Abrahamin historiallisuus käsittelee Raamatun Vanhassa testamentissa kuvatun Abrahamin taustaa. Aikaisemmin katsottiin Abrahamin eläneen vuoden 2000 eaa. tienoilla, mutta nykyisin häntä ei pidetä historiallisena henkilönä. Pääpiirteissään Abrahamin tarina lienee syntynyt Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana, jolloin hänestä muodostui symboli juutalaisten etniselle identiteetille sekä heidän oikeudelleen asua Kanaaninmaassa.
Historiallisuus
Patriarkkakertomusten historiallisuuteen uskovat ovat esittäneet erilaisia arvioita Abrahamin synnyin- ja kuolinvuodesta. Eräiden mukaan Abraham eli vuoden 2000 eaa. tienoilla. James Ussherin kronologian mukaan Abraham syntyi vuonna 1996 eaa. Encyclopædia Britannica ajoittaa Abrahamin toiminnan 2. vuosituhannen eaa. alkuun, kun taas Uuras Saarnivaara laski Raamatun perusteella, että Abraham syntyi vuonna 2167 eaa. Abrahamin elämäntarina nykypäivään säilyneessä muodossaan on kirjattu muistiin vasta viimeisinä ajanlaskua edeltäneinä vuosisatoina.
Abrahamista on kirjoitettu suuret määrät tutkimuskirjallisuutta. Usein eri tutkijoiden mielipiteet ovat keskenään ristiriidassa. Lähes täydellinen yksimielisyys vallitsee siitä, ettei Abraham ollut historiallinen henkilö. Patriarkkakertomukset keskittyvät yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiin vaiheisiin, mikä tekee suorien todisteiden löytämisestä käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Siksi Abrahamin historiallisuutta puoltava tutkimus on keskittynyt aikalaiskontekstin uskottavuuden todistamiseen. Nämäkin yritykset ovat jääneet pitkälti tuloksettomiksi, eikä Abrahamin yhteydessä mainittujen tapahtumien ja hallitsijoiden historiallisuudesta ole näyttöä.Kugler & Hartin 2009, s. 62–63.
Kirjallinen konteksti
pienois|pysty=1.2|Vanhan testamentin lähdehypoteesi perinteisessä muodossaan. Mooseksen kirjojen lähteenä oli neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisinä syntyivät Jahvisti (J) ja Elohisti (E), jotka myöhemmin yhdistyivät JE-lähteeksi. Deuteronomium (D) ja Pappiskirja (P) syntyivät vieläkin myöhemmin, ja lopulta redaktori muokkasi lähteiden pohjalta nykyisen Tooran. Vaikka alkuperäiset kirjat eivät ole säilyneet, eri lähteistä peräisin olevat tekstikatkelmat erottuvat poikkeavien tyyliensä ja teemojensa vuoksi, sillä redaktori ei poistanut kaikkia tekstien välisiä ristiriitaisuuksia. Ennen 1800-lukua useimmat kristityt pitivät Raamattua maailman vanhimpana kirjana ja sen historiallisia kertomuksia erehtymättöminä. Tämä näkökanta kyseenalaistettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla yhä voimakkaammin. Monet 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun arkeologit toivoivat, että Lähi-idän historian tutkiminen osoittaisi Raamatun kertomukset aidoiksi. Käytännössä kävi kuitenkin päinvastoin. Juutalaisten orjuudelle ja paolle Egyptistä ei löytynyt arkeologista näyttöä. Muinaisen Mesopotamian kirjallisuus puolestaan edelsi Raamattua jopa tuhansilla vuosilla.Mark 2009; Mark 2020.
Jo 1900-luvun alussa osa tutkijoista epäili Abrahamin historiallisuutta. Hänet saatettiin selittää esimerkiksi kuun jumalaksi, joka myöhemmässä kansantarinassa olisi muodostunut kansallissankariksi, taikka personifoiduksi heimoksi. Vallitseva käsitys kuitenkin piti vielä Abrahamia todellisena historiallisena henkilönä.
Abrahamin elämäntarina ei muodosta yhtenäistä kokonaisuutta,Van Seters 1987 (”Abraham in the Written Sources” ja ”The Abraham Tradition in Genesis”). vaan se lienee syntynyt pitkän ajan kuluessa useiden eri kirjoittajien luomuksena. Suositun mutta kiistanalaisen hypoteesin mukaan Tooran lähteenä olisi ollut neljä erillistä kirjaa: Jahvisti, Elohisti, Pappiskirja ja Deuteronomium.Zelkowitz, s. 3, 6–7. Tutkijat eivät kuitenkaan ole yksimielisiä siitä, millaisia nämä lähteet olivat ja miten ne tulisi ajoittaa. Tunnetuimman version lähdehypoteesista esitti Julius Wellhausen (1844–1918).Moorey 1991, s. 13; Zelkowitz, s. 3. Hänen mukaansa Jahvisti ja Elohisti olivat toisistaan riippumattomat ja laadittiin 900-luvulla eaa. Deuteronomium syntyi ennen vuotta 622 eaa. Pappiskirja oli lähteistä myöhäisin ja syntyi 500-luvulla eaa. Lopuksi redaktori kokosi neljän lähteensä pohjalta nykyisen Tooran. Wellhausenin mukaan tämä tapahtui joskus vuoden 539 eaa. jälkeen.Zelkowitz, s. 3–4, 6. Wellhausenin hypoteesista muunnelmineen tuli 1900-luvun alkuun mennessä Euroopan tutkijapiireissä erittäin suosittu.Moorey 1991, s. 13; Zelkowitz, s. 6. Tämän käsityksen mukaan Abrahamista kirjoitti ensimmäisenä Jahvisti aikomuksenaan tuottaa Daavidin ja Salomon valtakuntaa oikeuttavaa propagandaa.
