Valkoinen terrori (unk. fehérterror) viittaa Unkarin historiassa niihin julmuuksiin ja veritekoihin, jotka Unkarin neuvostotasavallan kukistuttua kesällä 1919 noin kahden vuoden ajan kohdistuivat neuvostotasavallan johtajiin, kannattajiin tai sen kannattajiksi väitettyihin henkilöihin, erityisesti juutalaisiin. Terrori päättyi vähitellen olojen rauhoittuessa, kun Miklós Horthy vuonna 1920 nousi valtionhoitajaksi ja lakkautti väkivaltaiset ”erikoisosastot”. Valkoisen terrorin kuolonuhrien määrästä esitetyt arviot vaihtelevat muutamasta sadasta muutamaan tuhanteen.

Tausta Itävalta-Unkarin hajottua ensimmäiseen maailmansotaan ja Habsburgien menetettyä oikeutensa kruunuun entisen Unkarin kuningaskunnan tilalle oli syntynyt ensin lokakuun 1918 ns. krysanteemivallankumouksessa porvarillinen tasavalta, sitten huhtikuussa 1919 neuvostotasavalta. Näistä kumpikaan ei kyennyt rauhoittamaan sodanjälkeisiä levottomia oloja eikä ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia tai aluekiistoja syntyvien naapurivaltioiden kanssa. Unkarin neuvostotasavallan aikaa leimasi myös ns. punainen terrori. Tuhansia neuvostotasavallan vastustajia vangittiin, ja maata kiertävät puolisotilaalliset joukot syyllistyivät lukuisiin pikateloituksiin, surmiin ja väkivaltaisuuksiin. Neuvostotasavallan merkkihenkilöistä monet, esimerkiksi Neuvostotasavallan epävirallinen johtohahmo Béla Kun ja pahamaineisia kuolemanpartioita johtanut Tibor Szamuely, olivat taustaltaan juutalaisia, joten Neuvostotasavallan vastustus yhdistyi monien unkarilaisten mielessä perinteiseen antisemitismiin.

Vastavallankumouksellinen armeija ja vapaajoukot Neuvostotasavalta romahti sisäisiin ja ulkoisiin paineisiin heinäkuun 1919 lopulla. Sen johto pakeni maasta, ja Romanian armeija miehitti Budapestin. Romanialaisten vetäydyttyä heidän kannoillaan saapui Budapestiin amiraali Horthy, joka oli Szegedissä ryhtynyt kokoamaan kansallista armeijaa ja jolla oli takanaan maailmansodan voittajavaltojen tuki. Ranskalaisten miehittämässä Szegedissä muodostuvaan valkoiseen armeijaan liittyi myös upseereja, jotka olivat aiemmin johtaneet keskisessä ja läntisessä Unkarissa leimahdelleita neuvostotasavallan vastaisia kapinoita. Elokuussa, neuvostotasavallan kukistuttua, he alkoivat perustaa kotiseuduilleen kansalaiskaarteja. Keväällä 1919 Itävallan puolella Grazissa eversti Anton Lehár (säveltäjä Franz Lehárin veli) kokosi oman antibolševistisen armeijansa. Tämä joukko koostui enemmänkin ammattisotilaista, syyllistyi harvempiin terroritekoihin ja sulautui myöhemmin Horthyn Unkarin kansalliseen armeijaan. pienoiskuva|ÉME:n propagandalehtinen 1920-luvulta. Tekstissä kerrotaan ÉME:n ”julistaneen sodan juutalaista rotua vastaan”, jonka hallussa ovat pankit ja kauppa ja jonka syytä ovat myös ”punaiset juutalaiset vallankumoukset”. Puolisotilaallisten vapaajoukkojen tai kansalaiskaartien ja varsinaisen armeijan raja pysyi pitkään epäselvänä. Monet armeijan upseereista olivat kuuluneet nationalistisiin, kommunisminvastaisiin ja radikaalioikeistolaisiin järjestöihin, joilla oli omia vapaajoukkojaan ja kansalaiskaartejaan, ja erottuaan vakinaisesta palveluksesta he saattoivat jatkaa toimintaansa vapaajoukoissa. Erityisen merkittävä oli Ébredő Magyarok Egyesülete (ÉME, ’Heräävien unkarilaisten yhdistys’), marraskuussa 1918 perustettu radikaalioikeistolainen ja aggressiivisen antisemitistinen järjestö, joka ylläpiti omia miliisejään ja kaartejaan vielä 1920-luvun alussa. Länsi-Unkarissa paikallisten maanomistajien tiedetään organisoineen kaarteja, jotka syksyllä 1919 rankaisivat talonpoikia ja paikallisia virkamiehiä osallistumisesta Neuvostotasavallan toimintaan, ja ainakin Budapestissa toimi vuoden 1920 alussa kaksi yliopisto-opiskelijoista koostuvaa pataljoonaa. Béla Bodón arvion mukaan vapaajoukkoihin ja valkokaarteihin kuului liikehdinnän ollessa huipussaan kesällä 1920 noin 10 000 – 12 000 aktiivista jäsentä.

