Ateismi valistusajalla käsittelee ateististen ajattelijoiden esiinnousua länsimaissa 1700-luvun valistuksen aikana. Valistusajattelijat pyrkivät korvaamaan auktoriteetteihin perustuvan uskon tutkimuksella, tiedolla ja itsenäisellä ajattelulla.
Ranskassa keskeisiä ateistisia ajattelijoita olivat Paul Thiry d’Holbach, Denis Diderot ja Julien Offray de La Mettrie. He kirjoittivat aineellisista ja luonnollisista selityksistä ilmiöille ja esittivät uskonnon kritiikkiä. D’Holbachin teos Système de la nature (1770) esitti, että uskonto estää yhteiskunnallista kehitystä ja että ihmisen tulee turvautua järkeen ja kokemukseen yliluonnollisten selitysten sijaan.
David Hume ja Immanuel Kant eivät ilmaisseet ateismia, mutta he kyseenalaistivat perinteiset jumalatodistukset. Ranskan suuri vallankumous pyrki aluksi sekularismiin ja ajatuksenvapauteen, mutta vallankumouksen radikaalit vaiheet poikkesivat monien valistusfilosofien alkuperäisistä tavoitteista.
Järjen aikakausi
pienois|pysty|Alexander Roslin, Paroni d’Holbach, 1785. Avoimesti ateistiset ajattelijat alkoivat nousta esiin länsimaissa 1700-luvun valistuksen aikana. Tähän vaikutti suvaitsevuuden lisääntyminen erilaisia näkemyksiä kohtaan. Ennen valistuksen aikaa jumalattomuutta pidettiin yleisesti tuomittavana. Uskontoa epäilevien oli turvallisinta salata kantansa.
Irlantilainen filosofi John Toland (1670–1722) arvosteli kristinuskon dogmeja. ”Peitellyn ateismin” edustajana on pidetty englantilaisen Anthony Collinsin (1676–1729) teosta A Discourse on Free-Thinking (1713). Collins oli ilmeisesti deisti. Deistit luopuivat uskontunnustuksista, mutta hyväksyivät ajatuksen jumalasta, joka oli luonut maailman, mutta ei enää puuttunut sen kehitykseen.
Deismiä edustivat muun muassa ranskalainen kirjailija Voltaire (1694–1778, teoksia Filosofinen sanakirja, 1764) ja yhdysvaltalainen vapaa-ajattelija Thomas Paine (1737–1809, pääteos The Age of Reason, 1795). Ajatus jumalasta, joka oli vetäytynyt maailmasta, raivasi tietä ateismille. Saksassa aforistikko Georg Christoph Lichtenberg (1742–1799) sanoi, että ihmisen käsitys jumalasta on vain ”henkilöity käsittämättömyys”. Deismin tavoitteena oli luoda järjelle toimintavapaus uskonnollisesti sitoutuneessa yhteiskunnassa. Monet aikalaiset tulkitsivat deististen ja panteististen vapaa-ajattelijoiden teoksia käytännössä ateistisina.
Valistusta on kuvattu sekä historialliseksi aikakaudeksi että suhtautumistavaksi. Sen nimi tulee valaistuksesta, valosta pimeydessä. Valistus on nähty osana järkiperäistymisen hanketta, joka juontaa juurensa antiikista ja jatkuu läpi länsimaisen aatehistorian. Valistusajattelijoiden tavoite oli valaista maailmaa tiedolla. Uskomuksellisuus tuli korvata tutkimuksella ja itsenäisellä ajattelulla.
Erityisesti ranskalaisia valistusajattelijoita yhdisti kriittinen asenne uskontoa kohtaan. He asettivat järjen ja kokemuksen perinteen edelle. Radikaalit valistusfilosofit katsoivat, että uskonnollinen ja poliittinen pakkovalta tukivat toisiaan. Ateistinen ajattelu kehittyi erityisen kriittiseksi Ranskassa, missä kuningasvalta ja valtionuskonto olivat kiinteässä liitossa. Ihmisiä saatettiin edelleen kiduttaa ja teloittaa julkisesti uskonnollisista syistä. Pariisin salongeissa ja kahviloissa käytiin kriittisiä keskusteluja kristillisistä opinkappaleista. Niihin osallistuivat libertiinit ja muut vapaamieliset.
Ranskalaiseen valistusajatteluun vaikutti merkittävästi pappi Jean Meslierin (1664–1729) postuumisti julkaistu teos, joka tunnetaan nimellä Meslierin testamentti. Teoksessaan Meslier kyseenalaisti kristinuskon opit ja yliluonnollisen olemassaolon. Hänen mukaansa uskonnot olivat valhetta ja petosta, joilla riistettiin kansaa. Meslierin mukaan kristinuskon jumala on julma ja epäoikeudenmukainen hirmuvaltias, joka tuomitsee ikuiseen kärsimykseen mitättömistä syistä. Jumala ja kirkko sallivat orjuuden, köyhyyden ja hyväksikäytön. Raamattu on Meslierin mukaan täynnä ristiriitoja ja kristillinen moraali luonnotonta kärsimyksen tavoittelua.
