Lestadiolaisuus on 1800-luvun puolivälissä Ruotsin Lapissa syntynyt kristillinen herätysliike. Se sai alkunsa Lars Levi Laestadiuksen (1800-1861) toiminnasta, joka toimi ensin Kaaresuvannon ja myöhemmin Pajalan kirkkoherrana.
Liikkeen synty ajoittuu tammikuuhun 1844, jolloin Laestadius kohtasi virkamatkallaan Åselen kirkossa lappalaisnaisen Milla Clemensdotterin, jota hän myöhemmin kutsui "Lapin Mariaksi". Tämä kohtaaminen johti Laestadiuksen omaan hengelliseen heräämiseen.
Lestadiolaisuuden synty ja alkuvaiheet Lestadiolaisuutta edeltäneitä herätysliikkeitä olivat liikkeen syntyalueella Pohjois-Ruotsissa lukijaisuus (lukijaisuudessa oli useita haaroja) ja viklundilaisuus.Kaarlo Airas, Pohjois-Ruotsin "lukijain" ja ns. Viklundin liikkeen mahdollisista vaikutuksista laestadiolaisuuteen, 1939, Vartija, Helsinki. Lestadiolaisuutta on L. L. Laurenin Suomen kirkkohistoriassa Suomen kirkon tärkeimmät vaiheet kutsuttu "laestadiolaiseksi lukijaisuudeksi".Lohi 1997, s. 11 Lestadiolaisuus lähti leviämään, kun ruotsalainen pappi Lars Levi Laestadius (etnisesti osittain myös saamelainen) koki hengellisen uudistumisen tavattuaan Lapin Marian vuonna 1844. Tapaaminen sytytti Laestadiuksen saarnoihin uuden palon, ja kirkon sisällä alkoi levitä herätysliike. Syntynyttä liikettä alettiin kutsua 1880-luvun puolivälin jälkeen lestadiolaisuudeksi; 1900-luvun alkuun liikettä nimitettiin myös "hihhuleiksi", "villiopiksi", "lahkoksi" ja "harhaopiksi".Kinnunen 2004, s. 184. Liike levisi varsin nopeasti Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosiin.
Vanhoillis- ja esikoislestadiolaiset myös uskovat, että elävä usko on kulkenut läpi aikojen ja kansojen tarjoten kullekin kansalle vuorollaan etsikonajan. Israelin maaperältä usko siirtyi hellenististen ja latinalaisten maiden kautta Saksaan, missä sai erityisen siunauksen Lutherin työn vaikutuksesta. Saksalaisessa pietismissä esiintyi samoja piirteitä kuin sittemmin Laestadiuksen käynnistämässä Pohjolan herätyksessä.
Leviäminen 1844–1900
Lestadiolaisuudessa on korostettu yleistä pappeutta eli sitä, että jokaisella uskovaisella on avainten valta, jolla voi päästää epäuskoisia synneistä. Siihen aikaan kirkossa opetettiin avainten vallan olevan saarnaviralla eli papeilla ja vain hätätilassa maallikolla.Lohi 1997, s. 658. Lukuisat kanssapuheet markkinoilla levittivät sanomaa eteenpäin. Myös maallikkosaarnaajat ja Juhani Raattamaan ja muiden kirkon katekismusopettajien, "katekeettojen" pitämät Ruotsin kirkon lähetyskoulut edesauttoivat herätyksen leviämistä.
