Israelin itsenäisyyssota alkoi Israelin itsenäisyysjulistuksen jälkeen 15. toukokuuta 1948, kun viisi arabivaltiota - Egypti, Transjordania (nykyinen Jordania), Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät vastaperustettua juutalaisvaltiota vastaan. Sota kesti 20. heinäkuuta 1949 asti ja päättyi Israelin voittoon sekä maan itsenäisyyden vakiintumiseen.
Sota alkoi, kun Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi vuonna 1947 päätöslauselman 181, joka ehdotti Palestiinan brittiläisen mandaattialueen jakamista juutalaisvaltioon ja arabivaltioon. Mandaatista oli vuonna 1922 jo irrotettu kolme neljäsosaa Transjordaniaksi, joka suljettiin juutalaisten kansallisen kodin ulkopuolelle. Jäljelle jääneestä Palestiinan mandaatista juutalaisille varattiin 56 prosenttia maa-alasta. Juutalaiset hyväksyivät suunnitelman. Arabimaat ja palestiinalaiset arabit aloittivat sodan heti, kun ehdotus julkaistiin.
Ennen hyökkäystä arabijohtajat kehottivat muslimeita pakenemaan Palestiinasta naapurimaihin, sillä juutalaiset murskattaisiin ja pakolaiset pääsisivät nopeasti palaamaan takaisin. Sodan aikana ja sen jälkeen noin 700 000 palestiinalaista arabia pakeni tai karkotettiin. Arabien ja juutalaisten välit kiristyivät eri muslimimaissa, ja niistä karkotettiin yli 850 000 juutalaista, joiden omaisuus takavarikoitiin. Palestiinalaispakolaiset jäivät yleensä ilman kansalaisuutta arabimaissa. Suurin osa juutalaispakolaisista sai kansalaisuuden Israelissa tai muissa maissa.
Sodan päättyessä Israel hallitsi noin 78 prosenttia entisestä Palestiinan brittiläisestä mandaattialueesta. Jordania miehitti Länsirannan eli Samarian ja Juudean sekä Itä-Jerusalemin. Egypti otti hallintaansa Gazan kaistan.
Tausta
thumb|vasen|Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelma 1947. Brittilippu laskeutui viimeisen kerran Jerusalemissa 14. toukokuuta 1948 ja Palestiinan mandaatti päättyi virallisesti seuraavana keskiyönä. David Ben-Gurion antoi vielä samana päivänä Israelin itsenäisyysjulistuksen.Juusola 2014, s. 65
Osapuolet 15. toukokuuta Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät Israeliin. Saudi-Arabia lähetti muodon vuoksi pienen joukon omia sotilaitaan. Jemen piti itseään sodassa Israelia vastaan, mutta ei lähettänyt joukkoja sotaan.Skolnik ja Berenbaum 2007, s. 656-657 Arabimaista koko voimallaan sotaan osallistui vain Jordania hyvin koulutetulla Arabilegioonallaan. Muiden maiden joukot käsittivät vain osan niiden koko potentiaalista. Sodan alussa arabimaiden vahvuus oli noin 20 000–30 000 miestä. Sodan aikana tämä määrä lisäänty vain hitaasti. Israelissa aseissa oli sodan alussa noin 35 000 sotilasta. Sodan lopussa heidän määränsä oli jo arabimaihin nähden kaksinkertainen. Israelin puolustusvoimat muodostettiin nopeasti sodan jo alettua Haganan pohjalta toukokuun lopulla. Irgun liitettiin puolustusvoimiin kesäkuussa Altalenan välikohtauksen jälkeen. Koulutuksen ja johdon tehokkuuden kannalta israelilaiset olivat yleisesti ottaen arabeja parempia. Aseistuksen puolesta arabimaat olivat aluksi ylivoimaisia. Esimerkiksi raskasta aseistusta heillä oli israelilaisiin nähden selvästi enemmän. Asevarustelun kannalta Israel kiri kuitenkin arabimaat kiinni kesän aikana. Arabimailla ei ollut samalla tavalla varaa hankkia uutta varustusta sodan aikana. Heiltä puuttui myös juutalaisten kansainväliset yhteydet ja hyökkääjinä heitä rasitti huoltoyhteyksien ylläpito. Yhdistyneet kansakunnat olivat asettaneet molemmat sodan osapuolet asevientikieltoon, jota israelilaiset kiersivät huomattavasti arabeja tehokkaammin.Juusola 2014, s. 68-71
Sodan ensimmäinen vaihe thumb|Arabilegioonan joukkoja Jerusalemissa toukokuussa 1948. thumb|Latrunin taisteluja kesäkuussa 1948. Sodan ensimmäisessä vaiheessa Egyptin joukot alkoivat ylittää rajaa Israeliin Siinailta etelässä. Yksi Egyptiläinen osasto eteni lähinnä arabien asuttaman alueen poikki pitkin Gazan rantatietä. Toinen osasto tuotiin laivoilla Majdaliin (nyk. Askalon). Kolmas osasto liikkui Abu Aweigilasta Beersebasta koilliseen kohti Hebronia ja Betlehemiä, jossa ne yhdistyivät Jordanian Arabilegioonan joukkojen kanssa Jerusalemin alueella. Kaksi ensimmäistä osastoa muodostivat egyptiläisten joukkojen pääosan. Niiden tarkoituksena oli edetä kohti Tel Avivia. Edessä niillä oli noin 27 hajanaista juutalaissiirtokuntaa. Niiden valtaus osoittautui heti hankalaksi. Hyökkäys pysähtyi 15. toukokuuta Kfar Darommissa ja Nirimin taisteluissa. Hankallimmin vallattavissa olevat siirtokunnat ohitettiin. Yad Mordechaita ei voinut sen sijainnin takia kuitenkaan ohittaa. 24. toukokuuta seurasi Yad Mordechain taistelu, jossa egyptiläisiä joukkoja viivytettiin useamman päivän ajan.
