Saksalainen helluntaiherätys syntyi vuonna 1907 evankelikaalisten uskovien keskuudessa, joihin olivat vahvasti vaikuttaneet pyhitysliike ja saksalainen yhteisöliike (). Liikkeen tunnustetuksi johtajaksi nousi varhaisina vuosina Jonathan Paul (1853–1931), apunaan Emil Meyer (1869–1950) Hampurista ja Emil Humburg (1874–1969) Mülheimistä. Vain parissa vuodessa syntyi peruuttamaton repeämä helluntailiikkeen ja Gemeinschaftsbewegungin välille, mikä johti vuoden 1909 Berliinin julistukseen — tapahtumaan, joka leimasi koko saksalaisen helluntailaisuuden myöhempää kehitystä.Simpson 2011, s. 61–82

Saksalaiseen helluntaiherätykseen kuului vuonna 2022 noin 200 000 ihmistä ja 872 seurakuntaa. Liikkeen jäsenmäärä ja seurakuntien määrä on ollut viime vuosina kasvussa. Saksalaisen helluntaiherätyksen katto-organisaatio on Bund Freikirchlicher Pfingstgemeinden (BFP). Seurakuntien määrän kasvu on ollut seurausta uusien seurakuntien liittymisestä mukaan sekä seurakuntien istuttamisesta.

Historia Tausta ja varhaiset vuodet Heinäkuussa 1907 evankelista Heinrich Dallmeyer piti Kasselissa kokouksia, joihin hän oli kutsunut kaksi norjalaista sisarta; kokouksissa ihmiset kokivat Pyhän Hengen kasteen kielilläpuhumisen merkein. Jonathan Paul ei ollut itse paikalla Kasselissa, mutta oli aiemmin vieraillut Thomas Ball Barrattin luona Norjassa tutkimassa uutta liikettä ja raportoinut havainnoistaan huhtikuun 1907 evankelioimiskonferenssissa Briegissä myönteisesti mutta varoittaen henkien koettelemisen tarpeesta. Dallmeyer ei noudattanut tätä varoitusta, ja Kasselin herätys päättyi skandaaliin: poliisi sulki kokoukset kolmen viikon jälkeen, ja osa osallistujista pidätettiin.

Kasselin tapahtumien huolestuttamana Gemeinschaftsbewegung kokoontui Barmenissa 19.–20. joulukuuta 1907 käsittelemään "kielilläpuhumisliikettä". Paikalla oli 34 johtavaa saksalaista kirkonmiestä, mukaan lukien Jonathan Paul, joka oli itse saanut kielilläpuhumisen lahjan 15. syyskuuta Bad Liebenzellissä. Mielipiteet jakautuivat selvästi puolesta ja vastaan, ja konferenssi päätyi julistamaan vuoden mittaisen hiljaisuuden hengellisiin lahjoihin ja uuteen liikkeeseen liittyvissä kirkollisissa julkaisuissa.

Hiljaisuusajan päätyttyä joulukuussa 1908 järjestettiin Hampurissa konferenssi, johon kutsuttiin johtohahmoja muista Euroopan maista: Boddy ja Polhill Englannista, Barratt Norjasta sekä Polmanit Hollannista. Yhteensä 52 osallistujaa, joiden joukossa oli kaksi Azusa-kadulla vierailluttakin, keskusteli kielilläpuhumisesta ja hengellisistä lahjoista sekä niiden oikeasta ja väärästä käytöstä. Konferenssissa esiteltiin uusi, Jonathan Paulin toimittama aikakauslehti Pfingstgrüsse, jonka ensimmäisessä numerossa Paul totesi, ettei kielilläpuhuminen ole todiste Hengen kasteesta — Hengen hedelmä on pääasia.

