Brittiläinen helluntaiherätys on 1900-luvun alussa syntyneen maailmanlaajuisen helluntailiikkeen historian kannalta poikkeuksellisen merkittävä maa: Walesin herätys 1904–1905 oli yksi keskeisistä kipinöistä, ja maa synnytti omat kotoperäiset kirkkokuntansa (Apostolinen kirkko, Elim Pentecostal Church ja Assemblies of God) jo 1910- ja 1920-luvuilla.Hudson 2011, s. 40–59

Vuoteen 2009 mennessä Apostolinen kirkko oli kutistunut noin 110 seurakunnan pieneksi, suurelta osin näkymättömäksi yhteisöksi, kun taas Elimillä oli yli 500 ja Assemblies of Godilla yli 600 seurakuntaa. Yhteenlaskettu jumalanpalvelukseen osallistujien määrä arvioitiin noin 150 000:ksi.

Nykyinen brittiläinen helluntailaisuus on kuitenkin perustavasti muotoutunut Windrush-sukupolven ja myöhemmän länsiafrikkalaisen maahanmuuton kautta: suurin yksittäinen seurakunta on nigerialaislähtöinen Kingsway International Christian Centre, ja suurin maahanmuuttajataustainen kirkkokunta Redeemed Christian Church of God.

Historia Syntyvaiheet (1907–1914) Helluntaiherätyksen syntyä leimasivat johtajien henkilökohtaiset yhteydet ja valmius ylittää kirkkokuntien ja maiden rajoja. Keskeisin hahmo oli anglikaaninen pappi Alexander Boddy (1854–1930), joka toimi köyhässä, telakkateollisuuden leimaamassa Monkwearmouthin (Sunderland) seurakunnassa. Boddy oli pitkään osallistunut Keswick-konventteihin ja matkusti sekä Walesin herätyksen (tavaten herätyksen johtohahmon Evan Robertsin) että vuoden 1907 Oslon hengellisten kokousten äärelle. Boddyn helluntailaisuus oli raamattupohjaista, teologisesti avointa ja ekumeenista, ja häntä pidetään brittiläisen helluntailaisuuden juurena.

Boddy järjesti Sunderlandissa vuonna 1908 ensimmäisen brittiläisen helluntaikonferenssin (Whitsuntide Conference), josta tuli vuosittainen kokoontumispaikka eurooppalaisille johtajille ja hengellisille etsijöille. Konferenssiin osallistui myös William Oliver Hutchinson, joka sai siellä Pyhän Hengen kasteen ja palasi kotikaupunkiinsa Bournemouthiin rakentamaan Britannian ensimmäistä varta vasten helluntaikäyttöön rakennettua kirkkoa. Hutchinson seurasi aluksi Boddyn linjaa, mutta kehittyi yhä vahvemmin korostamaan suoraa profeetallista ohjausta sekä yksilön elämässä että seurakunnan hallinnossa. Hänen liikkeensä, josta tuli brittiläisen helluntailaisuuden radikaalein haara, sai erityistä kannatusta Walesissa, missä veljekset D. P. ja W. J. Williams liittyivät mukaan. Erimielisyydet Hutchinsonin auktoriteetista johtivat eroon, ja walesilaiset seurakunnat perustivat 1916 oman Apostolisen kirkon. Vuosina 1917–1922 ryhmä laajeni Skotlantiin, Pohjois-Irlantiin ja Bradfordiin.

Apostolinen kirkko jäi muiden helluntaikirkkokuntien syrjimäksi sen heterodoksiaksi koetun, henkilökohtaista profetiaa korostavan opin vuoksi, ja sen vaikutus Britanniassa jäi vähäiseksi. Sen sijaan kirkkokunta menestyi paremmin lähetyskentillä, erityisesti hierarkkista rakennetta suosineissa Afrikan siirtomaaympäristöissä. 2000-luvun alkuun mennessä Apostolinen kirkko oli klassisista brittiläisistä helluntaikirkkokunnista pienin, ikääntynein ja eristäytynein.

Boddyn perintö: sotienvälisen helluntailaisuuden kukoistus

Boddyn vaikutus ulottui erityisesti nuorempaan saarnaajaan George Jeffreysiin, joka oli Walesin herätyksen syvästi koskettama ja osallistui herätyksen jälkeisiin kotikokouksiin yhdessä veljensä Stephen Jeffreysin kanssa. Tuettuaan Stepheniä evankeliointikampanjoissa Swanseassa George kiinnitti Boddyn huomion, ja Boddy kutsui hänet puhumaan Sunderlandin konferenssiin 1913. Esiintyminen vanhempien ja kokeneempien johtajien rinnalla loi pohjan Jeffreysin myöhemmälle merkitykselle: irlantilainen helluntailainen William Gillespie kuuli hänet ja kutsui Irlantiin, mistä syntyi Elim Evangelistic Band.

