pienois|pysty|Kahden vahvimman fasistisen valtion johtajat, Italian Benito Mussolini ja Saksan Adolf Hitler. Fasismi on Italiassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntynyt äärikansallismielinen ja totalitaristinen liike. Fasistisiksi on kutsuttu myös italialaista fasismia muistuttavia liikkeitä. Jotkut tutkijat pitävät natsi-Saksan kansallissosialismia fasismin ilmentymänä, joka vei fasismin äärimmäisyyksiin. Joidenkin tutkijoiden mukaan ne ovat kuitenkin eri ideologioita. Useimmissa Euroopan maissa oli maailmansotien välillä fasistisia liikkeitä.
Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan. Fasistit vastustivat sekä liberaalidemokratioita että kommunismia. Fasismi on ollut muuttuva ja paikallisesti sitoutunut ilmiö. Italialaisessa fasismissa autoritaarinen äärinationalismi ja johtajavaltaisuus yhdistyivät korporatistiseen järjestelmään, joka nähtiin kolmantena tienä sosialismin ja kapitalismin välillä. Tutkimuskirjallisuudessa fasismi luetaan äärioikeistoon.
Nykyiset uusfasistiset puolueet ovat suuntautuneet muukalaisvastaisuuteen. Fasismi kuuluu radikaalin oikeiston perinteeseen. Näin fasismi toimii -kirjan (2018) kirjoittajan Jason Stanleyn mukaan fasismi perustuu jakoon ”meidän” ja ”heidän” välillä. Sen välineenä on propaganda, jonka tavoite on saada ihmiset tuntemaan, että he ovat menettäneet jotakin ja että sen on vienyt tietty vihollinen.
Etymologia
pienois|pysty|Italian fasistipuolueen tunnus, jonka keskellä on vitsakimppu (fasces) ja kirves. Sana fasismi tulee antiikin Roomasta: korkeiden henkilöiden henkivartijat eli liktorit kantoivat mukanaan vitsakimppuja (), joiden keskellä oli kirves. 1800-luvun lopulla italialaiset sosialistit perustivat toimintaryhmiä (), joille otettiin vitsakimpusta nimitys symboloimaan työväen yhtenäisyyden voimaa, tukea ja järjestäytymistä. Liikkeen aktiiveihin kuulunut Benito Mussolini vei sanan mukanaan perustaessaan ensimmäisen maailmansodan aikana oman puolueen ja ideologian. Fasismi-sana jäi lähinnä italialaiseen käyttöön, eikä mikään muu autoritaarinen hallinto ole nimittänyt itseään suoraan fasistiseksi.
Määrittely
Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan, joka on yhdistynyt nationalismiin. Fasismia on vaikea määritellä tarkasti ideologiana. Fasismi peri ajatuksia edeltäneistä aatteista ja kehitti omia. Se on aina ollut teoreettisesti ja käytännöltään hyvin hajanainen ja paikallisesti sitoutunut ilmiö.
Fasismi ei pohjaudu mihinkään ideologiseen perusteokseen, eivätkä sen puolueohjelmatkaan sanelleet fasististen puolueiden toimintaa kovin tarkasti. Italian fasistit muotoilivat aatteensa pääperiaatteet ja tavoitteet vasta noustuaan valtaan, ja ohjelmat voitiin hylätä tarpeen vaatiessa. Saksan kansallissosialistit tosin pystyivät säilyttämään ensimmäisen puolueohjelmansa tavoitteet loppuun asti. Fasistisia liikkeitä ja puolueita on ollut useita eri tyyppisiä, ja niiden luonteet on sidottu kunkin maan kulttuuriin ja olosuhteisiin. Mussolinin mukaan fasismi oli luonteeltaan yhtä paljon käytännöllinen kuin teoreettinenkin – ”Meidän ohjelmamme on teko” – ja että fasismin on kehityttävä kunkin maan poliittisten ja kulttuuristen olojen pohjalta. Fasistiset puolueet ovat olleet opportunistisia ja tarvittaessa valmiita muuttamaan linjauksiaan, jos näin on saatu lisää kannatusta vaaleissa tai kyetty vakiinnuttamaan jo saavutettu valta-asema.
Italian fasismin ja Saksan natsismin eli kansallissosialismin eroista ja yhtäläisyyksistä on kirjoitettu paljon. Jotkut tutkijat pitävät natsismia ja fasismia eri ideologioina. Toiset pitävät natsismia fasismin saksalaisena ja monessa suhteessa kaikkein pisimmälle vietynä versiona. Näiden lisäksi myös muun muassa Francisco Francon Espanja, Juan Perónin Argentiina tai sodanaikainen Japani on nähty joskus fasistisina, vaikka ne eivät kaikkia fasismin kriteereitä täyttäneetkään. Toisen maailmansodan jälkeen fasistisiksi on kutsuttu äärioikeistolaisia, kommunismia vastustavia liikkeitä, jotka pyrkivät eristäytymään kansainvälisestä yhteistyöstä ja säännöstelevät tiukasti omaa talouselämäänsä.