Vapaajoukoista kenties merkittävin, Pál Prónayn pataljoona, oli läheisissä suhteissa poliittiseen ja sotilaalliseen eliittiin, ja monet sen upseereista kuuluivat Unkarin vanhaan ylhäisaatelistoon. Monilla toisilla vapaajoukkojen johtajilla, kuten kreivinarvon saaneella Gyula Ostenburgilla tai eversti Anton Lehárilla, oli keskiluokkainen tausta. Upseeristo koostui paljolti keskiluokasta, ja vaikka valkoiseen terroriin liittyi vahva antisemitistinen juonne, joidenkin vapaajoukko-osastojen upseereissa oli myös lukuisia juutalaisia; Szegedin juutalaiset olivat itse asiassa merkittävästi tukeneet ja rahoittaneet Szegedin ”Antibolševistista komiteaa”.

Terrorin ensimmäinen vaihe pienoiskuva|Valkoisen terrorin uhreja: hirttäjäiset jossakin Unkarissa 1919 Szegedissä 1919 perustettu vastavallankumouksellinen hallitus ja etenkin sen armeija, jota johti sotaministerinä amiraali Horthy, nousi neuvostotasavallan romahdettua vähitellen Unkarin merkittävimmäksi voimatekijäksi. Horthyn komennossa toimivista yksiköistä merkittävimpiä ”erikoisosastoja” oli kapteeni Pál Prónayn johtama yksikkö, joka oli perustettu Szegedissä kesäkuussa 1919. Prónayn miehet harjoittivat Szegedissä täydellistä mielivaltaa, ryöstäen ja lynkaten. Elokuun alussa Horthy lähetti useita joukko-osastoja Länsi-Unkariin ja kohti Budapestia valmistamaan tietä valtaannousulleen. Joukkojen tehtävänä oli palauttaa järjestys, kostaa punainen terrori ja rangaista kommunistiseen diktatuuriin osallistuneita. Suoranaisia tappokäskyjä Horthy vältti antamasta, mutta Prónayn muistelmien mukaan hän oli ovelasti hymyillen todennut: ”Älkää sitten tappako liikaa juutalaisia, sillä siitäkin tulee harmia.”

Prónayn ja muiden, esimerkiksi Iván Héjjasin johtamat yksiköt kiersivät elokuusta 1919 lähtien Länsi-Unkarissa, vältellen yhteenottoja Romanian armeijan kanssa mutta surmaten mielivaltaisesti jopa satoja siviilejä. Monet uhreista olivat olleet mukana Neuvostotasavallan toiminnassa, mutta tiedetään tapauksia, joissa surmatuksi joutui ihmisiä pelkästään juutalaisuutensa takia – jopa sellaisia, jotka itse olivat kärsineet punaisesta terrorista tai joutuneet pakenemaan sitä. Moniin siviilien surmiin kerrotaan liittyneen julmaa kidutusta, silpomista tai nöyryyttämistä. Prónayn joukot myös lietsoivat kansanjoukoissa juutalaisvihaa ja kannustivat näitä lynkkaamaan juutalaisia. Muistelmissaan Prónay kirjoittaa:“... heitä piti sähköistää ja pippuroida, etenkin juutalaisia vastaan. (...) Iltapäivällä upseerini seppelöivät hautausmaalla Szamuelyn miesten teloittamien kristittyjen kansalaisten haudan, ja kapteeni Giczey taitavalla tavallaan piti niin henkeänostattavan puheen, että väkijoukko paluumatkalla jo aivan villinä vaati rikollisten teloittamista. Ensin muuan isä poikansa kanssa hirtettiin apteekin luona katulamppuun, sillä he olivat olleet Szamuelyn pyöveleitä. Tästä innostuen väkijoukko lynkkasi vielä muutamia terroristeja ja sitten juutalaisia.”

