Sanaluokat ovat kieliopin kategorioita, joihin sanat jaetaan. Samaan sanaluokkaan kuuluvat sanat käyttäytyvät taivutukseltaan tai syntaktisesti samalla tavalla: esimerkiksi verbit taipuvat persoonassa ja aikamuodoissa, nominit sijamuodoissa. Termin sanaluokka on suomen kielessä ottanut käyttöön Elias Lönnrot.
Sanaluokan käsitteestä Oppikirjoissa ja käytännön opetuksessa sanaluokan käsitettä on usein selitetty sanan merkityksen perusteella (esimerkiksi: ”verbi ilmaisee tekemistä tai olemista”), mutta nämä selitykset johtavat herkästi harhaan: esimerkiksi suomen kielen sana tekeminen ”ilmaisee tekemistä” mutta on sanaluokaltaan substantiivi. On sanoja, joiden sijoittaminen johonkin tiettyyn sanaluokkaan voi olla ongelmallista, ja toisinaan sama sana voi kuulua useampaankin sanaluokkaan. Esimerkiksi suomen -lainen-johdokset voivat olla sekä adjektiiveja (norjalainen kalastaja) että substantiiveja (tapasin monia iloisia norjalaisia).
Sanat voivat vaihtaa sanaluokkaa esimerkiksi taivutusmuodon leksikaalistuessa (muuttuessa itsenäiseksi, sellaisenaan tallennetuksi sanaksi): esimerkiksi verbien partisiippimuodoista kehittyy usein adjektiiveja (väsynyt, rasittava) tai substantiiveja (etsivä). Sanaluokan määrittämiseen vaikuttaa sekin, että aina ei ole täysin selvää, pitäisikö jokin muoto lukea taivutusmuodoksi vai johdokseksi. Esimerkiksi verbien nominaalimuotoja (partisiippeja, infinitiivejä, konverbeja, esim. partisiippi etsivä) pidetään perinteisesti verbien taivutusmuotoina ja ne erotetaan verbeistä johdetuista substantiiveista (esim. tekijännimijohdos etsijä), mutta tämä jako ei ole aina selvä eikä varsinkaan kaikissa kielissä samanlainen. Suomen -sti-johdokset (esim. nopeasti, kauniisti) luokitellaan yleensä adjektiiveista johdetuiksi adverbeiksi, joten ne kuuluisivat eri luokkaan kuin kantasanansa. sti-muotojen voidaan kuitenkin katsoa olevan myös sijataivutuksen rajalla, joten niitä voitaisiin periaatteessa pitää myös adjektiivien taivutusmuotoina.
Sanaluokat kielissä ja kieliopeissa Eurooppalaisen kielioppiperinteen sanaluokkajako perustuu alkuaan kreikan ja latinan kielioppeihin, mutta nämä sanaluokat eivät ole universaaleja, vaan eri kielissä sanaluokkajärjestelmät voivat olla hyvinkin erilaisia. On esimerkiksi kieliä, joissa adjektiivia sanaluokkana ei ole olemassa, vaan ominaisuutta ilmaisevat sanat ovat tyypillisesti verbejä. Igbon kielen lauseessa Bọọlụ ahụ buru ibu ’pallo on iso’ buru ibu ei ole adjektiivi vaan verbilauseke, jonka voisi sananmukaisesti kääntää ’omaa suuruuden’. Tongan kielessä puolestaan ei ole eurooppalaisten kielten kaltaista jakoa nomineihin ja verbeihin.
Suomessa ja useissa muissakin kielissä toimii taivutukseen perustuva jako kolmeen pääryhmään:
nominit taipuvat sijassa ja luvussa; verbeillä on persoona-, tempus- ja modustaivutus; taipumattomia tai vain osittain taipuvia ovat adpositiot, adverbit ja partikkelit.
Nominien ryhmään kuuluvat sanat jaetaan useiden eurooppalaisten kielten kieliopeissa perinteisesti substantiiveihin, adjektiiveihin, pronomineihin ja numeraaleihin.