Egyptiläisten edessä olleita siirtokuntia puolustivat pääosin vain muutamat kymmenet israelilaiset. Heidän pääasiallinen puolustuslinjansa oli vasta Majdalin ja Bet Guvrinin linjalla. Yad Mordechain taistelu oli ostanut kallisarvoista aikaa vahvistaa puolustuksia lähempänä Tel Avivia. Maahan saatiin hankittua uusia aseita ja vahvistuksia voitiin lähettää kohti etelää. Yad Mordechain taistelun jälkeen itsensä koonneet egyptiläiset etenivät Ashdodin pohjoispuolelle Ashdodin sillalle, jonka israelilaiset olivat räjäyttäneet. Hyökkäys pysähtyi sillalle israelilaisten tuotua paikalle tykistöä ja esimerkiksi ensimmäiset hävittäjäkoneensa. Silta oli pohjoisin egyptiläisen hyökkäyksen saavuttamista paikoista. He ottivat vielä voiton Nizzanimin taistelussa 7. kesäkuuta. Israelilaiset epäonnistuivat yrityksissä vallata Iraq Suwaydan ja Faluja. Pian 11. kesäkuuta astui voimaan Yhdistyneiden kansakuntien vaatima tulitauko.
Jerusalemin suunnalla käytiin verisiä taisteluja paitsi itse kaupungista, mutta myös rannikolta Israelin hallitsemiin osiin kaupunkia johtavalla kapealla käytävällä. Jordanian ja Egyptin joukkojen lisäksi alueella oli egyptiläisen Muslimiveljeskunnan joukkoja. Jerusalemin vanhassakaupungissa sijaitseva Juutalainen kaupunginosa menetettiin arabeille 28. toukokuuta. Samaan tapaan israelilaiset epäonnistuivat Latrunin taisteluissa. Latrun sijaitsi strategisella paikalla Jerusalemiin johtavan tien varrella, mutta sen valtaus ei israelilaisilta onnistunut useista yrityksistä huolimatta. Lopulta Latrun kierrettiin. Sen ohi rakennettiin lempinimen Burman tie saanut hiekkatie. Israelilaisten onnistumiseksi Jerusalemin suunnalla ennen tulitaukoa jäi Länsi-Jerusalemin eli niin sanotun Jerusalemin uudenkaupungin puolustaminen ja hallussapitäminen.Skolnik ja Berenbaum 2007, s. 658-659
Rintaman keskiosissa käytiin taisteluja palestiinalaisia joukkoja vastaan. Libanonilaistaustainen komentaja Fawzi al-Qawuqji johti Arabien vapautusarmeijaa keskuksinaan Nablus, Jenin ja Tulkarm. Täältä he uhkasivat Netanyaa rannikolla. 24. toukokuuta alueelle saapui myös Irakin armeijan joukkoja, jotka olivat alkaneet saapua Palestiinaan Jordanin yli jo 15. toukokuuta. Irakilaisten saavuttua Jordanian Arabilegioona keskittyi etelään Latrunissa ja Jerusalemissa. 25. toukokuuta irakilaiset yrittivät iskeä kohti Netanyaa ja hyökkäsivät israelilaisia kibbutseja vastaan. Israelilaiset iskivät takaisin ajaakseen irakilaiset puolustuskannalle. Golanin prikaati valtasi Tel Megiddon ja Lajjunin 29. toukokuuta. Länsi-Galileassa toimi Carmelin prikaati. He yrittivät myös iskeä kohti Jeniniä, josta irakilaiset löivät heidät takaisin 4. kesäkuuta. Irakilaisten saavutuksiksi ennen tulitaukoa jäivät Jarkonin ylävirran alueen hallinta ja Ras al-Ainin vesipumppaamon valtaus.
