pienois|”Ihmisyys ennen uskontoa.” Tukimielenosoitus Charlie Hebdon iskun uhreille vuonna 2015. Uskontokritiikki tarkoittaa uskonnon arvostelemista erilaisilla perusteilla. Uskontokritiikki voidaan jakaa tiedolliseen ja moraaliseen kritiikkiin: niiden mukaan uskonnot eivät ole tosia ja niillä on haittavaikutuksia. Tiedollinen ja moraalinen kritiikki ovat usein yhteenkietoutuneita.
Nykyaikaisen uskontokritiikin juuriin kuuluu erityisesti valistuksen ajattelu. Valistusfilosofit ja heidän seuraajansa korostivat järkeä, kokemusta ja tieteellistä menetelmää uskonnollisten auktoriteettien sijaan. Moraalisessa uskontokritiikissä on tuotu esiin esimerkiksi uskonnon yhteyksiä väkivaltaan, vallankäyttöön ja vapauden rajoituksiin. On kuitenkin huomautettu, että uskontojen vaikutukset ovat moninaisia. Yhteiskunnallinen uskontokritiikki liittyy usein kysymyksiin uskonnon ja valtion suhteesta.
EVA:n vuoden 2022 arvo- ja asennetutkimuksessa kolme neljästä suomalaisesta katsoi, että jokaisella tulee olla oikeus arvostella uskontoja. Vain 12 prosenttia ei olisi sallinut uskontojen arvostelua.
Historiaa
1700-luvulla erityisesti ranskalaisten valistusajattelijoiden yhteinen piirre oli arvosteleva asenne uskontoa kohtaan. He asettivat perinnettä vastaan järjen ja kokemuksen ja hylkäsivät ajatuksen yliluonnollisesta. He katsoivat uskonnollisen ja poliittisen pakkovallan tukevan toisiaan. Kuuluisa valistusajan teos on paroni d’Holbachin Système de la nature (’Luonnon järjestelmä’, 1770).
1800-luvulla uskonnottomuus levisi länsimaisessa yhteiskunnassa ja järjestäytyi. Uskonnottomien yhdistykset kutsuivat itseään vapaa-ajattelijoiden, sekularistien, rationalistien tai humanistien yhdistyksiksi. Vapaa-ajattelu tarkoittaa uskonnollisista auktoriteeteista vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja pyrkii täydelliseen uskonnon ja ateismin vapauteen. Vapaa-ajattelijain maailmanliiton julkilausumien mukaan vapaa-ajattelijat pyrkivät totuuteen, hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen tieteen, etiikan ja yhteiskunnallisen uudistustyön avulla.
Uskonnon moraaliseksi vaihtoehdoksi esitetään usein sekulaari humanismi. Kansainvälisen humanistiliiton määritelmän mukaan ”humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla.”
Tiedollinen uskontokritiikki
Luonnontiede ja uskontokritiikki
Tieteellistä maailmankuvaa saatetaan pitää uskonnollisen ajattelun vastakohtana. Monet ateistit ovat sitä mieltä, että nykyaikainen luonnontiede ei jätä tilaa uskonnolliselle maailmankäsitykselle. Uudella ajalla luonnontieteellinen tieto on kasvanut suuresti.Hick 1992, s. 49. Luonnontieteellisen tiedon kanssa ristiriidassa olevat, havaintojen ja kokeiden sijasta Raamatun arvovaltaan perustuvat väitteet todellisuudesta on hylätty. Tällainen on esimerkiksi kristinuskon Raamatun kolmikerroksinen käsitys kaikkeudesta, jossa jumalan asuinpaikka sijaitsee pilvien yläpuolella, helvetti maan palla ja aurinko kiertää maata. Myöskään käsitystä, että kaikkeus luotiin 6000 vuotta sitten ja ihminen ja muut eläinlajit syntyivät samanaikaisesti nykyisen muotoisina, ei enää pidetä yleisesti hyväksyttävänä.Hick 1992, s. 47–50. Ihmisen kehitys on jäljitetty muuhun eläinkuntaan, elämän synty on liitetty kemiallisiin reaktioihin, ja avaruuden tutkiminen on tuonut esille mahdollisuuden, että toisista maailmoista löytyy kehittyneitä elämänmuotoja.Hick 1992, s. 50–52. Ihmiskeskeisen ajattelun arvostelijoiden mielestä useissa uskonnoissa ihmisen merkitystä maailmankaikkeuden osana liioitellaan.
Daniel Dennettin ja Richard Dawkinsin mukaan uskonnon puolustajat pyrkivät usein väistämään uskonnon tiedollisen arvostelun esittämällä uskonnon kyseenalaistamisen loukkauksena.Dennett 2007, s. 349. Tällä tavoin tieteen kanssa ristiriidassa olevaa uskoa suojeltaisiin järkiperäiseltä perustelulta ja arvostelulta.Dawkins 2007, s. 41. Dawkinsin mukaan uskonto ja tiede ovat kilpailijoita, jotka esittävät yhteensovittamattomia väitteitä todellisuudesta.
