I tetralogia (Antifon)

I tetralogia: Syyte tuntemattoman tekijän tekemästä murhasta (, ) on Antifonin kirjoittama neljän oikeuspuheharjoituksen sarja, joka liittyy kuvitteelliseen murhaoikeudenkäyntiin. Puheiden numero Antifonin puheiden joukossa on 2.

Historia

Tetralogian puheet ovat esimerkkiharjoituksia Antifonin koululle tai puheharjoituksia kuvitelluista oikeustapauksista. Antifon kirjoitti kolme tällaista tetralogiaa, joissa jokaisessa oli nimen mukaisesti neljä puhetta. Muut ovat II tetralogia (Syyte tahattomasta taposta) ja III tetralogia (Syyte murhasta itsepuolustukseen vetoavaa vastaan).

Ensimmäisen tetralogian tarkoituksena on tutkia, kuinka pitkälle a priori -tyyppisiä todisteluja voidaan oikeudessa viedä. Sen aiheena on murhatapaus, jossa uhri löydetään kuolleena syrjäiseltä paikalta. Hänen orjansa makaa vakavasti haavoittuneena hänen vieressään ja kuolee pian heidän löytymisensä jälkeen — mutta ehtii tätä ennen todeta tunnistaneensa syytetyn hyökkääjien joukosta. Uhrin perhe nostaa syytettyä vastaan syytteen tahallisesta murhasta. Koska orja kuoli, tämän todistusta ei voida koetella kidutuksella ja se on joko hyväksyttävä tai hylättävä todennäköisyyksien perusteella.Maidment, K. J.: ”First Tetralogy: Introductory note” . Teoksessa

Sisältö

Tetralogia koostuu kahdesta syytepuheesta ja kahdesta puolustuspuheesta samaan aiheeseen liittyen — syytös, väistö, vastaus ja vastaus vastaukseen.

Syyttäjä aloittaa yrittämällä todistaa syytetyn syyllisyyden eliminoimalla muut vaihtoehdot. Tämän negatiivisen argumentin tueksi esitetään sitten positiivista näyttöä syytetyn suhteesta uhriin: uhri oli juuri kuolemansa aikaan nostamassa syytettyä vastaan vakavaa oikeusjuttua, ja näin syytetyllä oli poikkeuksellisen vahva motiivi murhaan. Lopuksi esiin tuodaan orjan lausunto. Syytetty vastaa osoittamalla, että syyttäjän käyttämä eliminointimenetelmä on loogisesti kestämätön, että orjan todistus on annettu olosuhteissa, jotka tekevät siitä epäluotettavan, että hänen läsnäolonsa rikospaikalla on joka tapauksessa a priori epätodennäköistä, ja että ehdotettu motiivi ei riitä.

Kaksi jäljellä olevaa puhetta eivät tuo esiin uusia näkökulmia, vaan jatkavat ensimmäisissä puheissa noudatettua argumentaatiolinjaa. Viimeisessä puoluspuheessa puhuja kuitenkin esittää syytetylle alibin. Tämä voi hyvin olla kirjoittajan käytännöllinen vihje siitä, milloin merkittävä todistusaineisto kannattaa esittää, jotta se olisi tehokkaimmillaan. Koska se esitetään vasta tässä vaiheessa, syyttäjälle ei jää enää tilaisuutta vastata siihen.

I. Syyttäjän ensimmäinen puhe

Puhe alkaa alkusanoilla: Syyttäjä sanoo, että syytetty on niin ovela, että jopa epätäydellinen todiste häntä vastaan tulisi hyväksyä; täydellistä, kaikilta osin aukotonta todistetta on tuskin odotettavissa. Syyttäjä myös huomauttaa, ettei ole uskottavaa, että hän olisi tietoisesti ottanut riskin syyttämällä viatonta (kohdat 1.1–3).

Tässä kohtaa seuraisi tyypillisesti tapahtumien kertaus, mutta koska kyseessä on pelkkä harjoituspuhe, se jätetään pois ja siirrytään suoraan todisteisiin – ensin niihin, jotka perustuvat olosuhteisiin ja järkiperusteisiin (), sitten orjan todistukseen (joka edustaa -perusteita). Todisteita ovat: 1) Vainajaa eivät voineet surmata rosvot, koska häneltä ei ryöstetty mitään. 2) Kyse ei ollut humalaisesta tappelusta, sillä aika ja paikka puhuvat sitä vastaan. 3) Häntä ei myöskään tapettu väärinkäsityksessä jonkun toisen sijasta, sillä siinä tapauksessa ei oltaisi käyty samalla myös orjan kimppuun (1.4).

