thumb|280px|Itchō Hanabusa, Putoava ukkosenjumala, Edo-kausi. Kamien esittäminen kuvallisesti alkoi vasta buddhalaisen vaikutuksen myötä.
Kami () tarkoittaa šintolaisuudessa pyhää tai kunnioitettua ilmiötä. Kami käännetään harhaanjohtavasti usein ”hengeksi” tai ”jumalaksi”. Sanaa voidaan käyttää sekä tarkoittamaan kami-luonnetta, tietynlaisia pyhiä ominaisuuksia (vertaa latinan numen), tai tiettyjä olentoja, elollisia, elottomia tai jumalallisia, joilla on kami-luonne.Kitagawa et al. 1987, s. 36. Erilaisia ja erityyppisiä kameja on huomattavan suuri määrä: perinne kuvaa kamien valtavaa määrää sanoin yaoyorozu no kami (), ”lukematon määrä kameja”, kirjaimellisesti ”kahdeksan miljoonaa kamia”. Kameja on šintolaisuudessa kaikkialla; niitä ovat paitsi luonnonelementit, kuten aurinko, kuu, vesi, vuoret ja niin edelleen, myös itsenäiset, ihmisen toimintaa suojelevat ja ihmisten valmistamissa esineissä asuvat olennot. Kameja voivat olla myös esimerkiksi kuolleet esi-isät, menneisyyden suuret henkilöt tai aiemmin keisari.Grapard et al. 1983, s. 130. Uusia kameja tulee koko ajan lisää sitä mukaan kuin niitä tunnustetaan kameiksi.
Jokaisella kamilla on sisäinen voima, tama, joka voidaan usein jakaa karkeaan ja väkivaltaiseen puoleen (aramitama) ja hienostuneeseen ja rauhalliseen puoleen (nigitama). Tama on šintolaisuudessa rituaalisen toiminnan kohteena ja se on olemassa myös ihmisissä (tamashii). Šintolaisissa seremonioissa paikalle kutsuttu kami asettuu väliaikaiseen astiaan (shintai), joka voi olla luonnonelementti kuten kivi tai ihmisen valmistama esine, usein peili tai miekka. Kami voidaan jakaa osiin lukemattomia kertoja ilman, että se heikkenisi, ja pyhittää uusiin paikkoihin (kanjō) aiemman kamin fragmentteina (bunshin).
Kamin määritelmä ja luonne Kamin käsitettä on yritetty määritellä lukuisia kertoja. Varhaisia yrityksiä ovat buddhalaisen Tendai-lahkon papin Sengakun teos Man'yōshū chūshaku 1200-luvulta ja Inbe no Masamichin 1300-luvun kirjoitus Jindai no maki kuketsu. Inbe liitti sanan kami toiseen, samoin lausuttavaan kirjoitusmerkkiin 上 (ue, kami), joka tarkoittaa ”ylhäällä”, ja piti kameja siten ”ylempänä” elävinä olentoina. Tämä käsitys nousi suosituksi Edo-kaudella ja muuttui myöhemmin lähes yleistiedoksi, mutta uudemman kielitieteellisen tutkimuksen mukaan homonyymit eivät ole sukua toisilleen. Tätä mieltä oli jo Motoori Norinaga, joka antoi käsitteelle seuraavanlaisen määritelmän:
Kamien luonteeseen kuuluu myös se, että vaikka ne olisivat näkymättömiä, ne voivat tulla näkyviksi erilaisina ilmentyminä ja asettua luonnonmuotoihin, kuten kiviin, puihin ja tuleen, tai ihmisen valmistamiin esineisiin, kuten peileihin. Tällaiset esineet (yorishiro) houkuttelevat kameja puoleensa. Kamit ilmentyvät myös luonnonvoimissa, kuten ukkosessa, ja ne voivat ottaa valtaansa myös ihmisiä. Kamit koetaan siis kouriintuntuvien muotojen ja ilmiöiden kautta, eivätkä ne ole käsitteitä tai abstrakteja olentoja. Kamin voima paljastuu vasta, kun se asettuu kiinteään muotoon tai olentoon.