Fundamentalistit ajattelevat, että luonnontieteellinen näyttö voi tukea uskonnollisia käsityksiä. Luomisoppi eli kreationismi, jonka mukaan Raamatun kertomus kaikkeuden luomisesta ja elämän syntymisestä on tosi ja että siksi evoluutioteoria on epätosi, on esimerkki fundamentalismista. Tieteen piirissä katsotaan yleisesti luomisopin ja niin sanotun älykkään suunnittelun kannattajien epäonnistuneen pyrkimyksessään esittää käsityksilleen tieteellisiä perusteluja.Pihlström 2001. Muun muassa uskonnonfilosofi Sami Pihlströmin arvion mukaan yritykset tehdä jumalauskosta luonnontieteellisesti hyväksyttävä selitysjärjestelmä ovat erittäin epäuskottavia.Pihlström 2001.
Tieteellinen ajattelu ja uskontokritiikki
pienois|pysty|Giordano Brunon patsas Roomassa. Vuonna 1889 vapaa-ajattelijoiden tuella pystytettiin muistomerkki paikalle, jossa Bruno oli poltettu vuonna 1600 roviolla. Uskontoja arvostelevat kysyvät, miksi jumalan olemassaoloon pitäisi uskoa, kun jumalauskolle ei ole perusteita.Koistinen & Räikkä 1997, s. 110. Ateistit ajattelevat usein, että uskovien tulisi osoittaa, että jumala on olemassa. Jos tähän ei pystytä, ei ole järkevää uskoa jumalan olemassaoloon.Koistinen & Räikkä 1997, s. 105. Ateistien mukaan on järjetöntä vaatia, että olisi todistettava, että jumalaa ei ole olemassa. Jonkin lopullinen todistaminen olemattomaksi ei ole kokemustieteessä mahdollista. Siksi niillä, jotka väittävät jumalan olevan olemassa, on velvollisuus todistaa se, eli heillä on todistustaakka.Koistinen & Räikkä 1997, s. 111–112. Esimerkiksi William Kingdon Cliffordin lausuman mukaan on aina ja kaikkialla väärin uskoa mihinkään riittämättömin perustein.
Filosofi Ilkka Niiniluodon mukaan uskonnollinen käsitys todellisuudesta on epätieteellinen, jos se sisältää väitteitä, jotka ovat ristiriidassa tieteen tulosten kanssa. Uskonnollinen ja tieteellinen maailmankuva voivat tässä suhteessa joutua ristiriitaan keskenään. Niiniluodon mukaan tieteellinen ja uskonnollinen käsitys todellisuudesta eivät ole yhteensopivia tiedollisten käsitysten muodostamisen suhteen. Uskontojen auktoriteetteina pitämiin kirjoituksiin nojautuva käsitys todellisuutta koskevan tiedon hankkimisesta ja perustelemisesta on Niiniluodon mukaan ristiriidassa tieteen menetelmän kanssa, joka hylkää uskonnolliset dogmit ja auktoriteetit tiedon lähteenä. Tieteellisen maailmankatsomuksen edustaja hyväksyy arvokäsityksen, jonka mukaan tieteen keskeinen arvopäämäärä on totuus, ja tietoa koskevan käsityksen, jossa hyväksytään vain tieteen kriittinen menetelmä todellisuutta koskevan tiedon muodostamisen välineeksi.Niiniluoto 2003, s. 128.Pihlström 2001, s. 64.
Niiniluodon mukaan käsitys todellisuudesta on uskonnollinen, jos siihen sisältyy väitteitä, joiden ainoana tukena on vetoaminen joihinkin uskonnollisiin arvovaltoihin (esimerkiksi pyhiin kirjoituksiin) tai henkilökohtaisiin uskonnollisiin kokemuksiin. Käsitys todellisuudesta on epätieteellinen, jos se sisältää tieteellisen maailmankatsomuksen kanssa ristiriidassa olevia väitteitä. Vaikka tieteessä ei olekaan ehdottomia takeita totuudesta, tällaisessa ristiriitatilanteessa on Niiniluodon mukaan järkiperäisempää hyväksyä tieteen tulokset. Näin ei tule menetellä siksi, että ne välttämättä olisivat tosia, vaan siksi, että ne on saavutettu kriittisen ja julkisesti valvottavissa olevan menetelmän avulla.
Uskonnollisiin auktoriteetteihin tai elämyksiin vetoavia perusteluja ei voi Niiniluodon mukaan pitää todistusvoimaisina, sillä se olisi tieteessä vastoin kriittisyyden ja puolueettomuuden vaatimuksia. Mikään arvovalta ei voi vaatia tieteessä itselleen ikuista asemaa. Vetoaminen uskonnollisiin auktoriteetteihin sisältää lisäksi kehäpäätelmän. Yksityisten henkilöiden omat kokemukset ja elämykset eivät ole sisällöltään julkisesti koeteltavissa, joten ne eivät myöskään kelpaa tieteelliseksi todistusaineistoksi niiden kohteen olemassaolosta. Itse nämä elämykset voidaan asettaa psykologian tutkimuskohteeksi, ja niiden syntytavalle voidaan yrittää antaa tieteellinen selitys.