Terrorin toinen vaihe Marraskuussa 1919 Horthy saapui Budapestiin, mistä romanialaiset joukot olivat voittajavaltojen vaatimuksesta lähteneet, ja otti kaupungin valtaansa. Siellä jatkuivat kostotoimet epäiltyjä neuvostotasavallan kannattajia kohtaan, samoin antisemitistiset terroriteot. Budapestin juutalaisen seurakunnan ja sosiaalidemokraattisen puolueen keräämien tietojen mukaan yli sata ihmistä oli pidätetty ja pahoinpidelty pelkästään juutalaisuutensa takia, todellinen lukumäärä oli luultavasti vieläkin suurempi. Erikoisosastojen ja ÉME:n miehet pysäyttelivät jalankulkijoita tai tekivät iskuja ravintoloihin, kahviloihin ja elokuvateattereihin, poimivat eroon juutalaiset, joita ryöstettiin, pahoinpideltiin tai kidutettiin, joskus surmattiin. Pidätettyjen kuulusteluun, kidutuksiin ja surmiin osallistui myös erityisesti Budapestin yliopiston opiskelijoista värväytyneen opiskelijamiliisin miehiä; opiskelijoiden parissa oli runsaasti antisemitististä aktivismia, johon liittyi myös vaatimus juutalaisten opiskelijoiden määrän rajoittamisesta.

Myös pääkaupungin ulkopuolella jatkuivat terroriteot vielä vuonna 1920. Esimerkiksi toukokuussa 1920 Kunszentmiklósissa lietsottiin pogromi, jonka yhteydessä yksi juutalainen surmattiin, muut karkotettiin paikkakunnalta.

Terrorin loppu Vuoden 1920 alussa terrori ja vapaajoukkojen mielivalta alkoivat olla haitaksi Unkarin valtionhoitajaksi valitulle Horthylle ja hänen hallitukselleen. Erityisesti yleisön mielialoja kiihdytti kahden vasemmistolehti Népszavan toimittajan murha helmikuussa 1920. Toisaalta muutamat merkittävät vapaajoukkojen johtajat joutuivat Horthyn epäsuosioon syksyllä 1921, kun viimeinen Habsburg-hallitsija ja Unkarin kuningas Kaarle saapui Unkariin ja yritti viimeisen kerran palata valtaan. Tässä epäonnistuneessa yrityksessä nimittäin Anton Lehár ja Gyula Ostenburg olivat olleet Kaarlen tukena, Pál Prónay ei osannut valita puoltaan.

Vuoden 1920 marraskuussa sotilas- ja poliisivoimat tekivät iskun kahteen pahamaineisten vapaajoukkojen päämajaan, ja syntyneessä kahakassa viisi vapaajoukkojen miestä ammuttiin. Lopulta lakkautettujen vapaajoukkojen jäänteet sulautettiin Unkarin armeijaan, ja monet niiden taistelijoista siirtyivät virkamiehistöön tai poliisin palvelukseen. Samalla Horthy julisti valkoiseen terroriin osallistuneille yleisen amnestian, ja vielä meneillään olleet terroritekojen tutkinnat lopetettiin. ÉME:n toimintaa yritettiin rajoittaa jo kesällä 1920, mutta lopullisesti tämän oikeistoradikaalin liikkeen aseellinen siipi saatiin hajotetuksi vasta vuoden 1923 alussa. ÉME jatkoi toimintaansa poliittisena järjestönä vuoteen 1945 saakka, vaikka sen merkitys väheni, kun poliittiseen elämään syntyi varsinaisia radikaalioikeistolaisia ja fasistisia puolueita. ÉME:n jäsenistöstä uraansa politiikassa jatkoi esimerkiksi Gyula Gömbös, sittemmin Unkarin pääministeri. Lähteet

Luokka:Unkarin historia Luokka:Valkoinen terrori Luokka:Juutalaisiin kohdistuneet joukkomurhat ja vainot