Eurooppalaisessa kielioppiperinteessäkin sanaluokkien määrät ja määritelmät voivat hieman vaihdella, etenkin sen mukaan, millaisiin alaryhmiin kolmea yllä mainittua pääryhmää jaotellaan. Englannin kieliopeissa erotetaan perinteisesti kahdeksan sanaluokkaa: verbit, substantiivit, pronominit, adjektiivit, adverbit, prepositiot, konjunktiot ja interjektiot. Saksan kieliopeissa sanaluokkia on perinteisesti erotettu kymmenen eli edellä mainittujen lisäksi artikkelit ja numeraalit. Viron kieliopissa voidaan erottaa kaksitoista tai kolmetoista sanaluokkaa seuraavan taulukon mukaan, joka samalla havainnollistaa sanaluokkajaon eri kriteerejä. (Proadverbeilla tarkoitetaan pronominikannoista muodostettuja adverbeja, samantapaisia kuin suomen tuonne, siellä tai täten. Affiksaaliadverbejä käytetään viron kielen ns. partikkeliverbeissä eli sanaliitoissa, joihin kuuluu adverbi ja verbi, esim. vastu võtma ’ottaa vastaan’.) +verbitverbitaivutustaipuvattäysi merkitysitsenäisetapuverbitei täyttä merkitystäepäitsenäisetsubstantiivitnominitaivutustäysi merkitysitsenäisetadjektiivitnumeraalitpronominitei täyttä merkitystäadverbittaipumattomattäysi merkitysproadverbitei täyttä merkitystäaffiksaaliadverbitepäitsenäisetadpositiotkonjunktiotpartikkelitkorostuspartikkelitei täyttä merkitystäitsenäisetinterjektiot
Suomen kielen sanaluokat
Verbit Suomen kielen verbien eli teonsanojen finiittisen taivutuksen kategorioita ovat tempus, modus ja persoona. Lisäksi verbeillä on infiniittisiä eli nominaalimuotoja, jotka taipuvat osittain nominin tapaan. Niistä yhtä, A-infinitiivin perusmuotoa, käytetään verbin hakumuotona: olla, puhua, haravoida, pelätä. Lauseen rakenteen kannalta finiittiverbin keskeinen tehtävä on toimia predikaattina eli lauseen ytimenä.
Suomen kielen verbit taipuvat yksikössä ja monikossa kolmessa persoonassa. Lisäksi suomen kielen persoonajärjestelmään kuuluu yksipersoonainen passiivi, jossa henkilötekijä jätetään ilmaisematta. Kieltoa ilmaistaan kieltoverbillä. Verbeillä on kaksi morfologisesti (taivutuksella) ilmaistavaa perusaikamuotoa, preesens ja imperfekti eli preteriti, ja kaksi olla-apuverbin avulla muodostettavaa ns. liittotempusta, perfekti ja pluskvamperfekti. Verbien modustaivutuksen kategorioita ovat tunnukseton indikatiivi, konditionaali, potentiaali ja imperatiivi. Nominit
Substantiivit Suomen kielen substantiivit taipuvat luvussa ja sijassa, ja niihin voi liittyä myös possessiivisuffiksi. Lauseessa ne muodostavat substantiivilausekkeen joko yksin tai erityyppisten laajennustensa kanssa: substantiiviin voi liittyä demonstratiivinen tarkenne tai adjektiivilauseke (tämä kirja, aivan ihana kirja), substantiivi-, adverbi- tai adpositiolauseke (Maijan kirja, konsertti eilen koulun pihalla), infinitiivilauseke tai lause (halu lähteä heti; kirja, josta pidän).
Substantiivit jaetaan perinteisesti lajia ilmaiseviin yleisnimiin ja yksilön identifioiviin erisnimiin. Ne voivat viitata konkreettisiin olioihin (talo, kirja, mummi) tai abstrakteihin entiteetteihin (rakkaus, elämä, työttömyys, syöminen). Substantiivit ovat avoin luokka, jonka produktiivisiin taivutustyyppeihin tulee jatkuvasti uusia sanoja.
Adjektiivit Adjektiivi muodostaa adjektiivilausekkeen joko yksin tai erilaisten laajennusten kanssa (hyvin pirteä, neljä vuotta vanha, selvästi parempi; valmis seikkailuihin; ihaninta, mitä saatoin kuvitella). Adjektiivilauseke toimii lauseessa substantiivia edeltävänä määritteenä, joka kongruoi eli taipuu pääsanansa sijassa ja luvussa: hän asuu aika pienessä yksiössä. Adjektiivilauseke voi toimia myös predikatiivina (yksiö on aika pieni) tai predikatiiviadverbiaalina (hän kyyhötti nurkassa surullisena). Lisäksi adjektiiveja käytetään tilannetta luonnehtivissa kommenteissa tai huudahduksissa (Hyvä! Mainiota!).
Useilla adjektiiveilla on sijataivutuksen lisäksi vertailumuodot: komparatiivi (pienempi) ja superlatiivi (pienin). Tietyntyyppisiin adjektiiveihin voi liittyä possessiivisuffiksi (minun kokoiseni).
Adjektiivit eivät peruskäytössään viittaa tarkoitteeseen vaan luonnehtivat olioita, asioita, asiaintiloja tai tilanteita ilmaisemalla niiden todellisia tai kuviteltuja ominaisuuksia. Adjektiivit ovat avoin luokka, johon tulee uusia sanoja lähinnä johdoksina ja lainoina tai sellaisten mukautuksina, esim. fataali, globaalinen, sekä partisiippien leksikaalistumina, esim. kiinnostava, väsynyt, suosittu.
Pronominit Pronominit muodostavat suppean, suljetun luokan. Ne jakautuvat merkityksensä ja käyttönsä perusteella alaryhmiin, mutta yhteistä niille on, että ne saavat laajennuksia ja määritteitä yleensä varsin rajoitetusti tai eivät lainkaan.