Käsikirjoitus alkoi levitä maanalaisesti vuonna 1729. Voltaire julkaisi lyhennelmän Meslierin testamentista vuonna 1762. Vuonna 1734 Voltairen omia teoksia tuomittiin uskonnonvastaisiksi ja osa niistä määrättiin poltettaviksi.
Valistusajattelijat ja tietosanakirja
pienois|Jean-Simon Berthélemy, Mies ja Denis Diderot’n rintakuva, 1784. Tunnetuimpiin ateistisiin valistusajattelijoihin kuuluivat ranskalaiset Julien Offray de La Mettrie (1709–1751), Paul Thiry d’Holbach (1723–1789) sekä Encyclopédien päätoimittaja Denis Diderot (1713–1784). Lääkäri La Mettrie esitti, ettei ruumiista riippumattomasta sielusta ole todisteita. Hän oli edelläkävijä eläinten ja ihmisen käyttäytymisen vertailussa. Encyclopédie (1751–1772) oli satojen valistusajattelijoiden työn tulos. Tietosanakirja vaikutti laajasti eurooppalaiseen ajatteluun. Sen tarkoitus oli koota yhteen tieto eri elämänalueilta, torjua taikauskoa ja esittää verhotusti yhteiskuntakritiikkiä. Ensyklopedistit kokoontuivat paroni d’Holbachin filosofisalongissa. Tapaamisiin osallistuivat muun muassa filosofi Claude Adrien Helvétius (1715–1771), matemaatikko ja fyysikko Jean le Rond d’Alembert (1717–1783) sekä filosofi Nicolas de Condorcet (1743–1794).
D’Holbachin teos Système de la nature (’Luonnon järjestelmä’, 1770) tarkasteli ihmistä osana luonnon kokonaisuutta. Teoksen mukaan jumalat syntyvät ihmisten tietämättömyydestä luonnosta, ja tieto luonnosta poistaa ne. Aine järjestäytyy elämänmuodoiksi, jotka selviytyvät sopeutumalla ympäristön muutoksiin. D’Holbachin mukaan maapallo on vain yksi monista maailmoista. Ihmiset pitävät itseään virheellisesti kaikkeuden herroina.
Système de la nature -teoksen mukaan kärsimyksen lähde on ihmisen tietämättömyys luonnosta. Tätä tietämättömyyttä edustavat uskonnot: ne ovat järjettömiä ja ristiriidassa kokemusperäisen tutkimuksen kanssa. Teoksessa esitetään, että uskonnot ovat suvaitsemattomia ja että niiden opit aiheuttavat pelkoa, vihaa ja vainoa kansojen kesken. Niiden valmiit totuudet estävät ihmiskuntaa kehittymästä, etsimästä asioiden todellisia luonnollisia syitä sekä parantamasta yhteiskunnan epäkohtia. D’Holbachin mukaan papisto ja sen kanssa liittoutunut poliittinen valta hyötyy kansan tietämättömyydestä. Vain ateismin yleistyminen voisi katkaista tämän liiton. Hyvän yhteiskunnan perustana ovat myötätunto ja yhteinen hyvä: hallituksen tehtävä on tuottaa onnea mahdollisimman monelle. D’Holbachin mukaan ateisti on henkilö, joka ”palauttaa ihmiskunnan järjen ja kokemuksen pariin hävittämällä ennakkoluulot, jotka ovat heidän onnellisuutensa esteenä; joka ei tarvitse yliluonnollisia voimia selittääkseen luonnon ilmiöitä.”
Système de la nature -kirjasta tuli myyntimenestys, mutta viranomaiset määräsivät sen julkisesti poltettavaksi. Esimerkiksi Ruotsissa kiellettiin useita ranskalaisia valistusajattelijoiden teoksia. Syynä oli teosten vapaa-ajattelu ja uskontokriittisyys. D’Holbachin nimettömänä julkaisemiin teoksiin kuuluu myös Le Bon sens (’Hyvä järki’, 1772). Kirjassa d’Holbach muun muassa vastaa kysymykseen, mitä jos hän on väärässä ja kohtaa jumalan rangaistuksen tuonpuoleisessa, onnittelemalla itseään siitä, että oli eläessään vapaa sellaisen hirmuvaltiaan ikeestä.
David Hume ja muut kriitikot
pienois|pysty|alt=Muotokuvamaalaus.|David Hume. Skotlantilainen skeptikkofilosofi David Hume (1711–1776) kyseenalaisti teoksissaan monet uskonnolliset oletukset perusteettomina ja haitallisina. Tämän vuoksi useat Humen aikalaiset pitivät häntä ateistina ja hänen vaikutuksensa myöhempiin ateistisiin ajattelijoihin oli huomattava.
