Sofisteja vastaan (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka on suunnattu sellaista sofismia eli filosofian ja retoriikan ammattimaista opettamista vastaan, jota hän pitää vääränlaisena. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 13.
Historia
Kuten Isokrates itse kertoo, hän laati tämän kirjoituksen ammatillisen uransa alkuvaiheessa, ja se voidaan todennäköisesti ajoittaa vuoteen 391 tai 390 eaa. Puheella on siten manifestin luonne: uransa alussa opettaja asettuu vastustamaan muiden ammattikuntansa jäsenten omaksumaa järjestelmää ja julistaa periaatteet, joita hän itse aikoo noudattaa. Nykyisessä säilyneessä muodossaan kirjoitus on selvästi keskeneräinen. Se katkeaa juuri siinä kohdassa, jossa Isokrates on siirtymässä — kuten hän siirtyy Busiris- ja Helena-puheiden johdannoissa — hajottavasta kritiikistä rakentavaan havainnollistamiseen.
Sisältö
Puhuja aloittaa toteamalla, että jos ne, jotka ryhtyvät opettamaan muita, pysyisivät totuudessa eivätkä lupaisi enempää kuin pystyvät toteuttamaan, he eivät olisi joutuneet niin huonoon huutoon ei-ammattilaisten silmissä. Nyt heidän harkitsematon rehentelynsä on hänen mukaansa saattanut kirjalliset opinnot ylipäätään epäilyksenalaisiksi.
Puhuja kohdistaa ensimmäisen arvostelunsa eristiikan opettajiin. Hän kertoo näiden väittävän, että heidän oppilaansa oppivat toimimaan oikein kaikissa olosuhteissa ja tulevat tämän tiedon avulla onnellisiksi — siis omaksuvat ennakkotiedon, jonka Homeros, runoilijoista viisain, nimenomaisesti kieltää jopa jumalilta, kun hän kuvaa näidenkin neuvottelevan keskenään. Tätä ”onnen salaisuutta” sen haltijat myyvät muutamalla minalla. Kaikkein naurettavinta puhujan mielestä on se, etteivät he näytä itsekään uskovan, että ne, joiden he lupaavat oppivan hyveellisiksi ja kohtuullisiksi, olisivat opetuksen päätyttyä tavallisesti rehellisiä: he vaativat oppilailtaan vakuuksia lukukausimaksujen suorittamisesta. Puhuja kysyy, eikö ole luonnollista, että tavalliset ihmiset pitävät tällaista opetusta huijauksena (kohdat 1–8).
Seuraavaksi puhuja siirtyy retoriikan eli oikeus- ja neuvottelupuheiden opettajiin. Hän kertoo näiden väittävän, että taito puhua hyvin kaikissa tilanteissa voidaan opettaa yhtä varmasti kuin aakkoset. Hän huokaa, että jospa asia olisi niin, mutta koska ei ole, tällainen joutava puhe olisi syytä vaientaa. Kaikki kirjalliset alat kärsivät hänen mukaansa siitä ennakkoluulosta, jonka tällaiset lupaukset synnyttävät. Hänen mielestään on hämmästyttävää, että opettajat voivat menestyä olettaessaan analogian kiinteisiin sääntöihin perustuvan taidon ja luovan kyvyn harjoittamisen välille. Aakkoset ovat samat kaikille; hyvän puheen ehdot eivät sen sijaan ole täsmälleen samat kenellekään. Jotta puhe olisi hyvä, sen on oltava aiheen arvoinen, tilanteeseen ja puhujaan sopiva ja jossain määrin omaperäinen. Kaikki myöntävät, että usein puhetaidon hallinta saavutetaan sekä teoriassa että käytännössä ilman ammatillista opetustakin. Menestyksen kaksi edellytystä ovat lahjakkuus ja kokemus. Opetus voi hioa, mutta se ei voi luoda puhetaitoa. Puheen peruselementit, joista kaikki puheet rakentuvat, on helppo oppia, mutta niiden oikea yhdistäminen ja sävyttäminen sekä kokonaisuudelle sopivan värityksen antaminen vaatii sellaista voimaa ja mielikuvitusta, jota ei voi siirtää toiselle — vaikka ne, jos ovat olemassa, kehittyvätkin opettajan johdolla, joka itse ne omistaa (9–18). Puhuja lisää olevansa varma, että viime aikoina noussut, nyt kukoistava, teeskentelevä sofistikoulu joutuu lopulta myöntämään tämän.