Ilkka Niiniluoto ja Sami Pihlström luonnehtivat tieteen tehtävän olevan totuuden etsiminen: todellisuuden yhä syvemmän kuvaamisen ja selitysten muodostamisen ilmiöiden syistä. Tiede pyrkii kertomaan, millainen todellisuus on. Tieteellinen menetelmä, jossa tietoa tavoitellaan avoimesti, arvostelevasti ja julkisesti koeteltavin havainnoin, on tieteellisen maailmankatsomuksen kannattajien mielestä tehokkain ja järkiperäisin käsitysten muodostamisen menetelmä. Esimerkiksi Charles S. Peirce korosti itseään korjaavan tieteellisen menetelmän ylivertaisuutta ”itsepäisyyden”, ”arvovallan” ja ”apriorisen” eli kokemuksesta riippumattoman käsitysten muodostamisen menetelmiin nähden.Pihlström 2001, Niiniluoto 1984, s. 88.
Pihlströmin mukaan uskonnollisen maailmankatsomuksen perustava ongelmallisuus suhteessa tieteeseen näyttää olevan seurausta siitä, etteivät todellisuuden kuvaileminen ja selittäminen, jotka ovat tieteen keskeisiä tehtäviä, edellytä uskonnollisia oletuksia. Tiede voi hänen mielestään periaatteessa vastata kaikkiin luontoa koskeviin kysymyksiin olettamatta mitään ”henkistä” tai ”jumalallista” ainesta selitystensä taakse.Pihlström 2001, s. 68-69.
Tieteenharjoittajat ja uskonto
pienois|Richard Dawkins: Jumalharha (2006). Muun muassa kanadalainen filosofi Kai Nielsen toivoi älymystön edustajilta suurempaa toimeliaisuutta uskonnosta ja ateismista käydyssä keskustelussa. Nielsenin mukaan on suorastaan uskomatonta, että oppineet ajattelijat saattavat nykyaikana kannattaa jumalauskoisia näkemyksiä, joiden mukaan kaikkeuden on luonut ikuinen, aineeton, kaikkitietävä ja kaikkihyvä olento, Jumala. Nielsenin mielestä luonnolliseen, naturalistiseen maailmankäsitykseen liittyvä ateismi on nykyajan järkevän ihmisen valinta. Ihmisten tulisi kohdata kuolevaisuutensa osana yleissivistystään. Jumalan ja kuolemattoman sielun kaltaiset henkiolennot ovat Nielsenin mukaan hyvin ongelmallisia oletuksia.
Nielsen totesi, että vaikka monet filosofit ja muut älymystön edustajat ovat uskonnottomia, he eivät vaivaudu todistelemaan jumalauskon torjumiseksi ja suuntaavat huomionsa muualle. Filosofi Sami Pihlströmin tulkinnan mukaan Nielsen on ollut tässä arviossaan pitkälti oikeassa. Monet filosofit ovat näyttäneet ajattelevan, että uskonnot ovat niin ilmeisellä tavalla väärässä, ettei niitä kannata tarkastella. Vakavan tieteellisen ajattelun harjoittajalle ateismin puolustaminen olisi ajanhukkaa, sillä ateismilla ei ole järkeviä kilpailijoita. Kukaan järkevä ihminen ei voi enää suhtautua jumalauskoon tosissaan, eivätkä jumalaan uskovat ole vakavasti otettavia kiistakumppaneita.
Pihlströmin mukaan uskonto on inhimillisen elämän ongelmallinen osa, jonka hyväksyttävyyden arvioinnista jokaisen on otettava omassa elämässään sekä älyllinen että moraalinen vastuu. Kaiken uskontojen arvostelun lähtökohtana on omakohtainen älyllinen vastuu, jatkuva valmius itsensä arvosteluun, sekä yksilön että yhteisön tasolla. Pihlströmin mukaan se käytännöllinen jumalausko, joka on hänen mielestään voi periaatteessa olla oikeutettavissa, ei nojaudu mihinkään tiedolliseen arvovaltaan. Se nousee hänen mukaansa ihmisen aidoista uskonnollisista kokemuksista. Pihlström toteaa, että jos joku kykenee omasta elämästään kumpuavien kysymysten pohjalta rakentamaan uskontonsa, hänellä on siihen oikeus. Mutta jos hän tukeutuu pelkästään järjestäytyneiden uskontojen arvovaltaisina pitämien kirjoitusten välityksellä itsensä ilmaisevaan jumaluuteen, hän Pihlströmin mukaan epäinhimillistää uskonnon, koska kaikki uskonnot ovat ihmisen luomuksia.Pihlström 2001