat kattavan koulutuksen työskentelyyn kauppiaiden ja aatelislasten kasvusta ja opetuksesta huolehtivina kasvattajina ja itsenäiseen elämään.
Joidenkin lähteiden mukaan instituutin periaatteena ei ollut kehittää tyttöjen luonnollisia kykyjä, vaan valmistaa heitä toimimaan perheessä, erityisesti aviomiehen, äidin ja kotiäitien avustajina. Valmistuneet saattoivat saada "kotimentorin" todistuksen, jota tarvittiin työskentelyyn yksityishenkilönä tai peruskouluissa. Vähitellen Kiovan instituutista kehittyi koulutuslaitos, joka tarjosi yhteiskunnalle päteviä henkilöitä uusien naisoppilaitosten ja -lukioiden perustajiksi-johtajiksi. Oppilaitos toimii vuoteen 1918 saakka ja seuraavana vuonna Ukrainan SNT:n sosiaaliturvan kansankomissariaatti oli aikeissa avata tähän Lasten palatsin eli orpokodin 250 orvolle.
Helmikuun 20. päivänä 1919 Kiovan ylhäisötyttöjen instituutti suljettiin, koska "koulutyyppi ei täyttänyt lasten asianmukaisen kasvatuksen perusvaatimuksia" ja koska tämän tyyppisen vanhoillisella koululla oli antidemokraattinen luonne. Instituutista sen olemassaolovuosinaan valmistui 9 454 oppilasta. Sen II maailmansodassa tuhoutuneen ja vuosina 1952–1957 entisöityyn rakennukseen avattiin Lokakuun kulttuuripalatsi.
Historia thumb|left|Instituutin rakennuksen ympärillä oli puutarha puisine paviljonkeineen ja sen itäosassa oli puisia ulkorakennuksia, johon vuosina 1903–1904 rakennettiin asuntola. Ylhäisöneitojen asuntola v. 1912. Silloisen keisarikunnan maakuntakaupunkeihin naisille tarkoitettujen koulutuslaitosten verkoston perustamisidean sanotaan kuuluneen keisari Paavali I:n vaimolle Maria Fjodorovnalle. Jo alkuvuonna 1804 hän oli ehdottanut, että Kiovaan pitäisi Pietarin ja Moskovan esimerkin mukaisesti perustaa jalosukuisten neitojen instituutti. Ajatus toteutui vasta kolme vuosikymmentä myöhemmin, kun heinäkuussa v. 1834 kenraalimajuri D .M. Begitšev, joka omisti kiinteistön Ivanivka-kadulla () ja laajan tontin H’reštšatykin yläpuolella olevan kukkulan rinteessä, ilmoitti opetusministerille Sergei Uvaroville antavansa talonsa vastaperustetulle ja alun perin pyhän Vladimir Suuren mukaan nimetylle Kiovan kansallinen yliopistolle. Lahjoitus otettiin kiitollisena vastaan, mutta tilavasta Begitšev-talosta tuli ensin varasto, jossa Kiovan yliopisto piti jonkin aikaa kirjastoaan säilyttäessä siellä mm. avaamattomia laatikoita täynnä Kremenetsin lyseosta ja Vilnan yliopistosta puolalaisten v. 1831 marraskuun kansannousun jälkeen vietyjä kirjoja ja tieteellisiä kokoelmia. Myöhemmin sotilaskuvernööri ja kreivi V. V. Levašov ehdotti, ettei tätä kiinteistöä luovutettaisi yliopiston käyttöön, ja anoi Nikolai I:ltä lupaa tähän tyttökoulun avaamista varten. Levašovin mielestä, jotta tuleville sukupolville parhaiten välittää kruunua kohtaan osoitettavaa nöyryyden henkeä, pitäisi perusteellinen koulutus antaa myös naisille. Heidän vaikutus aviomiestensä sydämiin ja lastensa mieliin on välitöntä ja rajatonta. Myös silloinen Kiovan koulutuslaitosten hallintoyksikön johtava virkamies Egor von Bradke neuvoi hallitusta ottamaan haltuunsa naisten opetusjärjestelyt tällä lounaisella alueella, koska naiset saattavat muuttaa nuoren sukupolven epäsuotavia asenteita.
