thumb|350px|Divisioonan joukot kohtasiva tulikasteessaan puna-armeijan hyökkäysvaunuja II Armeijakunnan suuren vastahyökkäyksen aikana 23. joulukuuta. Kuvassa T-26 Kollaanjoella. 6. divisioona oli suoraan Päämajan alaisuuteen YH:n alkaessa 14. lokakuuta 1939 Satakunta-Hämeen sotilasläänissä perustettu yhtymä.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 106
1. tammikuuta 1940 divisioona ja kaikki sen alayksiköt nimettiin/numeroitiin uudelleen. Divisioonan uudeksi numeroksi tuli 3. divisioona.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 104-105 Tässä artikkelissa kuvataan divisioonan sotatoimia ja historiaa kokonaisuutena uudelleennumeroinnista huolimatta.
Varustaminen 6. divisioona pyrittiin varustamaan divisioonan määrävahvuuksien mukaan, mutta määrävahvuuksiin ei Puolustusvoimien kalustopulan vuoksi päästy.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 34
Yksiköt
Divisioonaan kuuluivat mm. seuraavat yksiköt.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1 s. 115 Divisioona numeroitiin uudelleen puna-armeijan tiedustelun hämäämiseksi tammikuun 1940 alussa (uudet numerot suluissa).
Jalkaväkirykmentti 18 (JR 8) Jalkaväkirykmentti 17 (JR 7) Jalkaväkirykmentti 16, siirtyi joulukuun alussa Ryhmä Talvelan alaisuuteen. Tilalle Jalkaväkirykmentti 22 (JR 9) Kenttätykistörykmentti 6 (KTR 3), jonka toinen patteristo (II/KTR 16) alistettiin Os. Hanell:lle Turkuun. Kevyt osasto 6 (KevOs 3) 12. pioneerikomppania (6. PionK) 11. pioneerikomppania (5. PionK) 6. viestikomppania (3. VK) 6. linjanrakennuskomppania (3. LRakK)
Komentajat Eversti Paavo Paalu 2. maaliskuuta 1940 asti Eversti Auno Antero Kaila 2. maaliskuuta 1940 alkaen
Keskittäminen 6. divisioona keskitettiin 37 junalla ylipäällikön reserviksi Luumäki-Taavetti alueelle. Divisioona sai 21. lokakuuta 1939 ohjeen aloittaa suunnittelu ja kenttävarustustyöt osalla voimistaan Saimaan–Kivijärven ja Tirvanjärven alueella (Mankinvirran linja). Linnoitustöihin joutui samoin reservinä Utissa ollut divisioonalle 21. lokakuuta 1939 alistettu Polkupyöräpataljoona 6. Divisioona alistettiin II armeijakunnalle 19. joulukuuta 1939 armeijakunnan vastahyökkäyksen toteuttamista varten.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 1, s. 106
Puna-armeijan tavoitteet ja joukot Karjalan kannaksella talvisodassa thumb|left|300px|Neuvostoliiton 7. armeijan joukkoja etenemässä Karjalankannaksella joulukuun 1939 alussa. Puna-armeijan Karjalankannaksella toimineiden joukkojen tavoitteena oli talvisodan aikana lyödä Suomen puolustusvoimat taistelualueellaan. Hyökkäyksen painopisteeksi oli määrätty Viipurin ja Leningradin välisen rautatien suunta.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50
Talvisodan alkaessa Karjalankannaksella hyökkäsi Suomen alueelle Neuvostoliiton 7. armeija, jota komensi sodan alussa 2. luokan armeijankomentaja Vsevolod Fjodorovitš Jakovlev, joka joutui väistymään kuitenkin jo 9. joulukuuta, jolloin armeijan komentajuuden sai 2. luokan armeijankomentaja Kirill Afanasjevitš Meretskov. 7. armeijaan kuului sodan alkaessa yhteensä yhdeksän divisioonaa ja panssariarmeijakunta. Alueelle oli siis ilmeisesti keskitetty lähes 200 000 miestä, noin 1 500 panssaroitua ajoneuvoa sekä noin 900 tykkiä ja kranaatinheitintä.
