Karl Lennart Torsten Forstén (29. heinäkuuta 1848 – 7. lokakuuta 1927) perusti vaimonsa Alma Forsténin kanssa Reitkallin puutarhakoulunOllila, s. 50 ja toimi pitkään koulun johtajanaOllila, s. 52.
Lapsuuden perhe Lennart Forstén syntyi Haminassa, missä isä Torsten Forstén toimi kadettikoulun opettajana. Forstén oli myös kadettikoulun oppilas, mutta isän kuoltua vuonna 1861 perhe muutti Pietariin, missä Ukrainan puolalainen äiti Constance Antoinette Malinovski oli käynyt Smolnan tyttökoulua.Taipale, s. 213 Pietarissa äiti elätti perhettä pianon virittäjänä ja pianonsoiton opettajana sekä tekemällä ompelutöitä.Parko 2002, s. 42
Sukupiiriin kuuluvia olivat setä Lennart Forstén, runoilijana ja taidemaalarinakin tunnettu everstiluutnantti, tämän poika eläinsuojelija Torsten Karl Forstén ja pikkuserkut laulupedagogi Anna Forstén, oopperalaulaja Filip Forstén sekä pianisti ja kirjailija Ina Forstén. Professori Georg August Forstén oli hänen veljiään, samoin Lehtoniemen konepajan perustaja Torsten Forstén.Bergholm, ss. 462—469 Pietarilainen arkkitehti Gavriil Baranovski oli hänen serkkunsa äidin puolelta. Tuurna, s. 63
Ura armeijan palveluksessa
Pietarissa Forstén kävi Pietarissa Mihailovin tykistöakatemiaa,Mänttäri, s. 11 ja valmistuttuaan yleni kenttätykistön aliluutnantiksi 1868 ja kapteeniksi 1876.Kuka kukin on, s. 73 Forstén määrättiin kapteenina kenttätykistöön, asemapaikkana Pietari. Tähän kauteen ajoittuu myös avioliitto Alma Lönnrothin kanssa vuonna 1877.
Vuonna 1881 Forstén sai komennuksen Sippolaan Turpaan ruutitehtaalle. Tehdas oli aikanaan ainoa kanuunaruutia valmistava laitos Suomessa,Kymenlaakson maakuntakaava 2040, s.47joten on ymmärrettävää, että Pietarin esikunta ruudin ostajana halusi lähettää ruudin laatua valvomaan tykistöalan ammattilaisen.Kuusela, s. 5 Tehtaan tuottama ruuti olikin laadukasta. Tästä osoituksena on kunniakirja Pietarin teollisuusnäyttelystä 1886. Tuona vuonna ruudin tuotanto oli 181 000 kiloa.Kuusela, s. 2 Tehtaan tuotanto vietiin pääasiassa Venäjälle, ja Turpaalle sijoittumista puolsivat aikanaan Helsinki-Pietari-rautatien läheisyys, alueen asumattomuus sekä riittävä vesivoiman saatavuus: Summanjoki virtasi tehdasalueen läpi ja koneiden tarvitsema käyttövoima (55hv) syntyi 3 vesipyörän avulla.Kuusela, s. 3 Aikanaan tehdas oli Anjalankosken alueen 4. suurin teollisuusyritys:Kuusela, s. 1 vuonna 1890 tehtaalla oli 28 työpaikkaa.Niemi, s. 36 Jo vuonna 1883 tehtaan ja Kaipiaisen rautatieaseman välillä oli vedetty puhelinyhteys. Sen laitteet oli tilattu tukholmalaiselta Ericsson & kumppanilta.Meyer, s. 32
Kun tehdas vuonna 1890 räjähti nk Turpaan pamauksessa, Forstén komennettiin joulupäivänä 1891 Ohtaan ruutitehtaalle lähelle Pietaria, ylennettiin joulupäivänä 1892 everstiluutnantiksi ja sai 26.4.1893 eron palveluksesta, oikeuden käyttää uniformua ja eläkkeen.