Evankelikaalisen liikkeen johtohahmot antoivat 16. syyskuuta 1909 Berliinin julistuksen, joka tuomitsi helluntailiikkeen "alhaalta" tulevaksi, leimasi Jonathan Paulin pyhitysopin vääräksi ja liitti Kasselin tunnekuohut "valehengen" vaikutukseen. Repeämä Gemeinschaftsbewegungin sisällä oli syvä ja tarkoituksella peruuttamattomaksi tehty; tapahtumaa on kuvattu vertauskuvallisesti "revityksi verkoksi", joka iski vakavasti evankelioimistyöhön ja Jumalan valtakunnan asiaan Saksassa.

Helluntailaisten vastaus, niin kutsuttu Mülheimin julistus, annettiin Mülheimissä 28. syyskuuta – 1. lokakuuta 1909 pidetyssä konferenssissa, johon osallistui peräti 2 500 ihmistä — selvästi enemmän kuin mihinkään Gemeinschaftsbewegungin järjestämään vastaavaan kokoontumiseen. Julistus oli sovitteleva mutta selkeä: liike koettiin lahjaksi "ylhäältä", ei "alhaalta"; Paulin "puhdas sydän" -opetus selvennettiin tarkoittamaan, että puhdistuminen synnistä tapahtuu vain Kristuksessa, ei ihmisessä itsessään; ja epäselvyydet katsottiin johtuvan inhimillisestä tietämättömyydestä ja vääristä raporteista. Samalla päätettiin tihentää Pfingstgrüssen julkaisutahtia ja perustaa oma kirjapaino Mülheim-Ruhriin, jonka ensimmäinen julkaisu oli virsikirja Pfingstjubel.

Järjestäytyminen ja varhainen kasvu Berliinin julistus saattoi tosiasiassa vauhdittaa liikkeen kasvua sen sijaan että olisi tukahduttanut sen: vuosina 1909–1910 raportoitiin sekä vainoa että jatkuvaa numeerista ja hengellistä kasvua. Pfingstgrüssen levikki oli 1910 jo 4 000, ja Pfingstjubel-virsikirjasta julkaistiin neljäs painos. Vertailun vuoksi: Evangelische Allianz, joka oli toiminut jo yli puoli vuosisataa, raportoi vuonna 1906 vastaavansuuruisesta, noin 4 000 lukijan levikistä.

Gnadau-liiton lopullinen eroaminen alkuvuonna 1911 pakotti helluntaijohtajat tiivistämään yhteistyötään kansallisella tasolla. Tämän seurauksena perustettiin Mülheimer Verband, jonka johtoelimeksi muodostui Hauptbrüdertag (tammikuu 1911). Liikkeen tunnustetuiksi johtajiksi nousi kolmikko Humburg, Paul ja Edel, kun taas eräät muut johtajat, kuten Meyer ja Vietheer, suljettiin ulkopuolelle tai erkanivat omille teilleen riippumattomien helluntaiseurakuntien pariin.

Ensimmäinen maailmansota katkaisi kansainvälisen konferenssitoiminnan, mutta merkittävä saavutus oli viiden teologin ja seitsemän raamatuntutkijan Jonathan Paulin johdolla valmistama Uuden testamentin saksannos, Mülheimin Uusi testamentti, joka ilmestyi joulukuussa 1914. Sodan jälkeen, syyskuussa 1919 pidetyssä johtajien kokouksessa, Paul itse luopui julkisesti aiemmasta "täydellisyysoppia" korostavasta pyhitysopistaan, joka oli ollut suurin kiistan aihe Gemeinschaftsbewegungin kanssa, ja myönsi antaneensa lainomaisuuden syrjäyttää armon evankeliumin. Paul johti Mülheimer Verbandia kuolemaansa (1931) asti. 1920-luvulla Saksan helluntailiike oli voimakkaassa ristiriidassa Lewi Pethruksen kanssa ja työ jakautui moneen ryhmään.

Itsenäiset helluntaiyhteisöt

Christliche Gemeinschaft Velbert sai alkunsa itsenäisenä yhteisönä vuoden 1905 fuusiosta, jossa Evangelische Gemeinschaft yhdistyi baptistiseurakuntaan; hollantilainen Arie Kok toi heille helluntaisanoman 1908. Yhteisö lähetti omia lähetystyöntekijöitään Kiinaan, ja muodollisesti se rekisteröityi nimellä Christliche Gemeinschaft Velbert 27. marraskuuta 1920.

