thumb|Mont Saint-Michel kuvattuna vanhassa väripostikortissa thumb|Yövalaistuksessa joulukuussa 2006
Mont Saint-Michel on luostarisaari Normandian rannikon edustalla.
Mont Saint-Michelin luostarikokonaisuus suojeltiin Ranskassa 1862. Unescon maailmanperintöluetteloon saari ja sitä ympäröivä Mont Saint-Michelin lahti hyväksyttiin vuonna 1979.
Saaren varhaishistoria thumb|Mont Saint-Michel luoteesta nähtynä, piirros kuvaa 900-luvun tilannetta. Kelttiläisten pappien aikaan Saari toimi kulttipaikkana kelttiläiselle papeille eli druideille, jotka kansoittivat Scissyn metsää mont Saint-Michelin ympäristössä. Gilles Deric’in mukaan kalliosaari oli omistettu gallialaisten auringon jumalalle ”mons vel Tumba Beneni”, eli Belenosin vuori tai hauta -nimisenä.
Roomalainen aika Roomalaisten rakentama tie, joka vei lännessä Mons Belenus'n ohitse, piti siirtää meren valtaamisen tähden. Tietä siirrettiin itään päin ja se liittyi Avranchen kaupungin ohittaviin teihin.
Kristillisen ajan alku pienoiskuva|Pyhän Mikaelin patsas, joka koristaa tornin huippua thumb|Mont-Saint-Michel: Maisema alueen ympäristöstä, kuva on vuodelta 2006.
Kristinuskon tulo alueelle tapahtui noin 300-luvulla. Tällöin Mont Tombe liitettiin vanhaan Avranchen hiippakuntaan. Saaren ensimmäinen rukoushuone, joka oli omistettu ensimmäiselle kristilliselle marttyyrille pyhälle Tapanille, rakennettiin puoliväliin kalliorinnettä. Sitä seurasi toinen, joka oli omistettu gallialaisten ensimmäiselle marttyyrille pyhälle Symphorien’ille, ja se sijoittui kalliorinteen alaosaan. Erakot, joita ruokki Astériac’in kirkkoherra, valvoivat tuolloin saarta.
700-luvulla Mont-Tomben saaren nimeksi vaihdettiin Mont-Saint-Michel. Nimenmuutoksen syynä oli Avranches'in piispan pyhän Aubertin paikalle pystyttämä rukoushuone. Se oli omistettu arkkienkeli Mikaelille, jonka piispa oli nähnyt näyssä. Saaresta tuli pian pyhiinvaellusten kohde.
Vuonna 798 aloitettiin kappelin rakentaminen. Piispan maalliset jäännökset on myöhemmin löydetty ja ne ovat nähtävissä Notre-Dame-Sous-Terre -kappelissa.Nykyisin paikka on pyhän Aubertin kappeli, joka sijaitsee luostarin kaakkoiskulmassa, mutta se on rakennetty vasta 1400-luvulla.
Lisäksi Mont Saint-Michel sijoittuu kartalla linjaan, jossa seitsemän arkkienkeli Mikaeliin tavalla tai toisella liittyvää, hyvin vanhaa pyhäkköä on toisiinsa nähden suorassa linjassa Irlannin lounaiskärjen ja Pyhän maan välissä. Muita paikkoja tällä linjalla ovat muun muassa Skellig Michael, St Michael's Mount ja Sacra di San Michele. Kartalla pyhäköt voi todellakin yhdistää toisiinsa viivoittimella vain yhden viivan avulla. Väitetään, että viiva seuraa kaiken lisäksi auringonlaskun reittiä kesäpäivänseisauksen aikaan.Marko Tervaportti: Pyhän Mikaelin ihmeellinen maailma. Fides 5/2020
Luostarin historia
thumb|left|Mont Saint-Michel etelästä nähtynä. pienoiskuva|oikea|Mont Saint-Michelin torni nähtynä luostarin ulkopuolelta.
Saarelle perustettiin benediktiiniluostari vuonna 966.
Rollon poika Vilhelm Pitkämiekka (William de Longespée), joka seurasi häntä vuonna 917, jatkoi isänsä aloittamaa politiikkaa ja oli isänsä perustamia luostareita tukiessaan runsaskätinen, näin aina murhatuksi tulemiseensa vuonna 942 saakka. Mont Saint-Michelillä oli suuri strateginen arvo sen kuuluessa Normandian herttuakuntaan. Alueesta kiisteltiin Bretagnen herttuan kanssa. Wilhelmin poika Rikhard I Peloton oli uuden luostarin perustaja vuonna 966, kun hän säännöllisiä pyhiinvaellusmatkojen tekijänä suuttui varhemman luostarin kaniikeille todeten suuren välinpitämättömyyden vallitsevan näiden joukossa, koska he olivat palkanneet messun pitäjät. Rikhard I sai paavi Johannes XIII:n antamaan bullan, jonka avulla hän saattoi käyttää auktoriteettiaan luostarin järjestämiseen. Luostarin uudet asukkaat saapuivat Saint Wandrillestä ja siellä olevasta Fontenellen luostarista.