Kyseessä oli siis harkittu rikos, joka perustui kostoon tai pelkoon. Syytetyllä oli molemmat motiivit. Hän oli menettänyt huomattavan omaisuuden vainajan nostamissa oikeusjutuissa ja oli menettämässä lisää. Murha oli ainoa keino välttää seuraava oikeudenkäynti. (Tässä seuraa mielenkiintoinen kehämäinen argumentti:) Ja hänen on täytynyt uskoa häviävänsä oikeudenkäynti, tai muuten hän ei olisi ottanut murhaoikeudenkäynnin riskiä (1.5–8). Orja tunnisti syytetyn (1.9).

Puhe päättyy loppusanoihin: Jos tällaiset todisteet eivät riitä, ei ketään murhaajaa voida koskaan saattaa oikeuden eteen, ja valtio saa kantaa jumalten vihan saastumisesta, joka seuraa siitä, ettei syyllistä rangaista (1.9–11).

II. Syytetyn ensimmäinen puhe

Alkusanat: Syytetty ansaitsee tuomarin säälin, sillä hän on mitä onnettomin mies. Kuolemassa, kuten elämässäkin, vihollinen aiheuttaa hänelle edelleen vahinkoa. Ei riitä, että syytetty osoittaa viattomuutensa; hänen odotetaan myös paljastavan todellisen syyllisen. Syyttäjä pitää häntä ovelana – mutta jos hän todella olisi ollut niin ovela, olisiko hän altistanut itsensä näin ilmeiselle epäilylle? (2.1–4.)

Seuraavaksi syytetty esittää vaihtoehtoisia tapahtumalkulkuja: 1) Vainaja on voinut joutua rosvojen murhaamaksi, ja nämä ovat voineet paeta, kun väkeä lähestyi, ennen kuin ehtivät riisua hänet. 2) Tai hänet on voitu murhata siksi, että hän oli todistamassa jotain rikosta. 3) Tai jokin hänen monista vihamiehistään on voinut tappaa hänet – sellainen, joka tiesi olevansa turvassa, koska epäilys lankeaisi syytettyyn, hänen suurimpaan vihamieheensä (2.5–6).

Orjan todistus ei ole luotettava, sillä pelon hetkellä hän on voinut erehtyä – tai hänen nykyiset isäntänsä ovat voineet käskeä häntä puhumaan syytettyä vastaan. Orjien todistusta ei yleensä pidetä luotettavana; muuten heitä ei kidutettaisi kuulusteluissa (2.7). Vaikka tapaus ratkaistaisiin pelkän todennäköisyyden perusteella, on todennäköisempää, että syytetty olisi palkannut jonkun muun tekemään murhan, kuin että orja olisi kyennyt tunnistamaan tekijän oikein juuri tuollaisessa tilanteessa (2.8). Syytetty huomauttaa myös, ettei rahallisen menetyksen uhka tulevassa oikeudenkäynnissä olisi voinut tuntua hänestä vakavammalta kuin se uhka, jonka hän nyt kohtaa – uhka oman henkensä menettämisestä (2.9).

Loppusanat: Vaikka häntä pidettäisiin todennäköisenä syyllisenä, häntä ei tule tuomita, ellei voida osoittaa, että hän todella on murhaaja. Hänen vastustajansa, joka syyttää viatonta, kantaa todellisuudessa vastuun siitä, että rikos jää sovittamatta. Syytetyn koko elämä ja luonne puhuvat hänen puolestaan, aivan kuten syyttäjän oma tausta häntä vastaan. Lopuksi vedotaan tuomareihin: näiden tulee auttaa herjattua miestä hänen onnettomuudessaan (2.10–13).

III. Syyttäjän toinen puhe

Alkusanat: Syytetyllä ei ole oikeutta puhua “huonosta onnestaan” – se on hänen omaa syytään. Syyttäjän ensimmäinen puhe osoitti jo hänen syyllisyytensä; tämä puhe kumoaa puolustuksen (3.1).