Kolmen klassisen kirkkokunnan välillä vallitsi tänä aikana keskinäinen epäluulo; Apostolista kirkkoa pidettiin hengellisesti vaarallisena sen profeetallisen painotuksen vuoksi. Brittiläiselle helluntailaisuudelle oli leimallista myös sisäänrakennettu konservatiivisuus: vaikka liikettä karikatyrisoitiin usein hallitsemattomaksi tunnekuohuksi, todellisuus oli hillitympi. Jeffreys esimerkiksi suhtautui varauksella saarnaaja Smith Wigglesworthin rajuihin parantamismenetelmiin ja esti häntä ajoittain saarnaamasta Elimin seurakunnissa.

Vuodet 1924–1934 olivat Jeffreysin uran huippua. Vuonna 1928 yli tuhat ihmistä kastettiin Royal Albert Hallin tilaisuudessa, mistä uutisoivat kaikki suuret päivälehdet. Vuoden 1930 Birminghamin kampanja eteni 1 200-paikkaisesta kappelista 15 000-paikkaiseen Bingley Halliin asti, ja sarjan 90 kokouksesta raportoitiin yli 10 000 kääntynyttä. Vuosina 1934–1935 vastaavia tuhansien kääntyneiden kampanjoita pidettiin Yorkissa, Brightonissa, Dundeessa, Nottinghamissa, Leedsissä ja Cardiffissa. Elimin seurakuntien määrä kasvoi 15:stä (1920) 233:een (1937).

Vuonna 1934 Jeffreys lopetti herätyskokoukset keskittyäkseen olemassa olevien seurakuntien kehittämiseen, mikä siirsi painopistettä organisaatiokysymyksiin. Hän koki, että hänen luottomiehensä E. J. Phillips oli rakentanut järjestön, jossa Henki oli tukahdutettu byrokraattiseen hallintoon, ja kiista kärjistyi julkisesti Jeffreysin tukiessa brittiläis-israelilaisuutta. Vuoteen 1939 mennessä Elimin pastorikonferenssi oli julkisen riidan näyttämö, ja seuraavana vuonna liike äänesti Jeffreysiä vastaan. Jeffreys hyökkäsi loppuelämänsä ajan julkisesti Elimiä vastaan, jonka hän koki ajautuneen "babylonialaiseen" hallintoon. Juuri tämä valtataistelu oli yksi syy Assemblies of Godin syntyyn.

Assemblies of Godin synty Lähetyssaarnaaja William Burtonin aloitteesta järjestettiin toukokuussa 1922 Sheffieldissä konferenssi itsenäisten helluntaiseurakuntien johtajille, joiden joukossa Jeffreys puhui yhteenliittymän eduista. Yhteenliittymäyritys epäonnistui paikallisen itsenäisyyden menettämisen pelon vuoksi. Helmikuussa 1924 manchesterilainen pastori ja liikemies John Nelson Parr käynnisti uuden yrityksen ilman Elimiä, ja toukokuussa 1924 pidetty Lontoon konferenssi johti Assemblies of Godin perustamiseen samana vuonna 74 seurakunnan voimin. Elim jäi tietoisesti omaksi, itsenäiseksi kirkkokunnakseen.

Sotien välinen aika oli kaikille kolmelle kirkkokunnalle kasvun ja vakiintumisen aikaa talouslaman ja parantumisuskon houkuttelevuuden siivittämänä, mutta seurakunnat pysyivät usein pieninä ja sektimäisinä; ekumeenisuuden sijaan ne vetäytyivät omaehtoisiksi yhteisöiksi, joilla oli kuitenkin vahva ulkolähetystyön perinne jo perustamisestaan lähtien.

Toisen maailmansodan jälkeinen hiljainen kausi

Sota merkitsi vakiintuneen johtajuuden loppua: Howard Carter ja George Jeffreys vetäytyivät keskusjohdosta Assemblies of Godissa ja Elimissä. 1940-luvulla kaikki kolme kirkkokuntaa kokivat saman pelon hengellisen elinvoiman hiipumisesta. Elimin pioneerievankelioinnin tulokset hiipuivat selvästi: 1944–1954 perustettiin 34 uutta seurakuntaa, 1954–1964 vielä 49, mutta 1964–1974 enää 11 — jyrkkä lasku verrattuna 233 seurakuntaan, jotka oli perustettu 1915–1937. Brittiläiset helluntailaiset kääntyivät yhä enemmän Yhdysvaltojen puoleen herätyksen toivossa, joskin vaikutus jäi ohimeneväksi.

