John Bell (18. helmikuuta 1796 – 10. syyskuuta 1869) oli yhdysvaltalainen poliitikko, asianajaja ja plantaasinomistaja, joka oli ehdokkaana Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 1860.
Bell oli yksi Tennesseen merkittävimmistä poliitikoista ennen Yhdysvaltain sisällissotaa. Hän toimi edustajainhuoneessa vuosina 1827–1841 ja senaatissa vuosina 1847–1859. Bell toimi edustajainhuoneen puhemiehenä 23. kongressin aikana (1834–1835) ja toimi lyhyesti sotaministerinä presidentti William Henry Harrisonin hallinnossa vuonna 1841. Vuonna 1860 hän oli presidenttiehdokkaana Constitutional Union -puolueen riveissä. Tämä kolmas puolue otti neutraalin kannan orjuuskysymykseen. Bell voitti niukasti kolmen osavaltion valitsijamiesäänet.
Aluksi Bell oli Andrew Jacksonin liittolainen, mutta kääntyi häntä vastaan 1830-luvun puolivälissä ja liittyi ensin kansallisen republikaanipuolueen ja myöhemmin Whig-puolueen riveihin, mistä hän sai lempinimen "Suuri luopio" ("The Great Apostate"). Bell vastusti johdonmukaisesti Jacksonin liittolaisia, erityisesti James K. Polkia, kiistellen esimerkiksi kansallisesta pankista ja poliittisten virkojen jakamisesta vaalivoittajille. Hugh Lawson Whiten kuoleman jälkeen vuonna 1840 Bellista tuli Tennesseen Whig-puolueen kiistaton johtaja.
Vaikka Bell itse omisti orjia, hän oli harvoja etelän poliitikkoja, jotka vastustivat orjuuden laajentamista uusille Yhdysvaltain alueille 1850-luvulla. Hän kampanjoi voimakkaasti irtautumista (secessiota) vastaan vuosina ennen Yhdysvaltain sisällissotaa.
Presidentinvaalikampanjassaan vuonna 1860 Bell esitti, että irtautuminen oli tarpeetonta, koska perustuslaki suojeli orjuutta. Tämä argumentti sai kannatusta rajavaltioiden äänestäjien keskuudessa ja auttoi häntä voittamaan Tennesseen, Kentuckyn ja Virginian valitsijamiesäänet.
Sisällissodan alkamista merkinneen Fort Sumterin taistelun jälkeen huhtikuussa 1861 Bell kuitenkin luopui unionin kannattamisesta ja siirtyi tukemaan Konfederaatiota.
Varhainen elämä ja ura John Bell syntyi Mill Creekissä, pienessä kylässä lähellä Nashvilleä Lounaisterritoriossa. Hän oli yksi yhdeksästä lapsesta paikalliselle maanviljelijälle ja sepälle, Samuel Bellille, ja tämän vaimolle Margaret (Edmiston) Bellille. Hänen isoisänsä Robert Bell oli taistellut Yhdysvaltain vapaussodassa Nathanael Greenen alaisuudessa, ja hänen äidinisänsä John Edmiston oli taistellut Kings Mountainin taistelussa.
Bell valmistui Cumberland Collegesta (myöhemmin Nashville-yliopisto) vuonna 1814 ja opiskeli lakia. Hän sai lakimiehen pätevyyden vuonna 1816 ja perusti menestyvän asianajotoimiston Franklinin kaupunkiin.
Politiikkaan siirryttyään Bell valittiin menestyksekkäästi Tennesseen senaattiin vuonna 1817. Osavaltion senaattorina hän tuki oikeuslaitoksen ja osavaltion perustuslain uudistuksia sekä äänesti osavaltion pääkaupungin siirtämisen puolesta Murfreesboroon. Palveltuaan yhden kauden Bell päätti olla hakeutumatta uudelleenvalintaan ja muutti sen sijaan Nashvilleen, missä hän perusti lakitoimiston yhdessä Henry Crabbin kanssa.