Lopuksi puhuja käsittelee niitä varhaisempia sofisteja, jotka kirjoittivat niin sanottuja retoriikan ”oppaita”. Myös heillä oli hänen mukaansa omat vikansa. He ryhtyivät opettamaan oikeudenkäyntien hoitamista ja rajasivat siten aiheensa sen vastenmielisimpään osa-alueeseen, jääden tässäkin eristiikan opettajia alemmiksi: nämä ainakin väittivät tavoittelevansa hyveellisyyttä, kun taas edelliset tunnustautuivat ahneuden opettajiksi. Käytännöllisen retoriikan opiskelu, vaikka se ei riittäisikään tekemään kenestäkään hyvää puhujaa, olisi kuitenkin voinut toimia keinona oikeudenmukaisuuden vaalimiseen argumentaatiossa. Oikeudenmukaisuutta ei voida opettaa, mutta oikeudenmukaisuuden henkeä voidaan rohkaista ja kehittää opettamalla deliberatiivisten eli keskustelevien puheiden pitämistä.
Jotta puhuja ei näyttäisi vain moittivan sitä, mihin muut ryhtyvät, ja samalla itse yrittävän mahdotonta, puhuja ilmoittaa lopuksi aikovansa esittää ne perusteet, jotka ovat johtaneet hänet näihin näkemyksiin — puheen loppuosa jää kuitenkin esittämättä (19–22).
Tulkintoja ja arviointia Arvostelun kohteen määrittely
Isokrates oli — ja kutsui itseään — sofistiksi, toisin sanoen filosofian ja retoriikan ammattimaiseksi opettajaksi; mutta hän erotti itsensä ammattikunnan “tavallisesta laumasta” (). Keitä siis ovat ne sofistit, jotka hän tässä puheessa tuomitsee, ja kuinka laajaa hänen erimielisyytensä heitä kohtaan oli? Hänen moittimansa kolme opettajaryhmää ovat:
1) Eristikot
Ensimmäisenä Isokrates tuomisee ”eristikot” ().Isokrates: Sofisteja vastaan 2. Isokrateen kuvauksen mukaan heidän keskeinen piirteensä on se, että he väittävät voivansa pientä maksua vastaan opettaa täydellisen tiedon (),Isokrates: Sofisteja vastaan 3. joka mahdollistaa oikean toiminnan kaikissa tilanteissa; tähän opetettuun tietoon sisältyy myös hyve.Isokrates: Sofisteja vastaan 6. Tässä kuvauksessa tieto-oppiin kohdistuva ivallinen sävy sekä älykkään mielipiteen asettaminen tiedon edelle näyttävät osuvan sokraatikkoihin;Isokrates: Sofisteja vastaan 8. samoin kuin muualla Isokrates puhuu ”eristisistä dialogeista” ilmeisesti viitaten Platonin dialogeihin — jättäen huomiotta sen dialektiikan ja eristiikan välisen eron, jota Platon korostaa Fileboksessa ja Euthydemoksessa. Voidaan kysyä, tarkoittaako Isokrates tässä Platonia — kuten hän epäilemättä tekee myöhemmässä puheessaan Helena — mutta ainakin viittaus kohdistuu vähäisempiin sokraatikkoihin, ja erityisesti Eukleideehen.
2) Retoriikan opettajat
Toinen Isokrateen moittima opettajaryhmä on ”poliittisen puheen” opettajat, toisin sanoen käytännöllisen retoriikan — deliberatiivisen ja oikeuspuheretoriikan — opettajat. Isokrateen julkilausuttu tavoite oli, aivan kuten Protagoraan, antaa käytännöllinen koulutus kansalaisen toiminnallisiin velvollisuuksiin. Tässä esitetyn arvostelun avain löytyy puheesta Antidosis, jossa Isokrates määrittelee oman ”filosofiansa” alan. Hän sanoo siellä, että ensiluokkaisen julkisen puhujan muodostavat kolme tekijää: luonnollinen lahjakkuus, harjoitus ja kokemus. Näistä luonnollinen taipumus on ylivoimaisesti tärkein; seuraavana tulee kokemus; vähiten merkitsee opetus (), sillä ilman ainakin toista näistä muista edellytyksistä se ei voi vaikuttaa paljoakaan. Samalla kuitenkin kaikki asianmukaisesti opetetut ihmiset, kyvyistään riippumatta, kantavat yhtenäisen tieteellisen menetelmän leimaa. Isokrates ei siis moiti näitä opettajia siitä, että he väittävät omaavansa tieteellisen menetelmän käytännöllisen retoriikan opettamiseen; hän moittii sitä rajattomuutta, jolla he liittivät opetukseen tehon riippumatta luonnosta tai kokemuksesta. He lupasivat ehdottomasti tehdä kenestä tahansa hyvän puhujan: tätä lupausta Isokrates nimittää huijaukseksi ().Isokrates: Sofisteja vastaan 10.