Heinrich Vietheer (1883–1968), Jonathan Paulin vävy, perusti vuonna 1922 oman telttalähetyksen ja vuonna 1926 Hampurissa Elim-liikkeen, joka levisi kymmenessä vuodessa Bremeniin, Lübeckiin, Kieliin, Dresdeniin ja Erzgebirgeen kasvaen 5 000 jäsenen yhteisöksi. Vietheer vältti tietoisesti "helluntai"-nimitystä erottautuakseen Mülheimer Verbandista ja kutsui opetustaan mieluummin termillä Geistesbewegung ().

Kansallissosialismin aika Natsihallinnon nousu vaikutti myös helluntailaisiin. Vietheer suhtautui aluksi yllättäen myönteisesti Hitlerin valtaannousuun yhteiskuntajärjestyksen palauttajana, mutta uskonnonvapautta rajoittaneet säädökset ajoivat Elimin liittoutumaan Baptistiliiton kanssa 1938. Mülheimer Verband joutui lain määräyksestä vaihtamaan nimensä muotoon Christlicher Gemeinschaftsverband G.m.b.H. Mülheim Ruhr ja laatimaan uuden perussäännön, joka sisälsi vaaditun tunnustautumisen Saksan kansalle ja isänmaalle. Liikkeen toimintaa natsiaikana on myöhemmin, vuoden 1991 Hauptbrüdertagilla, arvioitu uudelleen — alkuperäinen kuvaus "vastarinnasta" on osoittautunut pikemminkin hiljaiseksi myöntyväisyydeksi, joka kuitenkin mahdollisti liikkeen säilymisen suhteellisen vähin vaurioin.

Karl Fix (1897–1969) perusti 1935 Volksmission entschiedener Christenin ja onnistui pysymään virallisesti kiellon ulkopuolella, koska Gestapo ei pitänyt hänen yhteisöään varsinaisesti helluntailaisena — todennäköisesti hänen jumalanpalvelustensa kurinalaisuuden (ei käsien kohottamista, ei yhteisrukousta, jota Gestapo ei voinut valvoa) ja vakuuttavan puhetaitonsa ansiosta.

Hermann Lauster toi Saksaan Yhdysvalloista Gemeinde Gottesin (Church of God, Cleveland, Tennessee) -liikkeen. Hän aloitti seurakuntien perustamisen 1937, mutta pidätettiin ja vangittiin Welzheimin keskitysleirille 22. elokuuta 1938 – 16. maaliskuuta 1939. Vapautumisensa jälkeenkin hän pysyi Gestapon tarkkailussa, ja vaikka Gemeinde Gottesin toiminta virallisesti kiellettiin, uskovat jatkoivat kokoontumista salaa kodeissa ja metsissä. Berliinissä Erwin Lorenzin (aiemmin Schillingin) johtama itsenäinen helluntaiseurakunta naamioi pienryhmäkokouksensa "kotimusiikki-illoiksi" tai "puutarhajuhliksi", joita natsiviranomaiset suosivat poliittisista syistä.

Sodanjälkeinen kausi ja kasvu

Sodan jälkeen vainoa kestäneet johtajat nousivat nopeasti näkyviin. Karl Fix evankelioi suurella teltalla Stuttgartissa 1946 yhteistyössä Paula Gassnerin kanssa. Sotavankeudesta Englannista palannut Hermann Lauster aloitti laajan seurakunnanistutus- ja rakennustyön Etelä-Saksassa, Gemeinde Gottesin ydinalueella: vuoteen 1954 mennessä siellä oli 30 seurakuntaa ja noin 1 000 osallistujaa. Lauster kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen vuonna 1964 saarnattuaan viimeisen saarnansa Berchtesgadenin retriitissä; tuolloin Gemeinde Gottesin seurakuntia oli jo 46, suurelta osin Lausterin kotikylässä Krehwinkelissä toimineen raamattukoulun (myöhemmin European Bible Seminary, Rudersberg, 1973) kouluttamien nuorten pastorien johtamia.

