Latvian historialla tarkoitetaan nykyisen Latvian alueen historiaa.
Ensimmäiset asukkaat Latvian alue vapautui viimeisen jääkauden alta noin 14 000 – 12 000 vuotta sitten, ja ensimmäiset asukkaat saapuivat paleoliittisen kauden tundralle 11 000 – 12 000 vuotta sitten.
Mesoliittisen kaudella 9000–5400 eaa. ihmiset asettuivat jokien varsille ja järvien rannoille. Tuolloin oli vallalla Kundan kulttuuri, joka vaikutti Baltian itäosissa. Narvan kulttuuri kehittyi neoliittisen kauden alkuvaiheissa, ja kauden keskivaiheilla noin 4100–2900 eaa. alueelle saapui kampakeraamisen kulttuurin edustajia. Nuorakeraaminen kulttuuri puolestaan levisi neoliittisen kauden lopulla 2900–1800 eaa. Neoliittisella kaudella Latviassa alkoi maanviljely ja kotieläinten kasvatus. Meripihkasta tehtiin myös laajasti esineitä.
Pronssikaudella 1800–500 eaa. siirryttiin jo selvästi ruoantuotantoon perustuvaan talouteen, ja silloin rakennettiin myös ensimmäiset kukkulalinnoitukset. Rautakauden alussa 500 eaa. jälkeen valmistettiin ensimmäiset rautatyökalut.
Balttiheimot jäävät saksalaisvallan alle Keskiajalle saakka Itämeren rannikko oli tunnettu meripihkasta. Osaksi meripihkakaupan ansiosta Latvian alue oli osa Pohjois- ja Itä-Euroopan kauppareittejä Euroopan keskeisimmille alueille. Itämeren meripihka tunnettiin antiikin Kreikassa ja Roomassa saakka.Ceruzis 2007, s. 4.
Baltit järjestäytyivät heimoiksi ensimmäisen vuosituhannen aikana. Niistä muodostui länsirannikolla kuurilaiset, idässä latgallit ja Väinäjoen eteläpuolella seelit eli selonit sekä keskellä Lielupejoen laaksossa semgallit. Liiviläiset vetäytyivät Riianlahden rannoille. Semgallit ja latgallit nousivat ajan myötä johtaviksi heimoiksi.Leikola 2007. Keskiajalta 1900-luvun alkuun saakka nykyisen Latvian alue oli jakautuneena Liivinmaahan ja Kuurinmaahan, joista Liivinmaa käsitti myös nykyisen Viron eteläosan. Rajana Liivinmaan ja Kuurinmaan välillä oli Väinäjoki.
pienoiskuva|vasen|170px|Latvian pääkaupunki Riika. Vilkkaan kauppareitin ansiosta alueelle alkoi 1100-luvun loppupuolella muuttaa saksalaisia kauppiaita. He toivat mukanaan myös kristinuskon: munkki Meinhard perusti 1186 Väinäjoen varteen Ykskylään (nyk. latv. Ikšķile) kirkon. Hänestä tuli Liivinmaan piispa, joka toimi Bremenin arkkipiispan alaisuudessa. 1199 Liivinmaan piispaksi nimitettiin Albert von Buxhövden, joka ryhtyi käännyttämään Liivinmaan kansoja. Hän perusti 1201 Väinäjoen suuhun Riian kaupungin, ja hänen johdollaan siellä luotu kalparitaristo eli Liivinmaan ritarikunta valtasi nopeasti koko Liivinmaan ja käännytti sen väestön kristinuskoon. Kuurinmaakin valloitettiin vuosina 1230–31. Semgallit jatkoivat vastarintaa vuoteen 1264 saakka. Kalparitaristo liittyi 1237 saksalaiseen ritarikuntaan ja balttien antautumisen myötä Liivinmaan rajat vakiintuivat.Ceruzis 2007, s. 8–9.