Joulukuun 1939 aikana Neuvostoliiton pääsotaneuvosto totesi Puna-armeijan kärsineen merkittäviä tappiota ja epäonnistuneen Suomen valtaamisessa lyhyessä ajassa (kuten ennakkoon oli arveltu). Pääsotaneuvosto arvioi tehdyiltä suunnitelmilta puuttuneen todellisuuspohjan ja totesi suomalaisten puolustuskykyä aliarvioidun merkittävästi. Tästä syystä pääsotaneuvosto päätti perustaa Suomea vastaan uuden, Luoteisen rintaman, jolle annettiin käytettäväksi merkittävä määrä uusia joukkoja. Helmikuussa 1940 Kannaksella hyökkäsi lisäkeskitysten jälkeen noin 600 000 miestä, 1 200–1 400 panssaroitua ajoneuvoa, joita tuki lähes 4 000 tykkiä ja kranaatinheitintä. Kaikkiaan alueella laskettiin toimivan noin 25 divisioonaa.Jorma Järventaus jne.: "Suomi sodassa" s. 50-51
Puna-armeijan joukkojen johtoa vaihdettiin Luoteisen rintaman perustamisen yhteydessä. Rintaman komentajaksi nimitettiin 1. luokan armeijakomentaja Semjon Timošenko. Samassa yhteydessä Karjalankannaksella toimivat neuvostojoukot jaettiin kahteen armeijaan joukkojen suuren määrän vuoksi. 7. armeija jatkoi länsi-Kannaksen alueella uuden komentajansa (2. luokan armeijakomentaja) Kirill Meretskovin johtamana ja itä-Kannaksen alueelle perustettiin uusi 7. armeijan Oikea Ryhmä, jonka komentajaksi tuli suomalaissyntyinen armeijakunnankomentaja Vladimir D. Grendahl (aik. Wladimir Gröndahl). Uuteen Ryhmään kuuluivat 49. ja 150. jalkaväkidivisioona. Myöhemmin 26. joulukuuta 1939 Ryhmästä muodostettiin Stavkan (Pääsotaneuvosto) antamalla käskyllä numero 0691 uusi Neuvostoliiton 13. armeija, jonka komennossa oli nyt 2. luokan armeijakomentajan arvoon ylennetty Grendahl. 13. armeija käsitti 4., 49., 150. ja 142. jalkaväkidivisioonan, 116. haupitsirykmentin, 311. kanuunarykmentin, 39. erillisen panssariprikaatin ja 204. panssaripataljoonan.Itsenäisyyden puolustajat, Talvisota, s. 29, 59 (teksti Juri Kilin)
Yleiskuvaus divisioonan käymistä taisteluista
Joulukuun 1939 taistelut
Divisioona oli sodan alun suoraan päämajalle alistettuna reserviyhtymänä sijoitettu kauaksi rintamalinjasta aina Taavetin-Luumäen alueelle. Puna-armeijan ensimmäisen suurhyökkäyksen Mannerheim-linjaa vastaan alkaessa hiipua 19. joulukuuta mennessä ryhtyi II AK:n esikunta suunnittelemaan laajaa vastahyökkäystä Summan alueella. Ylipäällikkö alisti mainittuna päivänä 6. divisioonan Kannaksen armeijan alaisuuteen käytettäväksi joko vastahyökkäykseen tai vaihtoehtoisesti pääasemaan murtautuneiden neuvostojoukkojen lyömiseen. Pääaseman pysyttyä melko helpostikin suomalaisjoukkojen hallussa päätti II AK:n laatia suunnitelman laajahkosta vastahyökkäyksestä. II armeijakunnan esikunnassa laadittu ja Kannaksen armeijan komentajan Hugo Östermanin hyväksymä vastahyökkäyssuunnitelma perustui yritykseen saartaa pääaseman eteen edenneet kolme neuvostodivisioonaa ja kaksi panssariprikaatia kaksipuolisella hyökkäyksellä. Suunnitelmassa 6. divisioonan tehtävänä oli hyökätä Summajoen länsipuolelta kaakkoon ja edelleen itään.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 70