Tavoitteet
Fasismin sovellutuksilla eri puolilla maailmaa on ollut erilaisia tavoitteita. Joskus ideologia ja käytäntö eivät ole vastanneet toisiaan, vaan ideologisesti vastustettavat asiat olivat käytännössä hyödyllisiä ja tavoitteet käytännössä mahdottomia.
Fasismi on nationalistista, ja siinä vaalitaan ja ihannoidaan oman maan historiaa, kulttuuria ja ominaispiirteitä. Ulkomaita pidetään usein alempiarvoisina ja potentiaalisina vihollisina. Voimakkaimmat fasistiset valtiot pyrkivät valloittamaan vieraita alueita joko taloudellisesta pakosta, maailmankatsomuksen vuoksi, naapurimaiden uhan edessä tai elintilan valloittamiseksi. Sota nähtiin kansakuntaa yhdistävänä voimana. Poliittinen valta ei kuitenkaan ollut armeijalla vaan puolueella, Francon Espanjaa ja Augusto Pinochetin Chileä lukuun ottamatta.
Fasistit tavoittelivat totalitaristista, valtion kontrolloimaa ja puolueen johtamaa valtiota, missä heistä varsinaisesti onnistui vain Adolf Hitler. Muissa fasistisissa maissa puolue-eliitti valvoi kansaa yhdessä armeijan ja poliisin kanssa. Leif Sundströmin mukaan fasismi on sitä totalitaarisempi, mitä pahemmasta kriisistä ja kehittyneemmästä valtiokoneistosta on kyse.
Fasistiset puolueet liittoutuivat porvarillisen eliitin: suurteollisuuden, pankkien, virkamiesluokan ja armeijan kanssa. He sopeutuivat vallankumouksellisuudestaan huolimatta perinteisiin valtarakenteisiin käytännön syistä ja saivat asemastaan epävarman yläluokan kesytettyä tuekseen. Fasistinen talous perustui korporatistiseen kapitalismiin, joka oli valtion valvonnassa. Talous oli usein tähdätty sotaan tai vahvojen asevoimien ylläpitoon.
Piirteet
Keskeiset ominaisuudet
Fasismiin kuuluvista ominaisuuksista on laadittu useita luetteloita, mutta yhteisesti hyväksyttyä yleisen fasismin käsitettä ei ole. Joidenkin tutkijoiden mukaan kaikki fasismin ilmentymät ovat yksittäistapauksia, eikä yleistä fasismin teoriaa siksi voi muotoilla. Eri valtioilla ja hallinnoilla on ollut enemmän tai vähemmän fasistisiksi luokiteltavia piirteitä, mutta yhdessäkään ei ole ollut ideaalityyppisen fasismin vastinetta.
Politiikan tutkijat ovat erimielisiä siitä, tulisiko fasismi nähdä radikaalina yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä vai äärikonservatiivisena vastareaktiona 1800-luvun valistusaatteelle. Encyclopædia Britannica huomauttaa, että fasismin tulkinnat tapaavat heijastella tulkitsijan omia arvoja. Sekulaarit liberaalit ovat painottaneet fasismin uskonnollisia juuria, kun taas kristityt tutkijat ovat pitäneet fasismia sekulaarina liikkeenä. Konservatiivit ovat nähneet siinä sosialistisia ja populistisia aineksia, kun taas vasemmisto on katsonut fasismin puolustaneen kapitalismia ja elitismiä. Fasismin kriitikot ovat usein pitäneet sitä syvästi järjenvastaisena liikkeenä, jossa kannattajien viha ja turhautuminen purkautuvat demonisoituja ryhmiä kohtaan. Toisaalta fasismissa on nähty kannattajien järjestelmällinen pyrkimys ylläpitää oman yhteiskuntaluokkansa ja ammattikuntansa etuoikeutettua asemaa, mitä voi pitää rationaalisena poliittisena ohjelmana.
Tutkija Ernst Nolten mukaan fasismin ”minimit” ovat antimarxismi, antiliberalismi, antikonservatismi, johtajaperiaate, puoluevalta ja totalitarismi. Nykyhistorian tutkija Roger Griffinin mukaan fasismi on vallankumouksellista nationalismia, joka on antiliberaalia ja jopa antikonservatiivista. Blamiresin ja Jacksonin (2006) mukaan 2000-luvulla muotoutuva konsensus määrittelee yleismaailmallisen fasismin näin:
Määritelmien ryhmittely
Fasismin määritelmiä on tutkija Leif Sundströmin (2007) mukaan neljäntyyppisiä. Ensimmäinen ryhmä käsittää fasismin määritelmät siltä kannalta, mitä vastaan fasismi asettuu. Fasismi on antimarxilaista, antiliberaalista, antikonservatiivista, antidemokraattista ja antisemitististä. Lisäksi se kieltää yleiset kansalaisoikeudet, yhteiskunnan moniarvoisuuden ja kansainvälisen oikeuden normit. Tällaiset fasismin negatiiviset määritelmät ovat enimmäkseen ajallisesti sidottuja, kuten marxismin vastustus, joka ei ole enää kovin ajankohtaista.Sundström 2007, s. 39.