Puolan, Ruotsin ja Venäjän vallan alla
Ritarikuntavaltion hajoaminen 1500-luvulla synnytti valtatyhjiön, jonka täytti ensin Puola. Vuosina 1558–1583 käytiin Venäjän ja sen länsinaapurien, lähinnä Puolan kesken Liivinmaan sota, jonka lopputuloksena Vironmaa joutui Ruotsille, Liivinmaa ja Latgallia Kuurinmaan herttuakunnalle. Ruotsi vahvisti asemiaan valtaamalla vuonna 1621 Riian, joka samoin kuin koko Liivinmaa liitettiin Ruotsiin Altmarkin rauhassa 1629. Liivinmaan papiston ja virkamiehistön kouluttamiseksi kuningas Kustaa II Aadolf perusti Tarttoon yliopiston vuonna 1632.
Samaan aikaan kun saksalainen ritarikunta hajosi, Latvian alueelle alkoi Keski-Euroopasta tulla uskonpuhdistuksen vaikutuksia. Jo 1520-luvulla Riika oli Itämeren länsirannan merkittävin uskonpuhdistuksen keskus. Parissa vuosikymmenessä alueen valtaeliitti omaksui luterilaisuuden,Ceruzis 2007, s. 10–11. vaikkakin katolinen kirkko vakiinnutti valta-aseman itäisellä Latgallian alueella.Ceruzis 2007, s. 12.
Strategisesti tärkeä Kuurinmaa kiinnosti sekä Ruotsia että Puolaa, ja ne kävivät sen omistajuudesta sodan vuosina 1600–1629. Kuurinmaan ja Semgallian herttuakunta jäi kuitenkin Puolan vasalliksi. 1600-luku oli Kuurinmaalle taloudellisen noususuhdanteen aikaa. Herttua Jakob Kettlerin valtakaudella (1642–1682) merenkulku ja kauppa kukoistivat jopa siinä määrin, että Kuurinmaa hankki siirtokunnat Gambiasta ja Tobagosta. Ne kuitenkin menetettiin Jakob Kettlerin kuoltua ja laivaston hajottua.
1600-luvun kuluessa alueen väestöstä muodostui hiljalleen yhtenäinen kansakunta ja kulttuuri, jota alettiin kutsua latvialaiseksi (latvieši).Ceruzis 2007, s. 14. Teologi Georgs Mancelis kirjoitti vuonna 1654 julkaistun Latvialaisen saarnakirjan (Latviešu sprēdiķu gramata), joka sisälsi latvialaisyhteisöjen kuvauksia. Hän oli ensimmäinen latvian kielen oikeinkirjoitusta kehittänyt henkilö. Saksilaissyntyinen Ernest Glück aloitti vuonna 1681 muutamien avustajien kanssa Raamatun kääntämisen latviaksi heprean ja muinaiskreikan kielistä. Latviankielinen Uusi testamentti ilmestyi vuonna 1685. Koko Raamattu käännettiin latviaksi vuonna 1689. Raamatunkäännöksellään Glück loi latvian kirjakielen kehyksen. Maallisen latviankielisen kirjallisuuden perustaja on baltiansaksalainen Gotthard Friedrich Stender, joka kokosi vuonna 1789 tietokirjan nimeltä Latviešu Leksikons. Stender kirjoitti myös useita aapisia.Vecgrāvis s. 100–101. Varsinainen kansallinen herääminen tapahtui Latviassa kuten muuallakin vasta 1800-luvulla, jolloin perustettiin monia kulttuurilaitoksia ja Riian Latvialainen Seura 1868.