Jos rosvot olisivat paenneet, kun paikalle tuli ihmisiä, nämä ihmiset olisivat varmasti kuulustelleet orjaa murhaajista ja antaneet tietoja, jotka olisivat vapauttaneet syytetyn vastuusta. Jos taas vainaja olisi murhattu siksi, että hän oli rikoksen todistaja, siitä rikoksesta olisi varmasti kuultu jotakin (3.2). Huomautetaan myös, että vainajan muut vihamiehet eivät olleet yhtä suuressa vaarassa hänen taholtaan kuin syytetty – ja siksi heillä oli vähemmän motiivia murhaan (3.3).

Puolustus väittää, ettei orjan todistukseen voi luottaa, koska se on saatu kidutuksella. Mutta tällaisissa tapauksissa kidutusta ei käytetä lainkaan. (Oletukseen, että orja olisi voitu lahjoa puhumaan isäntänsä vihollista vastaan, ei puututa.) (3.4). Ei myöskään ole uskottavaa, että syytetty olisi teettänyt teon jollakin toisella, koska epäilyt olisivat kohdistuneet häneen joka tapauksessa, eikä hän olisi voinut olla varma, että työ tehdään kunnolla (3.5). Syyttäjä toistaa näkemyksensä, että syytettyä vastaan nostettu oikeusjuttu – joka oli varma – olisi tämän silmissä näyttänyt uhkaavammalta kuin epävarma riski joutua murhaoikeuteen (3.6).

Sitten viitataan syytetyn puheen alussa ja lopussa esitettyihin väitteisiin. Tällainen mies ei todennäköisesti olisi antanut paljastumisen pelon estää itseään tekemästä rikosta – kun taas omaisuuden menettämisen uhka saattoi hyvin ajaa hänet siihen. Kun todellista murhaajaa ei voida löytää, täytyy rangaista sitä, jota kaikki todisteet osoittavat (3.7–8).

Loppusanat: Tuomarit eivät saa vapauttaa syytettyä, jota vastaan sekä todennäköisyydet että todisteet todistavat – ja näin tuoda murhan verivelkaa itselleen. Rangaistessaan häntä he voivat puhdistaa valtion tästä rikoksesta (3.9–11).

IV. Syytetyn toinen puhe

Alkusanat: Syytetty on ilkeän vainon uhri. Vaikka hänen tulisi riittää osoittamaan oma syyttömyytensä, häntä vaaditaan selittämään koko rikos (4.1–3).

Sitten syytetty pyrkii kumoamaan syyttäjän esittämiä oletuksia: Oletetaan, että rosvot tekivät murhan, mutta pakenivat, kun paikalle tuli ihmisiä. Väitetään, että nämä ihmiset olisivat jääneet kyselemään. Mutta jos he tulivat yöllä ja näkivät verisen ruumiin ja kuolevan miehen, eivätkö he pikemminkin olisi paenneet kauhusta? (4.4–5). Oletetaan, että vainaja tapettiin siksi, että hän oli rikoksen todistaja – se, ettei tästä rikoksesta ole kuultu, ei todista, ettei sitä tapahtunut (4.6). Orjalla, joka oli kuolemassa vammoihinsa, ei ollut mitään pelättävää, vaikka hän olisi valehdellut (4.7).

Mutta syytetty voi esittää selvän alibin. Kaikki hänen omat orjansa todistavat, että kyseisenä yönä – Dipolieia-juhlan yönä – hän ei poistunut kodistaan. (Alibin esittämistä on säästelty tähän asti, koska nyt syyttäjä ei voi enää vastata siihen.) (4.8.)

Lisäksi on väitetty, että hän saattoi tehdä murhan suojellakseen omaisuuttaan. Mutta tällaisia epätoivoisia tekoja eivät tee hyvinvoivat miehet. Ne ovat tyypillisempiä niille, joilla ei ole mitään menetettävää (4.9). Vaikka hän olisikin todennäköisin syyllinen, häntä ei ole silti todistettu itse murhaajaksi – mutta nyt myös todennäköisyydet puhuvat hänen puolestaan. Kaikilla perusteilla hänet on siis vapautettava – tai kukaan syytetty ei enää voi olla turvassa (4.10).

Loppusanat: Tuomareita vedotaan olemaan langettamatta väärää tuomiota – ettei murha jäisi hyvittämättä ja ettei valtio saisi uutta verivelkaa kantaakseen (4.11–12).

Lähteet

Kirjallisuutta

Antiphon: The First Tetralogy. Teoksessa

Aiheesta muualla

Αντιφών: Κατηγορία φόνου απαράσημος. Wikiaineisto. Antiphon: The First Tetralogy. Perseus. Antiphon: The First Tetralogy. Perseus.

1