Kameja ei voi kuvailla käsittein ”hyvä” tai ”paha”, mutta niillä voi olla ”rauhallinen puoli” (nigitama) ja ”karkea puoli” (aramitama). Vaikka kameja pidettiin jo varhain ihmisen kaltaisina olentoina, joita tulee lähestyä samoin kuin muita ihmisiä, niitä ei kuvattu taiteessa ihmispiirteisiksi olennoiksi. Tällaiset kuvat (shinzō) yleistyivät vasta buddhalaisen vaikutuksen myötä. Kamien ajateltiin nauttivan ihmisten tavoin musiikista, tanssista ja runoudesta ja vihaavan likaisia (kegare) asioita, kuten kuolemaa ja verta. Tämän vuoksi kamien palvonta tapahtui rituaalisesti puhdistetuissa paikoissa. Kamien ajateltiin vihastuvan tai käyttäytyvän väkivaltaisesti, jos niitä ei palvottu hyvin, kun taas tyytyväinen kami suojeli ihmisiä. Kameja palvottiin esimerkiksi uhraamalla niille riisiä, sakea tai muuta ruokaa, viihdyttämällä niitä ja niin edelleen.
Kamien eri tyypit thumb|220px|Kettuja, Inarin lähettiläitä, Hiroshigen puupiirroksessa vuodelta 1857.
Kamit voidaan jakaa suurpiirteisesti kahteen eri luokkaan: ”luontokameihin” ja ”kulttuurikameihin”. Luontokamit edustavat tavallisesta poikkeavia piirteitä, joita on ajateltu olevan erilaisissa luonnonmuodoissa ja -voimissa. Nämä kamit voidaan jakaa edelleen ”taivaallisiin” kameihin ja ”maanpäällisiin” kameihin; edellisiin lukeutuvat muun muassa planeetat, aurinko ja kuu sekä säätieteellisiä ilmiöitä, kuten ukkonen (ukkosen kami Raijin) ja tuuli (kaze no kami). Jälkimmäisiin kuuluvat esimerkiksi vuorten, maan, metsien, meren, jokien, saarten ja soiden kamit ja myös eläimet ja kasvit. Kameina pidettyihin eläimiin lukeutuvat muun muassa käärmeet, sudet, karhut, apinat, jänikset, linnut ja muut Japanin luonnossa esiintyvät eläimet. Eläinkamit liitetään usein muihin luontokameihin: linnut auringon kamiin, karhut vuoren kamiin, jänikset kuun kamiin ja niin edelleen. Eläimiä voidaan pitää myös jonkun muun kamin lähettiläinä, kuten kettuja (kitsune) pidetään Inarin viestinviejinä. Tiettyjä puulajeja, kuten mäntyjä ja salpapensasta, kunnioitetaan usein kameina (shinboku), ja kamiluonne voidaan nähdä jopa myös erikoisissa, epämuodostuneissa kasviksissa, kuten haaroittuneissa retiiseissä, joiden muoto muistuttaa ihmistä.