Nykyään pidetään todennäköisenä, että Ensimmäinen Mooseksen kirja hahmottui pääpiirteissään vasta Babylonin vankeuden (597–539 eaa.) aikana tai pian sen jälkeen.Van Seters 1987 (”Abraham in Other Books of the Bible”); Kugler & Hartin 2009, s. 53–56. Osa tutkijoista ajoittaa Tooran vieläkin myöhäisemmälle kaudelle ja katsoo sen syntyneen hellenismin vaikutuksesta.Gmirkin 2006, s. 5–7. Erimielisyyttä on myös siitä, missä järjestyksessä lähteet syntyivät.Zelkowitz, s. 4. Kaikki lähteet eivät välttämättä olleet kirjallisia, vaan lopulliseen Tooraan koottiin aineistoa runoista, lauluista ja suullisista proosakertomuksista. Todennäköisesti lähteet eivät myöskään kehittyneet toisistaan erillään, vaan ne edustivat yhteisen perinteen jatkuvaa uudelleentulkitsemista.Zelkowitz, s. 6–7.
Voimakkainta babylonialainen vaikutus on 1. Mooseksen kirjan luvuissa 1–11, jotka kuvaavat maailman luomista ja muinaista historiaa. Kertomukset antavat Kaksoisvirranmaan myyteille uuden tulkinnan, joka todistaa Jahven olevan maailmankaikkeuden todellinen luoja ja valtias. Samalla 11 ensimmäistä lukua tarjoavat selityksen pakkosiirtolaisuudelle: ihmiset ovat langenneet syntiin aiemminkin, mistä on ollut seurauksena ankara rangaistus, mutta joka kerta Jumalan armo on lopulta voittanut. Muinaisaikojen historia päättyy kertomukseen Babylonian asukkaiden hybriksestä ja Baabelin tornin sortumisesta. Sitä seuraa kertomus Abrahamista, joka Jumalan siunaamana lähtee Mesopotamiasta ja saapuu luvattuun maahan.Kugler & Hartin 2009, s. 53–56.
Raamatullinen arkeologia
Englanninkielisen maailman vaikutusvaltaisin Abraham-tutkija oli William F. Albright, joka etsi Vanhan testamentin kertomuksille Raamatun ulkopuolista näyttöä. Tämä tapahtui vertaamalla Vanhan testamentin kertomuksia muinaisen Lähi-idän kirjallisuuteen ja arkeologisiin löytöihin. Raamatullisen arkeologian kulta-aika sijoittui maailmansotien väliseen aikaan. Orastavan tieteenalan edustajat suhtautuivat työhönsä optimistisesti ja — Roger Mooreyn (1991) sanoin — tarjosivat ”yksinkertaisia arkeologisia vastauksia monimutkaisiin raamatullisiin kysymyksiin”.Moorey 1991, s. 54–55.
Albright piti sekä arkeologiaa että Raamattua pääpiirteissään luotettavina. Erityisen kiinnostunut hän oli patriarkkakertomuksista ja Joosuan valloituksista. Albrightin mukaan Abrahamia ja muita patriarkkoja koskevat tarinat olivat uskottava kuvaus keskipronssikaudella tapahtuneista heprealaisten muuttoliikkeistä. Albrightin näkemysten tueksi asettui joukko vaikutusvaltaisia teologeja ja assyriologeja, tunnetuimpina G. Ernest Wright, John Bright, Ephraim Avigdor Speiser ja Roland de Vaux. He katsoivat arkeologian osoittaneen, että Raamatun kuvaukset patriarkoista olivat vähintäänkin uskottavia. ”Patriarkaalista aikakautta” pidettiin todellisena historian ajanjaksona, ja sen ”löytämiseen” suhtauduttiin eräänä raamatullisen arkeologian suurimmista saavutuksista. Albrightin mukaan:
Erimielisyys vallitsi siitä, kuinka suuri osa Raamatun kertomuksista palautuu historiallisiin tapahtumiin. Ensimmäisen Mooseksen kirjan jakeessa 14:13 mainitaan Abrahamin olleen ʿibri. Tämä on yhdistetty muinaista Lähi-itää asuttaneeseen puolinomadiseen ʿapiru-kansaan, joka mainitaan eräissä 2. vuosituhannen lähteissä. Lähteiden perusteella ʿapirut olivat kuitenkin olemassa koko 2. vuosituhannen ajan, joten maininta ei juuri auta historiallisen Abrahamin ajoittamisessa. Lisäksi luku 14 sopii huonosti kokonaisuuteen ja lienee myöhäinen lisäys. Vaihtoehtoisen hypoteesin mukaan monet Palestiinan kaupungeista autioituivat 2. vuosituhannen alussa. Samoihin aikoihin kirjoitetuissa akkadilaisissa teksteissä mainitaan ”amorilaiset”. Hypoteesin mukaan vaeltavien amorilaisten sota- ja rosvojoukot aiheuttivat kaupunkikulttuurin taantumisen, ja Abraham oli yksi näistä amorilaisista. Raamattu ei kuitenkaan kuvaile Abrahamia amorilaiseksi, eikä myöskään aikalaislähteistä löydy mainintoja paimentolaisten hyökkäyksistä.Pardee 1977, s. 222; Kugler & Hartin 2009, s. 63.