Yhdysvaltain edustajainhuone Vuonna 1826 John Bell asettui ehdolle Tennesseen 7. vaalipiirin paikalle Yhdysvaltain edustajainhuoneessa, joka oli vapautunut, kun istuva edustaja Sam Houston valittiin kuvernööriksi. Bell ja hänen vastustajansa Felix Grundy kävivät kiivaan vaalikampanjan, jossa molemmat väittivät tukevansa Andrew Jacksonin poliittisia aloitteita. Vaikka Jackson lopulta asettui tukemaan Grundya, Bell oli suositumpi nuorempien äänestäjien keskuudessa ja voitti vaalit hieman yli tuhannen äänen erolla.
Kuten monet etelän kongressiedustajat, Bell vastusti vuoden 1828 tullilakia. Hän vastusti myös liittovaltion rahoitusta Cumberland Road -tiehankkeelle vedoten siihen, että liittovaltiolla ei ollut perustuslaillista oikeutta rahoittaa tällaisia projekteja. Yksi Bellin suurimmista hankkeista oli Tennesseen maaoikeuslaki, jossa hän yhdessä James K. Polkin ja Davy Crockettin kanssa ehdotti, että liittovaltio luovuttaisi osan maistaan Tennesseelle julkisten koulujen perustamista varten. Itäisten osavaltioiden kongressiedustajat kuitenkin hylkäsivät ehdotuksen, sillä heidän mielestään Tennesseen huono maanhallinta ei ollut liittovaltion vastuulla, ja lakialoite jätettiin pöydälle.
Toisella kaudellaan (1829–1831) Bell toimi edustajainhuoneen intiaaniasiain komitean puheenjohtajana. Tässä roolissa hän laati Intiaanien siirtolain (Indian Removal Act), jonka komitea esitteli helmikuussa 1830 ja jonka presidentti Jackson allekirjoitti myöhemmin samana vuonna. Tämä laki johti cherokeiden ja muiden heimojen pakkosiirtoon Oklahomaan niin sanotun Kyynelten polun kautta 1830-luvun jälkipuoliskolla. Yksi lain näkyvimmistä vastustajista oli Massachusettsin kongressiedustaja Edward Everett, joka oli myöhemmin Bellin varapresidenttiehdokas vuoden 1860 vaaleissa.
Vuonna 1831, kun Jacksonin hallitus hajosi Petticoat-skandaalin seurauksena, senaattori Hugh Lawson White suositteli Bellin nimittämistä sotaministeriksi, mutta tehtävään valittiin lopulta Lewis Cass. Bell pysyi kuitenkin Jacksonin vankkana tukijana kolmannen kautensa ajan, vastusti nullifikaatioliikettä ja tuki Force Bill -lakia, joka antoi presidentille oikeuden käyttää sotavoimaa lakien toimeenpanossa.
Bellin ja Jacksonin välinen kuilu alkoi näkyä Bellin neljännellä kaudella (1833–1835). Jackson vastusti kansallista pankkia ja veti liittovaltion talletukset pois Yhdysvaltain pankista vuonna 1833. Bell pysyi aluksi hiljaa asiasta, kun taas Polk puolusti hallinnon toimia edustajainhuoneessa huhtikuussa 1834. Kesäkuussa 1834, edustajainhuoneen puhemiehen Andrew Stevensonin erottua, Polk pyrki puhemieheksi. Jacksonin vastustajat tukivat kuitenkin Bellin valintaa, ja Bell valittiin puhemieheksi äänin 114–78. Valintansa jälkeen Bell totesi, ettei hän välttämättä vastustanut pankin uusimista, mitä Jackson voimakkaasti vastusti. Tämän vuoksi Polkin liittolaiset hyökkäsivät Bellin kimppuun lehdistössä ja leimasivat hänet pankin ystäväksi.