Syyrialaiset hyökkäsivät Israeliin pohjoisesta yöllä 15. toukokuuta. Heidän edessään Jordaninlaaksossa oli joukko israelilaisia kibbutseja. 20. toukokuuta syyrialaiset iskivät kohti Degania Alefin kibbutsia. Jordaninlaakson taisteluissa syyrialaisten hyökkäys pysäytettiin ja heidät ajettiin takaisin lähtöasemiinsa kukkuloilla idässä. Syyrialaiset eivät ryhtyneet enää suurempiin operaatioihin tällä suunnalla. Tulitauko tällä suunnalla tuli voimaan vasta 12. kesäkuuta. Libanon suunnalla israelilaiset olivat vallanneet yöllä 14.-15. toukokuuta tärkeän Nabi Yushan poliisilinnoituksen Hulanlaakson tuntumassa. Libanonilaiset valtasivat al-Malkiyyan kylän, jonka Palmahin joukot valtasivat kuitenkin pian takaisin. Carmelin prikaati valvoi mahdollista hyökkäysreittiä Rosh Hanikrasta. 17. toukokuuta se valtasi myös Akkon kaupungin rannikolla. Hieman ennen tulitaukoa libanonilaiset, syyrialaiset ja Arabien vapautusarmeijan joukot onnistuivat valtaamaan al-Malkiyyan vielä takaisin. Sen kautta he saattoivat tuoda täydennyksiä arabien vielä halltisemaan Keski-Galileaan, jonka asukkaat olivat pääosin arabeja.Skolnik ja Berenbaum 2007, s. 659-660
Tulitauko thumb|Givatin prikaatin joukkoja kesäkuussa 1948. Tulitauko kesti pääosin 11. kesäkuuta–9. heinäkuuta. Palestiinaan saapui tulitaukoa valvomaan Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaajia Belgiasta, Ranskasta, Ruotsista ja Yhdysvalloista. Tulitaukoa valvoi YK:n Palestiinan rauhanvälittäjä kreivi Folke Bernadotte. Tulitauon oli tarkoitus kestää 28 päivää ja sen jatkoa kaavailtiin. Israelilaiset saivat merkittävää vahvistusta tulitauon aikana. Maahan saapui uusia siirtolaisia, joista monilla oli kokemusta toisen maailmansodan taisteluista. Maahan saapui myös uutta raskasta kalustoa. Tulitaukoa ei lopulta jatkettu YK:n suunnitelmista huolimatta. Taistelut alkoivat jälleen sen päättyessä 9. heinäkuuta kello 06.00.Skolnik ja Berenbaum 2007, s. 660
Kymmenen päivän taistelut Niin sanotut kymmenen päivän taistelut jäivät ensimmäisen tulitauon ja sitä seuranneen uuden tulitauon väliin 9.-18. heinäkuuta. Egyptiläiset olivat jo ennen tulitauon päättymistä aamulla 8. heinäkuuta alkaneet hyökätä israelilaisia vastaan etelässä. He valtasivat Kawkaban kylän, mutta tulivat voitetuksi Beit Darasin valtausyrityksen aikana. Seuraavana yönä israelilaiset valtasivat vastaiskussaan Iraq Suwaydanin, Beir Affan ja Ibdisin kylät. Egyptiläisten asemat murtuivat 17. heinäkuuta ja uuden tulitauon tullessa voimaan 18. heinäkuuta israelilaiset olivat luoneet maayhteyden tähän saakka eristyksissä olleelle Negeville samalla, kun egyptiläisten joukkojen yhteys länteen oli tuhottu.Skolnik ja Berenbaum 2007, s. 660-661
Kymmenen päivän aikana käytiin myös taisteluja Jordaniaa vastaan. Operaatio Danin aikana vallattiin Ramla ja Lod. Lodissa sijaitsi tuolloin alueen suurin lentotukikohta. Erityistä hajaannusta jordanialaisissa aiheutti israelilaisten kommandojoukkojen tekemä isku Lodin läpi ja paluumatkalla jälleen sen halki 10. heinäkuuta. Operaatio Danin taistelut olivat myös ensimmäisiä, joissa israelilaiset käyttivät panssarivaunuja. 13. heinäkuuta vallattiin myös irakilaisten aikaisemmin valtaama Ras al-Ain. Arabilegioona pyrki jälleenkokoamaan joukkojaan Ramallahin ja Latrunin välille. Latrunia he onnistuivat pitämään hallussaan koko sodan ajan huolimatta siitä, että se oli jäänyt käytännössä eristyksiin. Israelilaiset tekivät joitakin valtauksia myös Jerusalemin suunnalla, mutta Arabilegioonan onnistui pitää kiinni sen vanhankaupungin hallinnasta.
Pohjoisessa suurin voitto israelilaisille oli operaatio Dekel, jonka aikana vallattiin Nasaret. Arabien vapautusarmeijan joukkoja johtanut al-Qawuqji joutui pakenemaan kohti pohjoista Nasaretin antautuessa 16. heinäkuuta. Operaatio Dekelin aikana Israel valtasi koko alueen Haifan ja Gennesaretinjärven välillä. Carmelin prikaati yritti vallata myös syyrialaisten tähän asti hallitseman Mishmar HaYardenin, jossa taistelut päättyivät kuitenkin ilman selvää lopputulosta.
Toinen tulitauko