Täältä pariskunta muutti lopullisesti Suomeen.Mänttäri, s. 13
Uusi ura eläkkeellä
Liikkalan hovin osto
Liikkalan hovi kuului ns lahjoitusmaihin ja kun kartanon iäkkäällä omistajalla kreivitär van Suchtelenilla ei ollut läheisiä perillisiä suostui hän kapteeni Alexander von Daehnin ehdotuksesta myymään 1882 valtiolle lampuotien viljelemät maat. Talollisten päivätyöt hoviin loppuivat ja he saivat lunastaa maat itselleen.Hellgren, s. 477 Kreivittärelle jäi kaupan jälkeen vielä Liikkalan hovi ja Marihovi, joita rengit hoitivat. Helena van Suchtelen kuoli 1890 ja hovi siirtyi sisaren Natalian kautta Alexandra Popoffille, os. van Suchtelen.Hellgren, s. 478 Uusi omistaja yritti saada entisten lampuotien tilakaupat peruttua, mutta laillista kauppaa ei ryhdytty purkamaan. Vuonna 1892 rouva Popoff myi hovin Forsténille, joka yhdessä vaimonsa kanssa perusti 1894 tilalle Liikkalan meijeri- ja karjanhoitokoulun. 1898 Forstén rakennutti Summanjoen Keisarikoskeen ensimmäisen sahanHoffren, s. 479 ja höyläämön.Valleilta kartanoihin – saaristosta kaskimaalle Haminan kulttuuriympäristöohjelma, s. 88
Liikkalan aikana Forsténin perheessä kotiopettajana toimi ylioppilas Juhani AlinHellsten, s. 354, joka tuli näin imaistuksi mukaan perheen kansanvalistuspyrkimyksiin.Arajärvi, s. 3 Forsténin pariskunta tuki Alinin ajaman Kymeenlaakson kansanopiston perustamista lahjoittamalla ensimmäistä rakennusta varten tontin läheltä Inkeroisten asemaa.Hoffren, s. 519 Tämä lahjoitus osoittaa hyvin sen, mikä ajattelutavan ero heillä oli verrattuna Sippolan kartanon omistajaan, ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehniin, joka vastusti kansanopistojen perustamista ja ilmoitti ykskantaan, ettei tulisi sille valtionapua myöntämään;Arajärvi, s. 11 kansanopistoja pidettiin tanskalaisten esikuviensa lailla "löyhän liberalismin ja kansankiihoituksen pesäpaikkoina" jo niinä aikoina, jolloin niitä ei vielä Suomessa ollut.Arajärvi, s.12
Sippolan hovin osto
Ministerivaltiosihteeri Woldemar von Daehn peri Sippolan hovin veljensä Alexanderin kuoltua 1894.Hoffren, s. 468 Vaikka hän pääasiallisesti asuikin Pietarissa, hän pyrki edistämään kartanon hyvinvointia.Hoffren, s. 469 Torppareiden työtaakkaa eli taksvärkkiä hän helpotti hieman lyhentämällä heidän kesäistä työaikaansa 13 tunnista 12,5 tuntiin ja sallimalla heidän pitää työn lomassa pieniä lepohetkiä.Hoffren, s. 470 Lisäksi helpotusta torppareiden elämään toi se, ettei heitä enää uhattu sakoilla ja selkäsaunalla, ja lisäksi heille luvattiin "lupamettät", joista he saivat kerätä lehdeksiä ja havuja.Hoffren, s. 471
Kun ministerivaltiosihteerin venäläinen vaimo ei viihtynyt lainkaan Sippolassa ja lapsetkin olivat vieraantuneet suomalaisuudesta, päätti von Daehn myydä hovin ja muuttaa ulkomaille jouduttuaan kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin epäsuosioon.
von Daehn tarjosi ensin maitaan torppareiden lunastettavaksi. Nämä olivat innostuneet asiasta ja saaneet rahoittajaksi haminalaisen rahamiehen Aladinin, mutta eivät lopulta päässeet yksimielisyyteen kaupan ehdoista.Seppä, s. 33 Tämän jälkeen von Daehn antoi tilaisuuden muille ostajille. von Daehnin ja Halla oy:n välisessä kauppakirjassa vuodelta 1899 on sellainen erikoisuus, että siinä myyjä erityisenä toiveenaan ilmaisi halunsa että "Forstén saa omistukseensa Sippolan tilan metsiä lukuun ottamatta ja jatkaa veljeni ja minun työtäni maa- ja karjatalouden jne ehdoilla".Seppä, s. 34 Näin myös kävi ja 7.1.1900 Halla Oy myi välittömästi Forsténille Sippolan hovin päätilan viljelyksineen, 41 torppaa sekä n. 400 hehtaaria metsääNiemi, s. 25 ja jätti itselleen n 7300 hehtaaria metsää sekä kolme torppaa.Linnamies, s. 2 Parooni Wrede on muistelmissaan kuvannut ostotapahtumaa, sillä hän oli kutsuttuna kartanoon kun kauppa tehtiin. Vaikka muistikuvat hänen kertomuksessaan ovatkin osittain vääriä, esimerkiksi kuinka eversti Forstén ryntäsi vauhkolla hevosella paikalle ja latoi ennakkomaksun kartanosta sananmukaisesti pöytään, antaa se hyvän todistuksen siitä, kuinka Forsténin ja von Daehnin on täytynyt sopia itse kartanon siirtymisestä Forsténille.Wrede, ss. 109–111