Bellin lopullinen irtautuminen Jacksonista tapahtui vuonna 1835, kun Bell tuki Hugh Lawson Whiten presidenttikampanjaa. White oli yksi kolmesta Whig-puolueen ehdokkaasta, jotka asettuivat Jacksonin valitsemaa seuraajaa, Martin Van Burenia, vastaan. Jackson kutsui Bellin, Whiten ja pitkäaikaisen vastustajansa Davy Crockettin "tekopyhiksi luopioiksi". Kun edustajainhuone kokoontui vuonna 1835, Polk kampanjoi voimakkaasti puhemiehen paikasta ja voitti Bellin äänin 132–84. Jacksonin kannattajat olivat Bellin tappiosta niin iloisia, että he järjestivät juhlan Nashvilleläisessä Vauxhall Gardensissa, missä juhlittiin samppanjalla ja tykinlaukauksin.
Loppuajan edustajainhuoneessa Bell käytti suurelta osin yrittäen ajaa läpi lakialoitteita, joilla olisi lopetettu virkojen jakaminen poliittisin perustein (ns. spoils system), mutta useimmat hänen aloitteistaan eivät menestyneet. Vuonna 1837 Polk voitti Bellin uudelleen puhemiesvaaleissa, nyt äänin 116–103. Seuraavana vuonna edustajainhuone keskusteli laista intiaanikonfliktien ratkaisemiseksi. Bell kannatti neuvotteluratkaisua, kun taas Jacksonin liittolainen Hopkins L. Turney vaati sotilaallista voimankäyttöä. Kun Bell vähätteli Turneyta Jacksonin "välikappaleena", Turney hyökkäsi Bellin kimppuun ja heidän välillään puhkesi nyrkkitappelu.
Vuonna 1839 Jackson yritti saada entisen Tennesseen kuvernöörin William Carrollin asettumaan ehdolle Bellin haastajaksi, mutta Carroll kieltäytyi, sillä uskoi, ettei kukaan voisi voittaa Bellia tämän kotipiirissä. Lopulta Jacksonin kannattajat suostuttelivat Robert Burtonin asettumaan ehdolle, mutta Bell voitti hänet helposti vaaleissa. Maaliskuussa 1839 Bellin liittolaiset järjestivät edustajainhuoneessa viimeisen iskun Polkia vastaan (joka oli vetäytymässä kongressista pyrkiäkseen kuvernööriksi) poistamalla hänen kiitoslauselmastaan sanan "puolueeton".
Sotaministeri Vaikka Bell valittiin uudelleen vuonna 1839, Tennesseen whigit kamppailivat osavaltiotasolla: istuva kuvernööri Newton Cannon hävisi vaalit Polkille, ja demokraatit saivat osavaltion lainsäätäjän hallintaansa. Päättäväisenä elvyttämään osavaltion whig-puoluetta Bell kiersi Tenneseseen ympäri useita viikkoja vuonna 1840 kampanjoiden whig-poliitikkojen puolesta. Vaikka hän alun perin tuki puolueen johtajaa Henry Clayta whigien presidenttiehdokkaaksi, hän kampanjoi kuitenkin myös puolueen lopullisen ehdokkaan William Henry Harrisonin puolesta ja auttoi tätä voittamaan Tennesseen valitsijamiesäänet matkalla kohti presidentinvaalivoittoa. Bellin ponnistelut auttoivat myös whig-ehdokasta James C. Jonesia voittamaan Polkin kuvernöörinvaaleissa.
Kun vastavalittu presidentti Harrison kokosi hallitustaan vuonna 1841, hän tarjosi Bellille sotaministerin tehtävää Daniel Websterin suosituksesta. Bell hyväksyi tehtävän, mutta demokraatit syyttivät häntä tekopyhyydestä, koska hän oli 1830-luvulla ankarasti arvostellut virkojen jakamista poliittisin perustein (spoils system). Harrisonin kuoltua hänen seuraajansa John Tyler päätti pitää kaikki edeltäjänsä nimittämät ministerit, vaikka monet kabinetin jäsenet epäilivät, tukisiko Tyler – entinen demokraatti, joka oli ollut lähes poliittisessa eläkkeellä liittyessään whigeihin – whigien tavoitteita.