3) ”Oppien” kirjoittajat
Edellä mainittujen kahden ryhmän, joita kumpaakin Isokrates pitää uudehkoina ilmiöinä, lisäksi hän tuomitsee kolmannen sofistien ryhmän: ”ne, jotka elivät ennen meidän aikaamme ja kirjoittivat niin sanottuja retoriikan oppeja”. Tässäkin arvostelun rajat on huomattava. Isokrates itsekin lienee kirjoittanut jonkinlaisen ”retoriikan opin”; ainakin osa hänen säilyneistä ohjeistaan retoriseen sommitteluun olisi hyvin voinut kuulua sellaiseen teokseen. Hän ei siis moiti yritystä järjestelmällistää retoriikan teoriaa sinänsä. Hänen valituksensa koskee sitä, että varhaisemmat oppien kirjoittajat omistautuivat yksinomaan vähiten jalolle haaralle, oikeuspuheretoriikalle. He väittivät opettavansa ”poliittista puhetta”, mutta todellisuudessa he ”ryhtyivät tungettelemisen ja ahneuden opettajiksi”,Isokrates: Sofisteja vastaan 20. kun taas eristikot ainakin pyrkivät opettamaan hyveitä. Ensisijaisesti Isokrateen tarkoittamia kirjoittajia ovat epäilemättä Koraks ja Teisias, ja ehkä myös Antifon. Gorgiaaseen, Thrasymakhokseen ja Polokseen liitetyt teokset, vaikka ne muuten näyttäytyivät Isokrateelle puutteellisina, olivat todennäköisesti vähemmän alttiita juuri tälle moitteelle: ne eivät rajoittuneet yksinomaan oikeuspuheretoriikkaan, vaan käsittelivät retoriikkaa kaikissa sen lajeissa, erityisesti epideiktistä puhetta.
Richard C. Jebb huomauttaa, että Isokrateen esittämä kriitiikki on eräässä mielessä täysin oikeutettua. Aristoteles toistaa sen, todeten että varhaiset oppien kirjoittajat rajoittuivat lähes yksinomaan oikeuspuheretoriikkaan, koska heiltä puuttui todellinen tieteellinen menetelmä ja siksi he suosivat sitä aluetta, jossa juonittelu () sai vapaammin sijaa.Aristoteles: Retoriikka 1354b23–1355a2 (I.1.10).
Suhde puheeseen Antidosis
Jebbin mukaan Isokrateen puhe Sofisteja vastaan on luettava yhdessä hänen puheensa Antidosis kanssa; sen hän kirjoitti noin kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin, uransa jo lähestyessä loppuaan. Yhdessä ne ilmaisevat hänen koko kasvatuksellisen ja kirjallisen uskontunnustuksensa. Näiden kahden tutkielman esittämät periaatteet ovat täysin sopusoinnussa keskenään, mutta niiden näkökulma eroaa toisistaan. Varhaisemmassa kirjoituksessa Isokrates pyrkii yksinomaan erottautumaan saman ammattikunnan vääristä edustajista. Myöhemmässä hän ei ainoastaan puolusta itseään, vaan puolustaa koko ammattikuntaa, johon hän kuului, maallikkojen esittämää arvostelua vastaan.
Lähteet
Kirjallisuutta
Isocrates: Against the Sophists. Teoksessa
Aiheesta muualla
Ισοκράτης: Κατά των σοφιστών. Wikiaineisto. Isocrates: Against the Sophists. Perseus. Isocrates: Against the Sophists. Perseus. Isocrates: Against the Sophists. ToposText.
Luokka:Isokrateen puheet Luokka:Sofismi