Karismaattisen herätyksen nousu Helluntailainen Donald Gee oli liikkeensä terävin sisäinen kriitikko: hän paheksui 1940-luvulla pinnallista, halpamaista evankeliointia ja kyseenalaisti 1951 puheet "voimasta", kun seurakunnissa ei tapahtunut muutosta. Gee ryhtyi vuorovaikutukseen laajemman kirkon kanssa ja osallistui 1960 Kirkkojen maailmanneuvoston kokoukseen St Andrewsissa; kutsu virallisena tarkkailijana New Delhin yleiskokoukseen 1961 herätti voimakasta vastustusta Yhdysvaltain Assemblies of Godin johtajalta Thomas Zimmermanilta, ja Gee perui osallistumisensa painostuksen alla.

Samaan aikaan karismaattinen herätys alkoi levitä valtavirran kirkkoihin. Episkopaalipastori Dennis Bennettin vuonna 1959 Kaliforniassa kokema Hengen kaste sai kansainvälistä huomiota, ja Lontoossa kuraattori Michael Harper koki vastaavan kokemuksen 1962, perustaen 1964 Fountain Trustin karismaattisen liikkeen tukijärjestöksi. Liike toi mukanaan musiikillisen murroksen sekä lyriikan, joka korosti suoraa, henkilökohtaista yhteyttä Jumalaan todistusten sijasta. Karismaattisen liikkeen vaikutus ohitti suurelta osin perinteiset helluntailaiset, jotka 1960-luvulla keskittyivät enemmän omaan hengelliseen tilaansa ja hallintorakenteisiinsa.

1970-luvulla nuorempi, vapautuneempi johtajasukupolvi omaksui karismaattisen liikkeen vaikutteita herkemmin. Samalla Britanniaan rantautui kaksi muuta transatlanttista virtausta: Donald McGavranin kirkonkasvuliike, joka tarjosi sosiologisia näkökulmia seurakuntien kasvuun, ja radikaalimpi restorationismi, joka korosti apostolin viran palauttamista ja "paimennusta" eli vanhempien uskovien henkilökohtaista "kattamista" nuorempien yli, mikä johti ajoittain lahkomaisiin piirteisiin. Restorationistiseurakunnat kasvoivat kotikokouksista koulujen kautta omiin rakennuksiinsa ja näkivät itsensä kirkkohistorian viimeisenä lukuna.

1980-luku: paikkaa etsimässä Helluntaikirkkokunnat suhtautuivat restorationismiliikkeeseen huomattavasti vihamielisemmin kuin karismaattiseen herätykseen, sillä se uhkasi suoraan niiden omaa jäsenistöä ja nuorempaa pastoristoa. Keskeinen kiista koski johtajuusmallia: restorationistien karismaattinen johtajuuskäsitys haastoi Elimin ja Assemblies of Godin byrokraattisemmat rakenteet. Kirkkokunnat vastasivat perustamalla alueellisten yliseurakuntajohtajien () viran tarjotakseen paikallisempaa, suhdeperustaista johtajuutta — ratkaisun lopullinen onnistuminen jäi kiistanalaiseksi.

2000-luku: uudet kumppanit, uudet haasteet

Viimeisten vuosikymmenten merkittävin muutos brittiläisessä helluntailaisuudessa on afrikkalaisen, erityisesti nigerialaisen, maahanmuuton synnyttämä kirkkoaalto. Pelkästään Lontoossa toimii yli 80 nigerialaislähtöistä kirkkokuntaa ja itsenäistä seurakuntaa. Läntisen Euroopan suurin yksittäinen seurakunta on pastori Matthew Ashimolowon perustama Kingsway International Christian Centre (KICC), joka kasvoi viidessätoista vuodessa noin 12 000 jäseneen. Suurin nigerialaislähtöinen kirkkokunta on Redeemed Christian Church of God, joka on perustanut yli 250 seurakuntaa alle kahdessakymmenessä vuodessa; sen lippulaivaseurakunnassa Jesus Housessa on yli 3 000 jäsentä.

Nämä uudet seurakunnat tuovat mukanaan omat painotuksensa: vaurautta Jumalan siunauksena, tiukkaa henkilökohtaista moraalia ja voimakasta herätysodotusta rukouksen kautta. Tämä on osin haastanut perinteisempää, rentoutuneempaa brittiläistä helluntailaisuutta. Tilanne kantaa mukanaan myös Windrush-sukupolven ja valkoisten brittiläisten helluntailaisten aiemman, kipeän suhdehistorian painolastia.

Katso myös Kristinusko Yhdistyneessä kuningaskunnassa Helluntaiherätys

Lähteet

Viitteet

*