Kulttuurikamit voidaan vuorostaan jakaa kolmeen ryhmään: yhteisön kameihin, joita tietyt ihmisryhmät palvovat, toiminnallisiin kameihin, jotka liittyvät esimerkiksi tiettyyn ammattiin, ja ”ihmiskameihin” eli lähinnä historiallisiin henkilöihin, joita pidetään kameina. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat muun muassa sukujen ja klaanien kamit, asumusten kamit (yashikigami) ja dōsojin-kamit, jotka suojelevat kylien rajaseutuja tunkeutujilta. Toimintoihin liittyvät kamit voivat taas suojella esimerkiksi syntymää (ubugami), kuolemaa, kumppanin löytämistä, sairautta, maataloutta, kalastusta, kauppaa, purjehdusta, sotaa (gunshin) tai tiedettä. Myös pienet kodeissa asuvat kamit, jotka suojelevat tulisijaa, kaivoa, käymälää ja niin edelleen, voidaan luokitella toiminnallisiin kameihin. Viimeinen, henkilökamien ryhmä sisältää sekä eläviä että kuolleita henkilöitä. Elävinä kameina on saatettu pitää uskonnollisia toimintoja suorittavia henkilöitä (esimerkiksi pyhäköiden mikot), kuuluisia ja arvostettuja henkilöitä ja keisaria. Kami voi myös asettua ihmiseen uskonnollisen juhlan aikana, jolloin kyseistä ihmistä pidetään kamina. Kuolleiden henkilöiden kamit voivat olla esimerkiksi esi-isiä tai kostonhimoisia henkiä, jotka ovat kuolleet tyytymättöminä.
Tällaiset luokittelut eivät ole kuitenkaan yksiselitteisiä, ja eri kamit voivat ottaa erilaisia rooleja. Muun muassa luonto- ja henkilökamien luokat saattavat usein kohdata toisensa. Esimerkkinä tästä Sugawara no Michizanen ja Taira no Masakadon henkien uskottiin ottaneen ukkosen kamin muodon ja iskeneen sitten vihollisiaan vastaan.
Kamien palvonta pienoiskuva|Palvojia Kitano Tenman-gūn pyhäköllä. Punavalkoinen naru on kellon soittamista varten.
Kamien palvonnan tapa vaihtelee. Joitakin kameja, kuten Inaria, voivat käytännössä palvoa kaikki, joitakin kameja palvotaan ensisijaisesti henkilökohtaisista syistä, kuten Tenjiniä kokeisiin valmistauduttaessa. Jotkin kamit, esimerkiksi Atago, ovat palvonnan kohteena niiden antaman yleishyödyllisen suojelun vuoksi, joitakin palvotaan kotona joka aamu perhealttarilla (kamidana). Yleisesti ottaen kamien palvonta on yhteisöllinen ilmiö, ja uskonnolliset festivaalit (matsuri) ja riitit ovat luonteeltaan osallistumiseen kannustavia.Grapard et al. 1983, s. 131.
Šintolainen pyhäkkö on rakennus, joka on tarkoitettu kamin palvomiseen. Pyhäköt kehittyivät japanilaisesta kansanuskosta, mutta kansanuskoa ei ole koskaan täysin sulautettu muodolliseen palvontaan pyhäköissä vaan se elää edelleen vahvana ja kohdistuu esimerkiksi pelkkiin luonnonmuotoihin, kuten kiviin ja puihin, tai pieniin tienvarsipyhäköihin (hokora). Suuri osa pyhäköistä edustaa muutamaa suosittua arkkitehtuurin tyylisuuntaa, nagare-zukuria ja kazuga-zukuria, mutta monet etenkin tärkeät pyhäköt ovat yksilöllisiä.
Pyhäkössä päähalli (honden) on omistettu pelkästään kamin käyttöön. Päähallissa on yleensä shintai, ”kamin ruumis”, johon kami voi asettua. Yleisiä shintaita ovat muun muassa peilit, miekat ja jalokivet; buddhalaisen vaikutuksen myötä shintaina alettiin käyttää myös kameja esittäviä kuvia ja mandaloja. Myös muut pyhäkön alueella olevat objektit, joita pidetään yorishiroina, voivat olla pyhiä. Pyhäkön muihin tärkeisiin rakennuksiin lukeutuvat esimerkiksi rukoushalli (haiden), uhrihalli (heiden) ja rituaalitanssille tarkoitettu halli (kaguraden). Pyhäköt voivat olla myös kannettavia (mikoshi): tällaisia pyhäköitä käytetään festivaalien aikana, kun kamia kuljetetaan kulkueessa. Päähallia ei välttämättä ole lainkaan, jos pyhäkkö sijaitsee esimerkiksi vuorella, joka on itsessään shintai.