Toinen määritelmäluokka ovat fasismin ideologiaa ja päämääriä koskevat analyysit. Fasismiin liittyvät autoritarismi, imperialismi, totalitarismi, valtion säätelemä kansantalous sekä uudenlainen kulttuuri-ilmapiiri. Fasismi vastustaa esimerkiksi luokkataistelua, parlamentaarista järjestelmää, ammattijärjestöjä sekä poliittisia puolueita. Natsismi vastusti erityisesti juutalaisuutta, kommunismia ja Versailles’n rauhansopimusta. Fasismiin kuuluu nationalismi, rasismi, valloituspolitiikka, kommunitarismi eli yhteisöaate sekä johtajuusaate.
Kolmas määritelmäluokka tarkastelee fasismia sen tyylin ja organisaation kannalta. Fasismiin kuuluu erityisen ideologiaan sopivan estetiikan suosiminen, massojen yhdentäminen politiikkaan, väkivallan ihannointi ja sen käyttö, maskuliinisuuden korostaminen, nuorison merkityksen korostaminen sekä henkilökohtaisen kutsumuksen painottaminen järjestelmän osana.
Neljännessä ryhmässä ovat erilaiset fasismin nousun selitykset.
Oikeisto–vasemmisto-akselilla
Fasismi on tutkimuskirjallisuudessa luettu äärioikeistoon yhdessä kansallissosialismin ja uusnatsismin kanssa. Tämän pohjana on fasismin ytimeen kuuluva vieraat ainekset ulos sulkeva, militantti nationalismi, kansallisten perinteiden korostaminen ja tasa-arvoajattelun hylkääminen. Lisäksi aatteeseen sisältyvän sosialismin on katsottu vain palvelevan kansallisen yhtenäisyyden ajatusta.
Fasistiset liikkeet ovat liittoutuneet yleensä oikeiston kanssa, mutta sen aatteessa on Stanley G. Paynen mukaan perustavanlaatuisia eroja muihin oikeistoliikkeisiin nähden. Yksiulotteiselle oikeisto–vasemmistoasteikolle fasismi sopii huonosti. Sitä pidetään joskus myös vallankumouksellisena keskustalaisuutena tai vasemmisto- ja oikeistoaatteiden sekoituksena. Esimerkiksi Salòn tasavallassa Mussolinin hyväksymä fasistien puolueohjelma vaati teollisuuden täydellistä kansallistamista neuvostoliittolaisen mallin mukaisesti.
Fasismi ja marxilaisuus olivat aatteellisella tasolla hyvin erilaiset, mutta niiden käytännön sovellutukset muistuttivat toisiaan. Marxilaisuuden alalajeista etenkin stalinismi ja maolaisuus muistuttivat fasismia. Fasismia ja kommunismia yhdistivät esimerkiksi yksi massapuolue, vahva johtajakultti ja eliitin valta, militarismi, suurisuuntainen suunnittelu talouden, tieteen ja kulttuurin alalla, omien kansalaisten valvonta ja kontrolli, sekä keskitetty korporatiivinen talousjärjestelmä. Vastustajat kutsuivat stalinismia ”punafasismiksi”.
Marxilaisen yhteiskuntateorian mukaan fasismi on vastavallankumouksen muoto, mutta jokainen vastavallankumous tai taantumuksellinen diktatuuri ei ole fasismia. Kominternin työvaliokunnan tekemässä erittelyssä vuodelta 1923 sanotaan: ”Fasismi on tyypillinen rappioilmiö, kapitalistisen talouden lisääntyvän hajoamisen ja porvarillisen valtion rappeutumisen heijastuma.” Vuonna 1933 Kominternin työvaliokunta antoi seuraavan määritelmän fasismille: ”Fasismi on finanssipääoman kaikkein taantumuksellisimpien, kaikkein sovinistisimpien ja imperialistisimpien ainesten avoimesti terroristinen diktatuuri.”
Talouspolitiikka
Taloudellisesti fasismi oli sosialismin ja kapitalismin sekä markkinatalouden ja komentotalouden synteesi. Fasistit esiintyivät aatteellisesti yhtä lailla sosialisteina kuin kapitalisteinakin. Fasististen talousjärjestelmien ydin oli puolueen ja valtion ylivalta. Työväestö ja työnantajat järjestettiin omien ammattikuntiensa ja elinkeinoalojensa mukaan saman organisaation alle varsinkin Italiassa, mutta myös Saksassa ja muissa fasistisissa maissa. Saksassa ja Italiassa työttömyys väheni 1930-luvulla. Saksassa tämä tapahtui julkisilla hankkeilla ja yksityisen yritteliäisyyden elvyttämisellä.