Lestadiolaisuutta on verrattu pieneen tunturipuroon, josta on kasvanut vuolas kevättulva.Lohi 2000, s. 421 Laestadiuksen kuoltua vuonna 1861 kristillinen herätys oli levinnyt jo kolmen valtakunnan alueelle. Paljon vaeltavat saamelaiset olivat vieneet sanomaa eteenpäin, ja se oli tavoittanut Pohjois-Norjasta aivan sen pohjoisimpia osia: Alattion, Hammerfestin, Kautokeinon, Jyykeän ja Vesisaaren. Ruotsin ja Suomen rajalla liike levisi erityisesti Tornionjokilaaksoon. Ruotsissa sen kannatus ulottui myös Jokkmokkiin. Suomessa se oli levinnyt jo Muonioon, Kittilään, Sodankylään, Rovaniemelle, Pudasjärvelle, Kemiin, Simoon, Kuivaniemeen ja Iihin.Lohi 1997, s. 43–44
Lestadiolaisuuden leviämistä voidaan tarkastella maantieteellisten ääripäiden avulla. Suomen pohjoisimpaan osaan Utsjoelle lestadiolaisuus saapui vuonna 1852. Suomen eteläisimpään kaupunkiin Hankoon 1885. Itäisimpään Suomen osaan Ilomantsiin 1891. Läntiseen osaan Vaasaan 1872. Suomen suuria kaupunkeja ja suluissa lestadiolaisuuden ensiesiintyminen: Helsinki (1866), Jyväskylä (1872), Kuopio (1871), Oulu (1863), Pori (1874), Tampere (1876), Turku (1876) ja Vaasa (1872).Lohi 1997, s. 726–736
Lestadiolaisuus levisi Pohjois-Amerikkaan lestadiolaissiirtolaisten mukana 1860-luvulla. Iso osa siirtolaisista lähti Pohjanmaalta. Muun muassa Titanicilla matkusti lestadiolaisia siirtolaisia Pohjois-Amerikkaan. Pelastautuneet kertovat lestadiolaispastori William Lahtisen pitäneen seuroja uppoavan laivan kannella."Seurat" uppoavassa Titanicissa: Päivämies 15/13.4.1994 Pohjois-Amerikan lestadiolaisten lukumäärän on arvioitu olleen 1800-luvun lopussa jopa 50 000.
1860-luvulla lestadiolaisuus saavutti Venäjän ja 1870-luvulla Viron. Ensin se levisi joihinkin kyliin Jäämeren rannalla. Erityisesti Helsingistä käsin liike levisi myös Pietariin, Viipuriin, Laatokan Karjalaan ja Karjalankannakselle. Enimmillään Pietarin alueella oli lestadiolaisia noin tuhat henkeä.Päivämies, nro 39, 27.9.2006, Juhlanumero, SRK 100 vuotta, s. 14 Eniten kannatusta se sai Koivistolla, Räisälässä, Käkisalmella, Uudellakirkolla ja Viipurissa.
Lestadiolaisuuden leviämistä Viipurin lääniin ennen v. 1900 on tutkinut TM Valma Luukka arkistoista professori Piriselle gradutyössään "Lestadiolaisuuden tulo Viipurin lääniin" , Sivuja 252. Teosta säilytetään Oulun Maakunta-arkistossa.
1840–1850-luvut Pajalalainen Iisakki Antinpoika Karlström (Saha-Iisko) (s. 1822) toteutti Laestadiuksen mielestä jo lestadiolaisen alkuherätyksen aikana lakihenkisyyttä.Lohi 2007. s. 412 Lakihenkisyyden lisäksi Saha-Iisko harjoitti "syntielämää", esimerkiksi pitäessään susiparinaan palvelijattarekseen merkittyä Iisakki Strolbergin vaimoa Anna Helenaa jo 1840-luvun puolivälissä. Vuonna 1847 Iisakki Strolbergin entinen vaimo synnytti hänelle pojan, josta tuli myöhemmin haalilaisuuden perustaja Amerikassa.Lohi 2007. s. 195 ja 412
Vielä vuonna 1851 Saha-Iisko Kaunisvaaran kylän Sahavaarasta toimi Laestadiuksen raittiuslähettinä saarnaten matkallaan Turtolassa ja Ylitorniolla. Pian sen jälkeen hänet kuitenkin erotettiin raittiuslähetin tehtävästä hänen lakihenkisen käännytysintonsa ja "pitkähenkisyytensä" tultua ilmi. Välirikkoon lestadiolaisten kanssa johtivat myös selkeät opilliset erot Laestadiuksen kanssa mm siinä, että Saha-Iisko ei hyväksynyt vapaata synninpäästöä.