Vuonna 1203 luostari paloi osittain, kun Ranskan kuningas Filip II Augustus yritti vallata saaren. Kuningas hyvitti luostaria suurella taloudellisella korvauksella, joka oli tarkoitettu luostarin uudelleen rakentamiseen. Luostari rakennettiin normandialaisen tyylin mukaiseksi. Merveillen näköalatasanteen rakentaminen päättyi vuonna 1228.
Saarta vahvistettiin linnoituksin 1256, ja se kesti useita sotia. Sen toiminta hiipui 1700-luvulla, ja kun luostaritoimint alakkautettiin Ranskan vallankumouksessa, siellä asui enää seitsemän munkkia. Saari muutettiin vankilaksi, mihin sitä käytettiin vuoteen 1863 asti. Vuonna 1874 se suojeltiin historiallisena kohteena.
Luostarin vankilat thumb|Eugène Viollet-le-Duc’in tekemä alueen pohjapiirustus.
Luostari oli vanhan kuningashallinnon aikana rangaistuspaikka useille henkilöille, jotka olivat vangittuna mitä erilaisimmista lain rikkomisista. Viimeiset benediktiinimunkit lähtivät vuorelta vuonna 1791 Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Tällöin luostarista tuli vankila, johon suljettiin vuodesta 1793 lähtien yli 300 pappia.
Kun luostariin oli suljettu myös 1800-luvun sosialisteja, muun muassa Martin Bernard, Armand Barbès ja Auguste Blanqui, niin jotkut intellektuellit kuten Victor Hugo vaativat luostarivankilan sulkemista, mikä sitten toteutettiinkin vuoden 1863 keisarillisella asetuksella.
Vuonna 1794 asennettiin Chappen järjestelmän mukainen optisen lennätinmasto vuoren ja luostarin kellontapulin huipulle, ja näin mont Saint-Michelistä tuli välitysasema Pariisin ja Brestin väliseen lennätinliikenteeseen. Vuonna 1817 vankeinhoitohallinto suoritti lukuisia muutostöitä luostarissa, ja ne estivät Robert de Torignin rakentaman majatalon sortumisen.
Uskonnon uusi tuleminen Vuonna 1966, kun Ranskan opetusministeri André Malraux'n johdolla vietettiin luostarin rakentamisen tuhatvuotisjuhlia, useat benediktiiniluostarit lähettivät jäseniään viettämään kyseisen vuoden mont Saint-Michelin luostarissa. He halusivat juhlistaa omalla tavallaan juhlavuotta ja paikan uskonnollista luonnetta. Juhlavuoden jälkeen osa munkeista jäi saarelle. Pieni munkkiyhteisö toimi lähes 35 vuoden ajan ja se toi luostariin kaikkialta eri puolilta maailmaa tulleita pyhiinvaeltajia.
Vuodesta 2003 lähtien Jerusalemin luostariveljet tulivat saarelle Saint-Gervaisin luostarista Pariisista.
Historiallinen muistomerkki left|thumb|Paksu muta on hyvin näkyvissä Couesnonjoen ayräillä laskuveden aikaan.
Ranskalainen keskiaikaisten rakennusten entisöijä Viollet-le-Duc vieraili vuorella vuonna 1835, mutta vasta hänen oppilaansa Paul Gout ja Édouard Corroyer (1835–1904) ottivat tehtäväkseen rakennusperintökohteen restauroinnin. Nopeasti tehtävät rakenteiden vahvistamista koskevat ja koko luostarin, joka julistettiin historialliseksi muistomerkiksi vuonna 1862, suoritettiin Édouard Corroyerin johdolla. Vuonna 1898 arkkitehti Paul Grout löysi kaivauksiensa yhteydessä kirkon lattian alta Notre-Dame-Sous-Terre -kappelin, joka lopullisesti kaivettiin esiin vuonna 1959.
thumb|Ritarisalin goottilaiset holvikaaret. pienoiskuva|La Merveillen holvikaaria. pienoiskuva|Ruokasalin pylväsrivistöä.
Uusi silta Laskuvesi paljastaa saarta ympäröivän hietikon niin että tiettyinä vuorokaudenaikoina pyhiinvaeltaajat ovat päässeet sinne kävellen. Vuonna 1879 kulkureitille tehtiin pengertie, joka vahvistettiin myöhemmin kantamaan autojakin. Pengertie esti luonnollista veden virtausta niin paljon, että lahden ominaisluonne oli vaarassa tuhoutua. Niinpä pengertie korvattiin kävelysillalla, joka valmistui vuonna 2015. Saarelle pääsee nyt kävellen, pienoisbussilla tai hevoskärryillä, mutta ei henkilöautoilla.
Muutos herätti vastarintaa paikallisissa asukkaissa ja kauppiaissa.
Arkkitehtuuri
thumb|Luostaripiha
Luostari rakennettiin varsinaisesti 900-luvulla ja se on rakennettu romaaniseen ja gotiikan flamboyant-tyyliin. Mont Saint-Michel oli tavallaan eräänlainen megarakennelma, jos termi käsitetään siten, että useissa kerroksissa olevaa kokonaisuus oli rakennettu hyvin pienelle ja ahtaalle alueelle. Luostari koostuu useista erilaisista osista.