Vuonna 1900 Forstén siirsi johtamansa maatalouskoulun Liikkalasta Sippolaan ja samoin vuonna 1899 perustettu Alma Forsténin johtama talous- ja puutarhakoulu siirrettiin.Mänttäri, s. 21 Sippolan hovin tilavat rakennukset toimivat tarpeellisena majoitustilana oppilaille, jotka tulivat eri puolilta Suomea, myöhemmin myös Virosta ja Ruotsista. Sippolan ostoa koulutarpeisiin puolsi myös se, että jo edellisten omistajien aikana rakennettu navetta ja korkeatuottoinen karja samoin kuin juustomeijeri tarjosivat hyvät puitteet maatalous- ja meijerikoululle.Määttäri, s. 22
Kahnaus torpparien kanssa ja konkurssi
Aluksi elämä uuden omistajan alaisuudessa sujui hyvin. Forstén lyhensi työajan 11 tuntiin, mutta pian alkoivat vaikeudet.Niemi, s. 50 Halla Oy oli kieltänyt torppareilta metsän käytön ja karjalaiduntaminenkin oli yhtiön ja Forsténin välisessä kauppakirjassa myönnetty alustalaisille vain vuodeksi ja keväällä 1900 se evättiin kokonaan.Hellgren, s. 472 Samoin torpparien asema oli heikentynyt jo kesällä 1899, kun Forsténin Halla Oy:ltä ostamat maat merkittiin rajapyykeillä. Forstén ei halunnut tai kyennyt lunastamaan kaikkia metsiäNiemi, s. 58, joten niitä jäi yhtiölle,Rasila, s. 45, samoin heinämaita, joilla torpparit olivat kasvattaneet heinää karjaansa varten ja ruokkineet lehmiään. Ja kun peltotilkut olivat pieniä, niitäkään ei voitu laittaa heinäviljelyyn.Vesalainen, s. 69
Vielä Liikkalassa asuessaan Forstén järjesti usein talkookekkereitä. Kerran hän järjesti tällaisen tilaisuuden raittiustaloon, jonne oli kutsuttu torppareita ja alustalaisia ja juhlassa tarjottiin teetä, pulla ja rinkeleitä. Tässä tilaisuudessa Forstén piti puheen, jossa aluksi valitti verotaakkaa ja työpäivän pituutta,Vesalainen, s. 65 ja kertoi tämän jälkeen, että Halla Oy antoi työväelle lehmien laitumet sekä metsistä kaiken roskapuun vapaasti poltettavaksi.Vesalainen, s. 66 Käytäntö kuitenkin osoitti, ettei everstin puheilla ollut katetta, sillä kesän 1899 jälkeisessä rajanvedossa lähes 30 torpparia menetti niittypalstansa Halla Oy:lle; palstat sijaitsivat yhtiön metsien keskellä. Tätä puutetta ei voitu viljelyksiää korvata, sillä maat olivat laihoja, vaativat runsaasti työväkeä ja viljelyksiä ei oltu hoidettu järkiperäisesti ainaisen häädön uhan vuoksi.
Talvella ilmeni toinen pettymys, kun yhtiö ilmoitti, ettei sen metsistä saanut ottaa polttopuuta ilmaiseksi, kuten Forstén oli luvannut.Vesalainen, s. 70 Keväällä 1900 Halla OY kielsi torppareilta lehmälaitumet ja torppareiden alkoi kuulua napinaa siitä, että pitää suorittaa raskaat verot mutta isännän puolelta ei saa mitään ja lopulta osa torppareista kieltäytyi menemästä taksvärkkiin.Vesalainen, s. 71 Tässä vaiheessa Forstén kutsui avuksi Viipurin läänin kuvernöörin Nikolai von Rechenbergin, joka uhkailulla ja maanittelulla yritti puhua alustalaisia suorittamaan taksvärkkinsä.Niemi, s. 59 Luottaen Forsténin raittiustalolla esittämiin lupauksiin torpparit valitsivat joukostaan lähetystön, joka meni Kotkaan Halla Oy:n konttoriin sopimaan asioista. Yhtiön vastaus oli kuitenkin: "ei jalkaakaan saa asua yhtiön maille".Vesalainen, s. 72 Retken jälkeen torppareista suurin osa päätti mennä lakkoon. Asiaa puitiin sitten Forsténin ja torpparien välillä kiihtyneessä ilmapiirissä, mutta lopulta eversti lupasi puhua yhtiölle tai tarvittaessa itse kustantaa laidunmaan.Vesalainen, s. 73