Tämän jälkeen hän erkaantui alkulestadiolaisuudesta eräiden lähteiden mukaan "yksinäiseksi kristityksi". Saha-Iisko ei siis ilmeisesti liittynyt liljebladilaisiin, vaikka kannattikin hyvin samanlaatuista oppia kuin J. F. Liljeblad. Turtolan vanhat lestadiolaiset sanoivat 1890-luvulla uudenheräyksen saarnaajien levittäessä uutta oppiaan, että "Nyt on Saha-Iiskon henki jälleen liikkeellä".
Lestadiolaisuus sai jo vuonna 1847 paljon saamelaisia kannattajia myös Koutokeinossa Norjassa. Keväällä 1849 Laestadius muutti Kaaresuvannosta Pajalaan, joka oli paljon kauempana Koutokeinosta. Niinpä Koutokeinolaiset lestadiolaiset alkoivat sen jälkeen käydä kuuntelemassa juuri lestadiolaistuneen Muonion kirkkoherran J. F. Liljebladin saarnoja, koska Muonioon oli Koutokeinosta paljon lyhyempi matka kuin Pajalaan. Mutta jo talvella 1849–1850 alkoi Koutokeinon saamelaisten lestadiolaisten käytöksessä ja uskonelämässä näkyä huolestuttavia piirteitä, kuten hurmahenkisyyttä, röyhkeyttä ja aggressiivisuutta.Pursiainen 2001. s. 9Lohi 2007. s. 73, 89–90
Koutokeinon hurmosta voidaan kutsua myös nimellä Hættalaisuus, koska sen kiistaton hengellinen ja maallinen auktoriteetti oli Aslak Hætta (1825–1854). Ilmiötä esiintyi myös Kuttasen kylässä Suomen kainalossa.Lohi 2007. s. 94 Alkoipa heidän keskuudessaan esiintyä jopa sellaista kolmen kyynärän jumalan oppia, jonka mukaisesti muutamat heistä alkoivat pitämään itseään kristuksena ja jumalana, sekä niin pyhinä etteivät tarvinneet enää synninpäästöä. Hættalaisuus eli Koutokeinon hurmos ei ollut lestadiolainen suuntaus, vaan sen johtajien tausta oli Čuorvut-liikkeessä eli "huutajissa", jonka alkuperä oli jo 1700-luvullaPentikäinen, Juha. "Lestadiolaisuus". Saamekulttuuri-wiki. http://senc.hum.helsinki.fi/core/index.php?title=Lestadiolaisuus&oldid=1216. Asiasta kertoivat Koutokeinon kapinaan osallistuneet L. Hætta ja A. Bær Oslon vankilan muistelmissaan, jotka julkaistiin vuonna 1993.
Lestadiolaisuudesta erkani noin vuonna 1852 lakihenkinen "Muonion eriseura" eli liljebladilaisuus Muonion kirkkoherran Jakob Fredrik Liljebladin (1809–1862) johdolla lähinnä Muoniossa Suomessa. Liljebladilaiset eivät hyväksyneet maallikkojen käyttämää avointa ja ehdotonta synninpäästöä. Kirkkoherra J. F. Liljeblad syytti Lars Levi Laestadiusta mm julkisuushakuisuudesta, epätasapuolisuudesta, itseriittoisuudesta ja siitä että Laestadius hänen mielestään saarnoissaan tahallaan yllytti liikutuksiin ja ei käyttänyt sielunhoidossa riittävästi nuhteen ja neuvon sanoja.Lohi 2007. s. 39, 56–57 Liljebladilaisuus oli Suomen ensimmäinen "eriseura" lestadiolaisuudessa.