Puolasta ja Itä-Saksasta paenneet tai karkotetut pakolaiset perustivat dynaamisia helluntaiseurakuntia Länsi-Saksaan; monet näistä tunnettiin nimellä Freie Christengemeinde ja liittyivät myöhemmin BFP:hen. Itä-Saksassa kommunistihallinto kielsi helluntailiikkeen toukokuussa 1951, mikä vei Mülheimer Verbandilta huomattavan osan jäsenistöä. Silti liike raportoi yhä 25 000 jäsentä Heilszeugnisse-julkaisussaan. Sodanjälkeisenä aikana syntyi myös itsenäisiä liikkeitä, kuten Hermann Zaissin (1889–1958) johtama Ecclesia, joka istutti yli 120 seurakuntaa ensimmäisellä sodanjälkeisellä vuosikymmenellä, sekä tanskalaisten ja englantilaisten lähettien perustama Apostolinen kirkko, joka nimettiin 1953 uudelleen muotoon Apostolische Kirche – Urchristliche Mission (AKUM) sekaannusten välttämiseksi Uusapostoliseen kirkkoon.

Ensimmäinen maailman helluntaikonferenssi pidettiin Zürichissä 1947, ja toinen Pariisissa kaksi vuotta myöhemmin — molemmat tarjosivat tilaisuuden saksalaisen helluntailiikkeen kuntoutumiselle sodan jälkeen, mitä seurasi sarja yhtenäisyyskonferensseja Stuttgartissa ja muualla 1947–1949.

Yhteistyön ja yhtenäistymisen vuosikymmenet

1960-luvulla sodanjälkeinen sukupolvi järjesti yhdessä suuria evankeliointi- ja parantamiskokouksia, joissa esiintyivät muun muassa Oral Roberts (1964) ja T. L. Osborn (1965). Tästä avoimuudesta kasvoi tietoisuus tiiviimmän yhteistyön mahdollisuudesta, mikä johti 28. maaliskuuta 1979 Forum Freikirchlicher Pfingstgemeinden (FFP) -järjestön perustamiseen Schloss Naumburgissa. Perustajajäseninä olivat ACD (noin 12 000 jäsentä), AKUM (noin 1 200), Christliche Gemeinschaftsverband Mülheim/Ruhr (7 000), Gemeinde Gottes (noin 3 500) ja Volksmission entschiedener Christen (noin 4 000) — yhteensä reilut 25 000 jäsentä, joiden taustayhteisöt edustivat noin 50 000 uskovaa.

FFP:n keskeisenä tavoitteena oli myös sovinnon rakentaminen Saksan evankelikaalisen allianssin kanssa 70 vuotta kestäneen, Berliinin julistuksesta alkaneen eron jälkeen. FFP järjesti merkittäviä yleiseurooppalaisia konferensseja, mukaan lukien Stuttgartin 1984 (3 000 osallistujaa) ja Berliinin 2003 (20 000 osallistujaa, mukana muun muassa Reinhard Bonnken saarnaamat iltatilaisuudet Jahn-stadionilla).

Assemblies of God oli keskeisessä asemassa perustamassa Berean raamattukoulua vuonna 1951. BFP:n ja raamattukoulun päämaja sijaitsee nykyisin Erzhausenissa Frankfurtin eteläpuolella. 1980-luvulla saksalaisen helluntaiherätyksen pääsuunta oli ns. Mülheim-liike eli Christlicher Gemeinschaftsverband der Deutschen Pfingstbewegung. Muita saksalaisen helluntaiherätyksen järjestöjä ovat olleet muun muassa Deutsche Volksmission Entschiedener Christen, Christen Gemeinde Elim sekä Assemblies of God-kirkkokuntaa lähellä oleva Arbeitsgemeinschaft der Christengemeinden.

Nykyiset kirkkokunnat