Kuuluessaan Ruotsille oli Riika koko Ruotsin suurin kaupunki. Ruotsi menetti Liivinmaan ja Vironmaan Venäjälle suuressa Pohjan sodassa ja lopullisesti Uudenkaupungin rauhassa 1721. Puolan jaossa 1772 Venäjä sai myös Latgallian alueen ja Puolan kolmannessa jaossa 1795 Kuurinmaan.Ceruzis 2007, s. 16. Sekä Liivinmaa että Kuurinmaa olivat vuoteen 1917 saakka Venäjän kuvernementteja, joista Liivinmaahan kuului myös nykyisen Viron eteläosa. Lisäksi nykyisen Latvian itäosa kuului Vitebskin kuvernementtiin. Teollisuuden lisääntymisen myötä latvialaisprovinssien talous koheni ja väestö lisääntyi nopeasti, niin että Liivinmaan kuvernementti ja Kuurinmaan kuvernementti olivat koko Venäjän imperiumin kehityksen kärjessä. Maatalousväestön olot heikkenivät kuitenkin aluksi maaorjuuden vuoksi. Maaorjuus lakkautettiin Liivinmaalla 1817, Kuurinmaalla 1819 ja Latgalliassa vasta 1861.Ceruzis 2007, s. 18. Maakysymys ratkaistiin niin, että aatelisto säilytti omistusoikeutensa maaorjuuden loputtuakin. Maanosto-oikeuden maatalousväestö sai vasta 1863.
Kansallinen herääminen ja tie itsenäisyyteen
Kansallinen herääminen alkoi 1800-luvulla myös latvialaisten keskuudessa. Vuonna 1822 alkoi ilmestyä ensimmäinen latviankielinen sanomalehti Latweeschu Avise, 1824 perustettiin Latvialaisen kirjallisuuden seura ja 1868 Riian latvialainen seura, josta tuli kansallisen toiminnan keskus. 1873 järjestettiin ensimmäiset kansalliset laulujuhlat. 1870-luvulla alettiin Riian teatterissa esittää myös latviankielisiä näytelmiä. Oma osuutensa kansallishengelle on kerätyillä ja julkaistuilla kansanlauluilla (daina) ja kansanrunoudella. Andrejs Pumpurs julkaisi 1888 kansantaruihin pohjautuvan kansalliseepoksen Lāčplēsis (Karhunkaataja, suom. 1988). Aktiivisimmin kulttuurielämässä toimivat niin sanotut nuorlatvialaiset (jaunlatvieši), jotka vaativat muun muassa latvialaisille samanlaisia kansallisia oikeuksia kuin muilla sivistyskansoilla. Samalla arvosteltiin saksalaisylimystön ylivaltaa kulttuurielämässä ja politiikassa.
Sosialismin aatteet valtasivat alaa Latviassa nopeasti 1890-luvulta lähtien ja ryhmä nuoria intellektuelleja irtaantui kansallisesta taistelusta. Heidän tunnuksenaan oli: Proletariaatilla ei ole isänmaata. Ensimmäisenä poliittisena puolueena maahan perustettiinkin Latvian sosialidemokraattinen työväenpuolue vuonna 1904. Yhteiskunnalliset paineet ja valtaväestön tyytymättömyys purkautuivat vuoden 1905 vallankumouksessa. Se suuntautui kaupungeissa erityisesti venäläistämistoimia vastaan, maaseudulla taas maata omistavaa saksalaisaatelistoa vastaan. Vallankumouksen yhteydessä esitettiin myös ensi kertaa ajatus latvialaisalueiden yhdistämisestä. Ylimystön vähäiset myönnytykset eivät enää saaneet yleisen mielipiteen suuntaa kääntymään, vaan demokratia- ja kansalliset autonomiavaatimukset lisääntyivät.Ceruzis 2007, s. 20–21. Latvian sosiaalidemokraattinen työväenpuolue liittyi vuonna 1906 Venäjän sosiaalidemokraattiseen työväenpuolueeseen. Vuonna 1914 Latvian sosialidemokraattisen puolueen puoluekokous järjestettiin Brysselissä. Kokouksessa bolševikit kaappasivat vallan puolueessa.