Saamelaisilla yleisesti Koutokeinossa oli tuohon aikaan vaikeat olot. Mainittakoon parina esimerkkinä että Venäjä lakkautti syksyllä 1852 Norjan saamelaisten oikeudet talvilaiduntamiseen ja kalastukseen Suomen puolella, ja Norjassakin jokien varteen muuttaneet talonpojat estivät saamelaisia kalastamasta Jäämereen laskevien jokien parhailla kalapaikoilla. Tuollainen muiden etnisten ryhmien ja viranomaistenkin syrjivä ja ankara toiminta Norjan saamelaisia kohtaan oli omiaan herättämään ja provosoimaan Koutokeinon saamelaisissa hurmahenkisyyttä ja aggressiota. Lisäksi porvarien ja talonpoikien harjoittama vastuuton viinakauppa tuotti paljon ongelmia saamelaisten keskuudessa.Pursiainen 2001. s. 8, 11–12Lohi 2007. s. 75
Koutokeinon saamelaisten hurmahenkisyys ja vihamielisyys kärjistyivät maanantaina 8. marraskuuta 1852, jolloin joukko saamelaisia hyökkäsi Koutokeinon kirkonkylään Aslak Jakobsen Hættan (1825–1854) johdolla, surmaten nimismies Lars Johan Buchtin (1813–1852) ja kauppias Carl Johan Ruthin (1818–1852), sekä pahoinpidellen useita muita.Lohi 2007. s. 75–76, 81–84 Tapauksesta syytettiin yleisesti Lars Levi Laestadiusta ja hänen levittämiään oppeja, vaikka on ilmeistä etteivät Koutokeinon tapahtumiin johtaneet mitkään Laestadiuksen antamat opetukset. Laestadiusta syyttivät tapauksesta mm Tromssan piispa Daniel Bremer Juell ja Norbottens-Posten-lehti.Lohi 2007. s. 92–95
Aslak Hættan johtama hurmahenkinen saamelaisryhmä oli ennen Koutokeinon murhatöitä lähemmissä suhteissa kirkkoherra Liljebladiin kuin Laestadiukseen.Lohi 2007. s. 73, 86–91, 94–95 Aslak Hætta oli jopa suunnitellut Lars Levi Laestadiuksen surmaamista, joka on yksi todiste siitä, että hänen johtamansa – Čuorvut-liikkeestä alkunsa saanut – hurmahenkinen lahko ei ollut lestadiolainen suuntaus, vaikka osa heistä arvostikin Laestadiusta ja jopa vetosivat häneen oikeudenkäynnissä.Lohi 2007. 96–97 Laestadius puolestaan syytti Koutokeinon ristiriidoista mm välinpitämättömiä pappeja, viranomaisia ja Norjan kielipolitiikkaa saamelaisalueilla.Pursiainen 2001. s. 11Lohi 2007. s. 97
Hættalaisuuden kaltaista äärimmäisyyteen vietyä ”kolmen kyynärän jumalan oppia” esiintyi myös lestadiolaisten keskuudessa eri puolilla Pohjolaa osittain väkivaltaisessakin muodossa. Tästä ovat esimerkkejä 1850-luvulta muun muassa Norjan saamelaisten kanssa tekemisissä olleet kittiläläisten Angelin siskosten ”pyhien oppi”, Rattosjärven ja Ylitornion "nyrkkikristillisyys" (mm. suntio Salomo Kortetniemi (1819–1904)), sekä vielä 1870-luvullakin Ruotsin Tornionjärven seudulla erityisesti saamelaisten keskuudessa vaikuttanut "tornionjärveläisyys".Lohi 2007. s. 115–122
1860–1870-luvut
Tornion Vojakkalassa, Kantojärvellä, Raumolla ja Alatorniolla, sekä Simossa, Kuivaniemellä ja Iissä vaikutti 1860-luvun alusta 1880-luvulle lestadiolaisuutta vastustanut "pietistiskirkollinen" herätysliike. 1860-luvun alussa kyseinen liike sai johtajakseen simolaisen Jaakko Huttulan (–1871), joka oli entinen seudun johtava lestadiolaissaarnaaja. Huttulalaisuuteen liittyivät 1860-luvulla myös sokea iiläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Paakkola ja kuivaniemeläinen lestadiolaissaarnaaja Juho Jaakko Hyry mukanaan muutamia entisiä lestadiolaisia.Lohi 1997. s. 97, 110, 116, 120, 160–163