Toukokuussa 1841 sotaministeri Bell julkaisi raporttinsa maan puolustustilasta ja totesi sen olevan vanhentunut. Hän suositteli myös, että kansallisten asevarikkojen siviilihallitsijat korvattaisiin sotilasammattilaisilla, sillä hänen mielestään siviilihallitsijoilla ei ollut riittävää asiantuntemusta ampumatarvikkeiden varastoinnista.
Kuten kabinetin jäsenet olivat pelänneet, Tyler osoittautui vihamieliseksi whigien keskeisiä aloitteita kohtaan. Hän käytti veto-oikeuttaan toistuvasti Clayn ja hänen liittolaistensa esittämiin lakiesityksiin ja kieltäytyi järjestämästä kabinetin äänestyksiä päätöksistään. Lopulta, syyskuun 11. päivänä 1841, kaksi päivää sen jälkeen, kun Tyler oli vetonnut Fiscal Corporation -lakiesityksen, Bell ja useat muut kabinetin jäsenet erosivat Clayn kehotuksesta protestina.
Bell palasi Tennesseehen keskittymään henkilökohtaisiin liiketoimiinsa, mutta jatkoi silti kampanjointia whig-ehdokkaiden puolesta. Hän auttoi Jonesia voittamaan Polkin uudelleen vuoden 1843 kuvernöörinvaaleissa ja tuki whig-ehdokasta Henry Clayta, joka voitti niukasti Tennesseen valitsijamiesäänet Polkin nenän edestä vuoden 1844 presidentinvaaleissa, vaikka Polk lopulta voitti presidentinvaalit.
Senaatti Vuonna 1847 Bell palasi politiikkaan ja valittiin Tennesseen edustajainhuoneeseen. Hänelle tarjottiin edustajainhuoneen puhemiehen paikkaa, mutta hän kieltäytyi. Pian tämän jälkeen osavaltion lainsäätäjä, joka oli nyt whigien hallinnassa, ryhtyi täyttämään yhtä Tennesseen kahdesta Yhdysvaltain senaatin paikasta. Paikkaa piti hallussaan whigi Spencer Jarnagin, joka oli suututtanut puolueensa äänestämällä Walkerin tullin puolesta, eikä hänellä ollut enää mahdollisuuksia uudelleenvalintaan. Bell oli yksi ehdokkaista paikkaan, ja hän sai tuekseen William "Parson" Brownlow’n Jonesborough Whig -lehden ja Memphis Daily Eagle -lehden. Useiden viikkojen ja 48 äänestyskierroksen jälkeen Bell sai lopulta tarvittavan enemmistön 22. marraskuuta 1847, päihittäen muun muassa John Netherlandin, Robertson Toppin, William B. Reesen ja Christopher H. Williamsin.
Heti saavuttuaan senaattiin Bell alkoi avoimesti vastustaa Meksikon–Yhdysvaltain sotaa, pitäen sitä vanhan kilpailijansa presidentti James K. Polkin tyrannimaisena hankkeena. Bell väitti, että vaikka sota olisi puolustuksellinen, Yhdysvalloilla ei ollut oikeutta vallata osia Meksikon alueesta. Hän oli huolissaan erityisesti siitä, että uuden alueen liittäminen unionin yhteyteen toisi orjuuden kiistan jälleen eturintamaan, erityisesti Wilmot Provison valossa, joka olisi kieltänyt orjuuden uusilla alueilla. Tästä huolimatta Bell äänesti Guadalupe Hidalgon sopimuksen ratifioinnin puolesta maaliskuussa 1848.