Historiaa koskevissa kirjoituksissaan Hume arvioi, että järjestäytynyt uskonto saattoi uhata yhteiskuntarauhaa. Postuumissa teoksessaan Hume kirjoitti, että eri aikojen ja kansojen uskonnollisia periaatteita tarkasteltaessa voi tuskin vakuuttua niiden olevan muuta kuin sairaiden ihmisten unia.
Teoksessa Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä (1748) Hume kyseenalaisti ihmeiden todistusvoiman. Hume katsoi, että ihmettä ei tule pitää tapahtuneena, ellei olisi vielä epätodennäköisempää, että se ei olisi tapahtunut. Tutkielmassaan ”The Natural History of Religion” (1757) Hume näkee jumalauskoon liittyvän ahdasmielisyyden ja suvaitsemattomuuden vaaran.
Humen kuoleman jälkeen julkaistiin hänen teoksensa Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (1779). Hume käytti epäilyn menetelmää kyseenalaistaakseen luonnollisen teologian todistuksen kaikkeuden suunnitelmallisuudesta.
Myös luterilainen filosofi Immanuel Kant (1724–1804) arvosteli jumalatodistuksia muun muassa teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (1781). Kuten Hume, myös Kant hylkäsi teleologisen todistuksen. Kantin mukaan ihminen voi tarkastella luonnostaan todellisuutta tarkoituksenmukaisena, mutta tästä ei seuraa, että olisi oikeutettua päätellä olevan olemassa kaiken tarkoitukselliseksi luonut olento. Kantin kritiikki vahvisti käsitystä siitä, että jumalatodistukset eivät tarjoa perusteita uskonnolliselle uskolle. Kantin mukaan jumalatodistuksissa on ”kaikki vaiva ja työ mennyt hukkaan, ja pelkkien ideoiden perusteella rikastumme yhtä vähän näkemyksiltämme kuin kauppias omaisuudeltaan, jos hän lisäisi tilikirjaansa tilannetta parantaakseen muutaman nollan”.
Humen ja Kantin kritiikeistä tuli vaikutusvaltaisia uuden ajan uskonnonfilosofiassa. Esimerkiksi Suomessa professori H. G. Porthan (1739–1804) arvosteli Kantin filosofiaa ateismista. Teologi Gavin Hyman on arvioinut, että ”jos Kantin ajattelua voi kutsua teismiksi, se on selkeästi kovin ohutta teismiä.”
Meslierin ja D’Holbachin materialismi vaikutti markiisi de Saden (1740–1814) ajatteluun. Suorimmin tämä tulee esiin hänen teoksissaan Papin ja kuolevan vuoropuhelu (1782) ja Filosofia budoaarissa (1795): ”puhdista älysi, karkota ennakkoluulosi etkä tarvitse enää jumalaa”. De Sade asettaa nautinnon etusijalle ja näkee sen vastakohtina tekopyhyyden ja uskonnon. Kritiikin kohteena on nautintoa rajoittava valta.
Ranskan suuri vallankumous
pienois|pysty|Ranskan tasavallan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus vuodelta 1795. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen ateismi tuli aiempaa näkyvämmäksi julkisessa keskustelussa. Ihmiset saattoivat nyt avoimesti julistautua ateisteiksi. Vallankumouksen liberaali alkuvaihe oli osittain sekularistinen ja pyrki erottamaan kirkon valtiosta. Vallankumous ei kuitenkaan ollut kokonaisuudessaan ateistinen liike.
Valistus vaikutti keskeisesti vapautta ja tasa-arvoa korostavien oikeusperiaatteiden muotoutumiseen. Ne ovat muovanneet länsimaisia ihmisoikeuksia, jotka kirjattiin julistukseksi ensi kertaa Ranskan vallankumouksen aikana. Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus annettiin vuonna 1789. Julistus takasi kansalaisille ajatuksenvapauden lain säätämän yleisen järjestyksen puitteissa.
Pyrkimys päästä eroon sortoon johtaneista perinteistä ja hallitsemistavoista johti myös kirkkojen sulkemisiin sekä papiston vainoihin. Terrorin aikana 1793–1794 satoja tai tuhansia pappeja ja nunnia teloitettiin muiden vallankumouksen vastustajien tavoin. Katolisen kirkon arvovaltaa pyrittiin heikentämään järjestämällä joissakin kirkoissa järjen palvontaan liittyviä joukkotapahtumia, mutta ilmiö jäi lyhytaikaiseksi. Deistinen vallankumousjohtaja Maximilien Robespierre (1758–1794) korvasi järjen kultin korkeimman olennon palvonnalla. Muutamaa kuukautta myöhemmin kultti lakkautettiin.