Luostari ja kappelit Notre-Dame-Sous-Terre Jatkuvat luostarin laajentamisen sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi vuonna 966 perustetun luostarikirkon myötä ja kokonaisuudesta on vaikea erottaa eri vuosien ja vuosisatojen rakennelmia. Notre-Dame-Sous-Terre -kappeli löydettiin vasta 1800-luvun lopulla ja seuraavalla vuosisadalla se kaivausten ja restauroinnin yhteydessä kunnostettiin. Tämä alkuperäinen kirkko antaa loistavan kuvan esiromaanisesta rakennustyylistä. Muut luostarin rakennukset kohosivat paikalle vähitellen ja näin hävisi alkuperäinen kirkko, joka oli sijainnut kukkulan huipulla ja käytännöllisesti katsoen riippui kalliossa.
Luostarin kirkko Pyhiinvaellusmatkat paikalle lisääntyvät ja niin päätettiin laajentaa luostaria perustamalla uusi luostarikirkko siihen paikkaan, jossa sijaitsivat Notre-Dame-Sous-Terre -kappelin pohjoispuolella olevat luostarin rakennukset. Uusi luostarikirkko muodostui myös kolmesta erillisestä kryptasta: pohjoisessa olevasta 30 kynttilän kappelista, idässä olevasta kuorikryptasta ja etelässä olevasta Pyhän Martin kappelista, joka on rakennettu vuosina 1031–1047. Apotti Ranulphe aloitti kirkkolaivan rakentamisen vuonna 1060. Vuonna 1080 kolme kerrosta luostarirakennusta oli valmiina Notre-Dame-Sans-Terre kappelin pohjoispuolella. Rakennetut tilat sisälsivät Aquilon-salin, joka toimi köyhäinhoitolana (Aumônerie), joka toimi myös pyhiinvaeltajien vastaanottopaikkana, munkkien kävelypiha (promenoir des moines) ja makuutilat (dortoir). Lisäksi tulevan munkkien huoneiston (Merveille) sai perustuksensa eli ruokakellarin (cellier) ja tulevan laajemman köyhäinhoitolan ja pyhiinvaeltajien vastaanottotilat (aumônerie). Uuden rakenteet peittivät kokonaisuudessaan Notre-Dame-Sous-Terre-kappelin, jota kuitenkin käytettiin edelleenkin uskonnollisten menojen harjoittamiseen.
Jälleenrakentaminen Huonosti tuettuina kolme läntisen kirkkolaivan kaaririviä sortui luostarirakennusten päälle vuonna 1103. Apotti Roger II rakennutti ne uudelleen vuosina 1115–1125. Vuonna 1421 oli vuorossa romaanista tyyliä edustavan kuorin tornin romahtaminen. Se rakennettiin uudelleen goottilaiseen flamboyant-tyyliin vuosien 1446 ja 1523 välisenä aikana, joskin vuosien 1450 ja 1499 välisenä aikana ei töitä tornin parissa tehty. Vuoden 1776 tulipalon seurauksena päätettiin purkaa kolme läntisen kirkkolaivan kaaririviä ja vuonna 1780 valmistui nykyinen klassinen julkisivu. Suureksi onnettomuudeksi julkisivun tuennassa oli tarpeen jakaa Notre-Dame-Sous-Terre-kappeli kahteen osaan uusien tukirakenteiden vuoksi.
Merveille ja munkkien asunnot Mont Saint-Michelin luostari jakautuu kahteen osaan: Apotin asuinhuoneistoon sekä Merveilleen, paikkaan, jossa munkit elivät. Ulkopuolelta katsottuna juuri tämä munkkien asuma-alue on erinomaisen goottilaisten vaikutusten merkitsemä. Tämän mukaisesti rakennuksen pohjoinen julkisivu on rakennettu kolmeen kerrokseen kaikkiaan 25 vuoden aikana.
Merveille on jo itsekin jaettu kahteen osaan eli itäiseen ja läntiseen puoleen. Itäinen puoli rakennettiin varhemmin noin vuosina 1211 ja 1218 ja se koostuu kolmesta salista: köyhien ja matkalaisten sali, vieraiden sali sekä ruokasali (alhaalta ylös lueteltuina). Läntinen osa, joka on rakennettu seitsemän vuotta edellisen jälkeen, koostuu myös kolmesta salista, jotka ovat kellari, ritarisali ja luostarin suljettu sisäpiha.
Robert de Torignin rakennukset Apotti Robert de Torigni rakennutti läntiseen ja lounaan puoleiseen osaan vuosina 1154–1164 rakennuskokonaisuutta, joka käsitti uudet apottikunnan rakennukset, toimistot, uuden vierasrakennuksen, sairastuvan ja Pyhän Tapanin kappelin. Hän myös muutti yhteysreittiä, joka palveli Notre-Dame-Sous-Terre-kappelin ja muun luostarin välillä. Hän teki tämän, jotta liian yleiset kontaktit luostariveljien ja pyhiinvaeltajien välillä voitaisiin estää.
Merveille