Abrahamin historiallisuutta perusteltiin Marista ja Nuzista 1920- ja 1930-luvuilla löytyneillä nuolenpääkirjoituksilla.Moorey 1991, s. 80–82; Kugler & Hartin 2009, s. 63. Marin tekstit kuvailevat 2. vuosituhannella eaa. lampaita kasvattaneita puolinomadeja. Tämä muistuttaa Abrahamin tarinasta, joka myös kuvaa paikoilleen asettuneen väestön ja paimentolaisten vuorovaikutusta. Liikkuvan ja liikkumattoman väestön yhteiseloa on kuitenkin esiintynyt Lähi-idässä koko kirjoitetun historian ajan, ja tällaisia yhteiskuntia on edelleen olemassa. Nuzin hurrinkielisistä teksteistä puolestaan on löydetty tukea Abrahamin perheen syntymä- ja perimysoikeutta koskeville käytännöille sekä Ensimmäisen Mooseksen kirjan 20. luvun kuvaamille sisarusavioliitoille. On kuitenkin epäselvää, voiko yksittäisen kaupungin hurrinkielisen väestön 1300–1400-luvuilla eaa. harjoittamia tapoja yleistää koskemaan koko 2. vuosituhannen eaa. muinaista Lähi-itää. Sisarusavioliittoja koskevia tulkintoja on puolestaan kritisoitu tarkoitushakuisuudesta. Kun tekstiä luetaan ilman Raamatun luomia ennakko-odotuksia, paralleelit katoavat.
Tell el-Muqayyarista vuonna 1854 löytyneet tekstikaiverrukset osoittivat, että sumerit olivat kutsuneet kaupunkiaan nimellä Urim.Moorey 1991, s. 79. Laajalti uskotaan, että kaupunki oli sama kuin Abrahamin kotikaupungiksi mainittu ”Kaldean Uur”. Tätä mieltä oli esimerkiksi sotienvälisen ajan huomattavimpiin arkeologeihin kuulunut Leonard Woolley. Vuonna 1936 Woolley julkaisi yleistajuisen kirjan Abraham. Recent Discoveries and Hebrew Origins, jonka kuvaukset muinaisen Lähi-idän kronologiasta, historiasta ja maantieteestä myötäilivät Raamattua. Tutkijat eivät kuitenkaan ole asiasta yksimielisiä, ja Raamatun Uur saattaa todellisuudessa tarkoittaa Harranin lähellä sijaitsevaa Uraa.
Muotokritiikki ja traditiohistoria
Saksassa 1900-luvun alun tieteellistä raamatuntutkimusta hallitsivat Wellhausenin lähdeteoria, joka käsitteli Tooran kirjoitettua historiaa, sekä muotokritiikki, joka oli kiinnostunut Tooraa edeltäneestä suullisesta perimätiedosta. Saksalaisen raamatuntutkimuksen huomattavimmat nimet olivat muotokriitikot Albrecht Alt ja Martin Noth.Pardee 1977, s. 222; Moorey 1991, s. 55. Arkeologian sijaan he tutkivat tekstin sisäistä todistusaineistoa. Alt ja Noth arvostelivat Albrightin koulukuntaa liiallisesta optimismista ja katsoivat, ettei Abrahamin historiallisuudesta ollut suoraa näyttöä.
Historiallisten tapahtumien sijaan traditiohistoria oli kiinnostunut kansanperinteen alkuperästä. Useiden Vanhan testamentin kertomusten keskeinen teema on maan ja jälkikasvun hankkiminen. Traditiohistorian mukaan tämä heijastaa paimentolaisten halua omistaa laidunmaansa, joille he aluksi olivat asettuneet vain väliaikaisesti. Patriarkaaliset kertomukset käsittelisivät siten pysyvän asutuksen vähittäistä syntyä. Eri ryhmien asutushistoria henkilöityy eri patriarkkoihin, ja kansanperinteiden yhdistyessä ryhmien esi-isille on luotu perimysjärjestys: Abraham, Iisak ja Jaakob. Perinteisen käsityksen mukaan kertomukset syntyivät suullisena kansanperinteenä ja kirjoitettiin muistiin enemmän tai vähemmän lopullisessa muodossaan.