Levašovin anomukseen Nikolai I kirjoitti omakätisesti: "Löydä keinot, toteuta se." Vuonna 1834 laadittiin Kiovan aatelisneitojen instituutin peruskirjaluonnos, joka hyväksyttiin 5. marraskuuta samana vuonna. Tämän mukaan laitoksen perustamiseen hallitsija myönsi 500 tuhatta ruplaa. Koska kreivi Levašov vapautettiin virastaan 21. (9.) kesäkuuta 1835 ja seuraava kenraalikuvernööri, kreivi Aleksanteri Gurjev ei pitänyt ajatusta naisinstituutin avaamisesta ensisijaisena, oppilaitoksen avajaiset siirtyivät ja ne pidettiin kuvernööri Dmitri G. Bibikovin ansiosta kesällä vuonna 1838. Uusi oppilaitos avattiin Jekaterininskaja- (nyk. Lipskaya- tai Lipskaja-) ja Ivanovskaja (nyk. Institute-Institutskaja-)katujen kulmassa sijaitsevassa yksikerroksisessa rakennuksessa, jossa ennen oli asunut kenttämarsalkka Fabian Gottlieb von der Osten-Sacken ja joka omistajansa kuoleman jälkeen vuonna 1837 oli ollut tyhjillä. Tässä ns. ”marsalkkakartanossa” ensimmäiset 18 oppilasta aloittivat opiskelunsa. thumb|left|Oppilaitoksen ensimmäisen kerroksen pohjapiirustus. Rakennustyöt aloitettiin juhlallisesti 1. heinäkuuta 1839 muun muassa purkamalla vapaamuurarina ja astrologina tunnetun kenraalimajurin D.M.Begitševin lahjottaman kolmikerroksisen kartanon päärakennuksen laajan puiston syvyyksissä. Arkkitehti Vincent Berettiin suunnittelujen mukaan tarkoitus oli pystyttää joidenkin lähteiden mukaan kolme-, joidenkin mukaan 3+kellari eli nelikerroksinen ylellinen, uusklassista arkkitehtuuria edustava kivitalo ja ulkoinen garde manger eli kylmiörakennus, pesutilat, puinen hevostalli vajoineen ja kaivo. Tämän arkkitehdin suunnittelema rakennus oli viihtyisin verrattuna muihin samankaltaisiin laitoksiin Ukrainassa. Viranomaisten lisäksi kaikki 18 ensiluokkalaista, heidän vanhempansa ja opettajansa olivat paikalla muistolaatan asettamistilaisuudessa. Ylelliseen nelikerroksiseen päärakennukseen instituutin tytöt muuttivat vuonna 1843.
Instituutin uuden rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa oli vastaanottohuone, jossa oli kylpy-, pukeutumis-, vaate- ja työntekijöiden huoneita, veranda, ruokasali, esimiesten asunto, wc, pieni sairaala, käytäviä ja katolinen kirkko. Merkittävä osa toisesta kerroksesta oli juhlasalin käytössä, siellä oli myös kirjasto ja luokkahuoneet. Tässä kerroksessa oli tyylikkäiden naisten sekä ruokasali että huoneet. Kolmannessa kerroksessa on kylpyhuoneet, asuntolat ja luokkahuoneet. Kellarissa sijaitsi keittiö, erilaiset ruokakomerot, kylpylä ja huoneet palvelijoille. Ortodoksinen Pyhän Aleksandran kirkko oli niin toisessa kuin kolmannessa kerroksessa.
Samanaikaisesti instituutin kanssa aloitti toimintansa kirjasto, joka perustettiin instituutin puheenjohtajana toimineen Kiovan kenraalikuvernöörin D.G. Bibikovin ansiosta. Instituutin kirjasto siirrettiin 1920-luvulla Ukrainan kansalliskirjastoon.