Ensimmäisen maailmansodan toisena vuonna 1915 Saksa miehitti Kuurinmaan ja loputkin latvialaisalueet 1917. Tsaarin armeijassa palveli latvialainen jalkaväkiosasto, joka kävi ankarimman taistelunsa Riiasta jouluna 1916.Ceruzis 2007, s. 23. Latvialaiset tarkka-ampujarykmentit perustettiin sodan aikana. Ne radikalisoituivat sodan kuluessa ja Lokakuun vallankumouksen jälkeen niistä tuli puna-armeijan eliittiä, joka hajotettiin eri rintamille.
Vuodesta 1917 lähtien latvialaiset alkoivat tavoitella kansallista itsemääräämisoikeutta. Riiassa puolueet perustivat yhteisen demokraattisen rintaman (Demokratiskais bloks). Valkassa perustettiin marraskuussa Latvian ei-marxilaisista poliittisista voimista Latvian väliaikainen kansallisneuvosto (Latviešu pagaidu nacionālā padome), joka päätti 30. tammikuuta 1918 muodostaa riippumattoman ja demokraattisen Latvian valtion, johon kuuluisivat kaikki latvialaisten asuttamat alueet. Samaan aikaan Valkan kansallisneuvoston kanssa kokoontui saksalaisten miehittämässä Riiassa sosiaalidemokraattien johtama demokraattinen rintama, joka hahmotteli Latvian itsemääräämisoikeuden periaatteita. Demokraattiseen rintamaan kuului myös talonpoikien puolueen edustajia, kuten Kārlis Ulmanis. 17. marraskuuta demokraattinen rintama ja väliaikaisneuvosto päättivät yhdessä muodostaa parlamentin, Latvian kansallisen neuvoston (Tautas padome), ja seuraavana päivänä se antoi Latvian kansallisteatterissa Latvian eli ”Lättiläisen Liivinmaan” itsenäisyysjulistuksen. Kansallisneuvoston puhemieheksi valittiin Jānis Čakste ja pääministeriksi Kārlis Ulmanis.Ceruzis 2007, s. 24–25.
Maailmansodan loppuvaiheessa maan olivat miehittäneet saksalaiset, joiden tukemat baltiansaksalaiset muodostivat oman maaneuvoston huhtikuussa 1918 ja kaappasivat vallan saksalaisten tuella vuotta myöhemmin. Puna-armeija ajoi saksalaisia maasta, ja bolševikit julistautuivat maan hallitsijoiksi helmikuussa 1919. Kolmen hallituksen välinen vapaussota päättyi Ulmanisin hallituksen voittoon heinäkuussa 1919. Saksa tunnusti maan itsenäisyyden heinäkuussa 1920, ja Neuvosto-Venäjän kanssa solmittiin rauha elokuussa 1920.
Itsenäinen Latvia Itsenäistynyt Latvia oli selkeästi kansallisvaltio. Latvialaisten osuus koko väestöstä, vähän alle 2 miljoonasta, oli noin 75 prosenttia.
Latvian perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka kokoontumista pitkällinen sotatila oli lykännyt kevääseen 1920 asti ja joka oli valittu yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta käydyissä vaaleissa, kokoontui vuosina 1920–22. Perustuslakia säätävä kansalliskokous toteutti vuonna 1920 maareformin, jossa suurtilat takavarikoitiin valtiolle siten, että tilanomistajat saivat pitää itsellään enintään 50 hehtaarin kokoisen maatilan. Takavarikoitu maa jaettiin pientiloiksi maata halunneille latvialaisille. Vuonna 1922 hyväksytyssä perustuslaissa vahvistettiin Latvian tasavaltainen ja parlamentin, eli saeiman, valtaa korostanut hallitusmuoto. Latvian presidentti, jonka saeima valitsi, oli lähinnä edustuksellinen valtionpäämies. Parlamentarismin alkuaikoina puoluekenttä oli pirstaleinen, ja hallitukset vaihtuivat usein.Zetterberg s. 39–41.