Japanissa on noin 100 000 šintolaista pyhäkköä. Kamin palvontaan pyhäkössä kuuluu puhdistautuminen pesemällä kädet ja huuhtelemalla suu, kolikoiden heittäminen, kellon soittaminen kamin paikalle kutsumiseksi ja käsien taputtaminen ja kumartaminen kamin tervehtimiseksi. Pyhäkkövierailuja tehdään usein vuodenkiertoon liittyvien juhlien yhteydessä, kuten uutenavuotena, tanabata- ja obon-festivaalien aikana ja niin edelleen sekä esimerkiksi lapsen syntymän tai häiden yhteydessä. Kamien palvontaan ei liity juuri minkäänlaista teologiaa. Oikealla tavalla palvotun kamin odotetaan tuovan palvojalle siunausta, joka liittyy aina tapahtumiin tässä maailmassa: menestykseen kokeessa, parantumiseen sairaudesta, onnelliseen avioliittoon, pitkäikäisyyteen. Myös pyhäköt ovat edelleen kiinteässä yhteydessä luontoon – vuoriin, puihin ja kiviin, joita pidetään kamien asuinpaikkoina.
Kameille pyhäköissä annettavia uhrilahjoja kutsutaan nimellä heihaku. Muinoin ne olivat tyypillisesti vaatteita, nykyisin etenkin rahaa tai esimerkiksi ema-kuvalaattoja. Vastalahjaksi uhreista palvojalle voidaan antaa vastineeksi kamin voimaa symboloiva esine.
Kamien nimien yhteydessä käytetään mm. seuraavia kunnioitusta osoittavia partikkeleita: -sama (), -no mikoto () tai -okami ().
Merkittäviä kameja
thumb|220px|Daikokuten, Ogata Kōrinin tussipiirros vuodelta 1705. Kameja on valtava määrä, mutta joillakin kameilla on japanilaisessa mytologiassa erityisen tärkeä asema tai niiden palvonta on laajalle levinnyttä. Seuraavassa luettelossa on joitakin erityisen merkittäviä kameja:
Amaterasu on auringon kami ja yksi Izanamin ja Izanagin lapsista. Häntä pidetään yleensä naispuolisena. Alun perin Amaterasu oli Isessä palvottu paikallinen auringon kami, joka 600-luvulla nostettiin Japanin keisarisuvun esiäidiksi.Teeuwen & Rambelli et al. 2003, s. 115. Daikokuten on yksi ”seitsemästä hyvän onnen jumalasta” (shichifukujin). Hänellä on yleensä ”vaurautta lyövä” nuija, aarresäkki ja hän seisoo riisipaalien päällä. Hän lienee saanut alkunsa intialaisesta Mahākalā-jumalasta ja synkretismin myötä hänet on liitetty japanilaiseen Ōkuninushiin. Dōsojin on yleisnimitys kylien rajoilla ja tienristeyksissä asuville suojelijakameille. Usein kamit esitetään mies- ja naishahmon muodossa. Ebisu on yksi ”seitsemästä hyvän onnen jumalasta” (shichifukujin). Häntä palvotaan erityisesti rannikkokylissä hyvän kalansaaliin tuojana ja hänet esitetään ongen kanssa. Hän on myös kaupan ja maanviljelyn suojelija. Fūjin tai kaze no kami on tuulen kami. Tuulelle omistetut kultit olivat Japanin maantieteellisestä asemasta johtuen yleisiä. Hachiman oli alun perin Usassa Kyūshūlla palvottu kami, joka osallistui Naran Tōdai-jin suuren buddhapatsaan rakentamiseen ja oli siten kamien ja buddhien synkretismin varhainen kohde. Hachimanin kohdalla synkretismi oli erityisen vahvaa ja kami liitettiin Amida-buddhaan. Keskiajalla Hachiman nousi soturiluokan suojeluskamiksi.