Instituuttiin pääsy Pääsy tyttöjen instituuttiin toteutui tuonaikaisen keisarikunnan tyttöoppilaitosten opiskelijoille vahvistettujen sääntöjen mukaisesti. Instituutin kaikkien asioiden hoitaminen uskottiin aateliston perustamalle neuvostolle, joka määrättiin raportoimaan vuosittain työstään ja julkaisemaan raporttinsa aateliston kokouksissa. Instituutti hyväksyi peruskirjansa mukaan aatelista alkuperää olevia tyttöjä ja Kiovan jalosukuisten tyttöjen instituutissa sen olemassaolon ensimmäisen yhdeksäntoista vuoden aikana opiskelivat vain aateliset. Vuodesta 1852 alkaen 1. killan kunniakansalaisten ja kauppiaiden, pappien tyttäret ja myös yli 8-vuotiaat ulkomaalaiset hyväksyttiin opiskelemaan. Ylhäisötyttöjen instituutin budjetti koostui aateliston varoista, valtion avusta, yksityisistä lahjoituksista, kaupungin tuloista ja lukukausimaksuista. Opiskeluvuoden maksu vuosina 1830–1850 oli 300–350 ja 1900-luvun alussa oli 350 hopearuplaa. Joidenkin lähteiden mukaan vuosittainen lukukausimaksu vaihteli 800–1000 ruplaan ja puolet oppilaista sai valtionkassan tukea. Hakijan vanhempien tai sukulaisten oli toimitettava valintalautakunnalle useita asiakirjoja: rehtorille osoitettu vetoomus, todistus aatelistotaustasta ja kasteesta, terveydentilasta, isorokkorokotuksesta, tiedot saadusta peruskoulutuksesta sekä kirjallinen velvollisuustodistus maksaa ajoissa koulutusrahat. Instituutin opiskelijaksi päästäkseen piti maksaa kuuden kuukauden maksu etukäteen.
Instituuttiin otettiin 8–13,5 vuoden ja joidenkin lähteiden mukaan 10–13-vuoden ikäisiä tyttöjä. Koko opiskelu kesti kuusi ja valmistavan luokan kanssa yhteensä seitsemän vuotta. Jaloneidoilla instituuttiin pääsyä varten oli mukaan otettava pakollisia tavaroita: 24 paitaa, 6 lakanaa ja yhtä monta pyyhettä, 12 paria lankasukkahousuja, 12 pellavavalkoista nenäliinaa, 4 lautasliinaa, 2 eliruoka- ja teehopealusikka, hopeaveitsi ja haarukka ja todistus isorokkorokotuksesta. Instituutin peruskirjan mukaan oppikirjoista ja vaatteista maksua ei peritty. Joidenkin lähteiden mukaan toisaalta kaikki instituuttiin tulevat jalotytöt läpäisivät pääsykokeet ja tietotasonsa mukaan heidät jaettiin luokkiin. Toisaalta tytöt tulivat instituuttiin 9–14-vuotiaina eivätkä heidän tarvinnut läpäistä kokeita, vaan heidät hyväksyttiin opiskelemaan aateliskokousten suosituksien perusteella.
Opetus Tämä oppilaitos vaikka sitä kutsuttiinkin instituutiksi, tarjosi keskiasteen koulutusta ja korkeakoulutusta voitiin saada vain yliopistossa, johon noina vuosina tyttöjä ei hyväksytty. Opetusta pidettiin lukion tasoisena tai alakoulun ja yliopiston väliltä, joka antoi valmistuneille yleissivistävän, esteettisen ja eettisen koulutuksen sekä oikeuden sekä aatelisten että kauppiaiden lasten kotihoitajan virkaan. Ennen kaikkea tytöille opetettiin tottelevaisuutta, etteivät tytöt tottuisi olemaan liian ylpeitä tai synkkiä. Heitä ohjattiin varovaisuuden, hyväntahtoisuuden, säädyllisyyden, jalon, ei pakotetun kohteliaisuuden, lempeyden ja hyveiden perustalle, keskustelemaan miellyttävästi ja tasavertaistesti kaikkien kanssa, olivatpa he minkälaisia tahansa.
Tytöt opiskelivat uskonnosta riippuen joko ortodoksista, katolista tai luterilaista teologiaa, kolmea vierasta kieltä so. ranskaa, saksaa ja puolaa tai italiaa, maantiedettä ja historiaa, luonnontieteitä, taidetta ja maallisia tapoja, lisäksi fysiikan ja matematiikan perustaidot. Ohjelmassa oli myös tuohon aikaan puhtaasti naisaineita: musiikkia, tanssia, laulua ja käsitöitä. Paljon huomiota kiinnitettiin vieraisiin kieliin, musiikkiin, tansseihin, käsityöhön ja maallisiin tapoihin. Tytöt opetettiin ompelemaan alus- ja päällysvaatteita. Tärkein oppiaine oli kodinhoito. Naisten täytyi tuntea kaikenlaisten tieteiden perusteet pysyäkseen mukana keskustelussa, mutta heidän päätehtäväksi jäi taloudenhoitoa osaavaan ja hyvin kasvatetun vaimon rooli. Ensin koulutuksen kestoa lyhennettiin 12:sta 9 vuoteen ja alkaen v. 1860 opintojen kesto oli kuusi ja valmistavan luokan kanssa yhteensä seitsemän vuotta.