Suomen kielen pronominit voidaan jakaa seuraaviin ryhmiin:
persoonapronominit (minä, sinä, hän, me, te, he) demonstratiivipronominit (tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne) refleksiivipronominit (itse + possessiivisuffiksi, esim. itseni, itsellemme) resiprookkipronominit (toinen (toinen) + possessiivisuffiksi, esim. toinen toistaan, toisillemme) interrogatiivipronominit (kuka, mikä, kumpi) relatiivipronominit (joka, mikä, kuka) kvanttoripronominit (esim. joku, eräs, kaikki, kukin, molemmat, muutama, moni).
Numeraalit Numeraalit eli lukusanat jaetaan Isossa suomen kieliopissa neljään tyyppiin:
peruslukusanat (nolla, yksi, kaksi, kolme... kymmenen, sata, tuhat, miljoona...; tusina) yhdysnumeraalit (yksitoista, kaksikymmentäyksi, sataviisi) murtolukuilmaukset (puoli, neljännes, kaksi kolmasosaa, kaksi pilkku kuusi) likimääräilmaukset (pari, kolmisen, puolenkymmentä, toista sataa, kahdesta kolmeen).
Käyttäytymiseltään numeraalit rinnastuvat toisaalta substantiiveihin, toisaalta adjektiiveihin ja kvanttoripronomineihin. Varsinaisten lukusanojen (perusluvut eli kardinaalilukusanat) lisäksi numeraaleihin on suomen kieliopeissa perinteisesti luettu järjestys- eli ordinaaliluvut (ensimmäinen, toinen, kolmas... sadasneljäskymmenes, tuhannes). Iso suomen kielioppi ei kuitenkaan käsittele järjestyslukuja numeraaleina vaan numeraalien johdoksina, jotka sanaluokaltaan ovat adjektiiveja. Taipumattomat sanat
Adverbit Adverbit tai niiden muodostamat adverbilausekkeet määrittävät lauseen tai verbin kuvaamaa asiaintilaa, esimerkiksi aikaa (iltaisin), paikkaa (täällä), olotilaa (juovuksissa), tapaa (nopeasti) tai määrää (paljon). Adverbien ja partikkelien raja on hämärä, mutta tyypillinen ero on siinä, että adverbit toisin kuin partikkelit voivat saada määritteitä tai täydennyksiä (vähän myöhemmin, vahvasti juovuksissa).
Suomen kielen adverbeista osa on nykykielen kannalta jakamattomia (esim. aina, heti, nyt), osa on adverbeiksi kiteytyneitä taivutusmuotoja (esim. kunnolla, vihdoin, täsmälleen, epähuomiossa) tai johdoksia (esim. ihanasti, savolaisittain, aamuisin). Joillakin adverbityypeillä on vajaa (paikallis)sijataivutus tai komparaatiomuotoja: sisässä, sisästä, sisään; sisällä; sisältä; sisälle; sisempänä, sisemmäksi.
Adpositiot Adpositiot eli pre- ja postpositiot ovat taipumattomia tai vajaasti taipuvia sanoja, joihin liittyy määräsijassa oleva täydennys, prepositioilla usein partitiivi-, postpositioilla genetiivimuotoinen (keskellä pihaa, pihan keskellä), joskus jossain muussakin sijassa (hintoihin nähden, joululta alkaen). Adpositiot ovat avoin luokka, ja niitä syntyy kieliopillistumalla usein nominien tai verbien taivutusmuodoista (tien poskessa, tästä lähtien).
Partikkelit Partikkeleiksi luetaan ne taipumattomat sanat, jotka eivät voi saada omia täydennyksiä tai määritteitä eivätkä siis muodosta lauseketta. Tähän luokkaan kuuluu useita, tehtäviltään erilaisia alaryhmiä:
Konjunktiot (esim. ja, eli(kkä), että, jos, kun, mutta, sillä, saati, vaan, ennen kuin) yhdistävät lauseita ja lausekkeita toisiinsa, ja niiden paikka lauseessa on yleensä kiinteä. Dialogipartikkelit (esim. ai, aha, jaaha, jaa, mm, joo, no, niin) toimivat keskustelussa vuorovaikutuksen ohjailijoina, esimerkiksi ilmaisemassa ”kuulolla olemista”. Lausumapartikkelit (esim. -ko, vai, eiku, siis, muuten) ovat puhutun kielen näkökulmasta erottuva ryhmä, johon kuuluu myös esim. konjunktioiksi luettuja partikkeleja. Lausumapartikkelit osoittavat, miten niitä seuraava ilmaus liittyy meneillään olevaan keskusteluun. Sävypartikkelit (esim. nyt, sitä, kyllä, oikein, ihan, -pa) tuovat ilmaukseen jonkin lisäsävyn. Esimerkiksi aina lauseessa aina me hinnasta sovitaan ei ilmaise loputonta ajallista kestoa (’aina, ikuisesti’) vaan mahdollisuutta (’kyllä me voimme hinnasta sopia’). Fokus- ja asteikkopartikkelit (esim. vain, juuri, just, -kin, jopa, edes, sentään) nostavat lauseen jonkin osan fokukseen, jolloin muu osa sijoittuu ikään kuin sen taustaksi. Intensiteettipartikkelit (esim. hyvin, ihan, aivan, kovin, sangen) osoittavat mm. adjektiivin tai adverbin laadun tai määrän astetta.