Divisioona oli siirtynyt aiemmalta sijoitusalueeltaan lähemmäksi rintamalinjaa ollen juuri ennen suuren vastahyökkäyksen alkua ryhmittyneenä noin 20–25 kilometrin päähän tulevalta toiminta-alueeltaan. 20. joulukuuta II armeijakunnan esikunnassa pidetyssä käskynantotilaisuudessa divisioonan komentaja sai suullisen käskyn hyökkäyksestä. Suullinen käsky varmennettiin kirjallisella käskyllä seuraavana aamuna.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 71
thumb|left|300px|Divisioonan hyökkäysalue oli Summan ja Kuolemajärven välisellä alueella. Hyökkäysalue oli leveydeltään hieman vajaa 8 kilometriä. 21. joulukuuta iltana divisioonan joukot aloittivat raskaan siirtymisensä hyökkäykseen valmistautumisalueelleen kireässä pakkassäässä. Divisioonan joukoilta kului noin 20–25 kilometrin matkaan noin kuusi tuntia, jonka jälkeen ne majoittuivat Karhulan alueelle odottelemaan hyökkäyksen alkamista. Hyökkäyksen alkuhetkeksi oli käsketty 23. joulukuuta kello 6.30, joten divisioonan joukoille jäi jonkin verran aikaa ottaa yhteyttä etulinjassa oleviin muihin joukkoihin (lähinnä JR 10). Yhteydenottojen tavoitteena oli muun muassa tiedustella siirtymäreittejä rintamalinjalle ja ennen kaikkea pyrkiä hankkimaan tiedustelutietoa vastassa olleista neuvostojoukoista. Vastustajasta saadut tiedustelutiedot jäivät kuitenkin hyvin puutteellisiksi, joka aiheutti varsinaisen vastahyökkäyksen aikana useita ikäviä yllätyksiä ja johti omalta osaltaan vastahyökkäyksen epäonnistumiseen.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 71-72
Divisioonan komentaja antoi oman hyökkäyskäskynsä 22. joulukuuta ja sen mukaan JR 17:n tuli edetä Summajoen yli kohti Taipaloa sekä JR 22:n Marjapellonmäen eteläpuolelta kohti Mellolaa. JR 18 oli varattu toiseen portaaseen ja KevOs 6 reserviksi. Yllätykseen pääsemiseksi hyökkäys käskettiin aloitettavaksi ilman tykistön tulivalmistelua.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 72
23. joulukuuta kello 6.30 vastahyökkäys lähti käyntiin JR 17:n (eversti Kaarlo Heiskanen) ja JR 22:n (everstiluutnantti Emil Hagelberg) aloittaessa etenemisensä kohti neuvostojoukkoja. JR 18 (everstiluutnantti Aappo Pirilä) oli pääosin vielä matkalla, koska suurin osa sen joukoista oli harhautunut väärälle alueelle vain sen I pataljoonan päästyä oikealle ryhmitysalueelleen. JR 17 eteni edellisiltana piikkilankaesteisiin tehdyistä aukoista yli Summajoen. Noin kilometrin edettyään rykmentti sai taistelukosketuksen puna-armeijan joukkoihin kun saumaosastoksi määrätty komppania joutui taisteluun Murronkalliossa yrittäessään ottaa yhteyttä naapuridivisioonan (5. D) joukkoihin. Tiedustelutiedoista poiketen mainittu alue olikin neuvostojoukkojen vahvasti miehittämä ja jo klo 8.30 suomalaisjoukot joutuivat perääntymään alueelta ensimmäisen kerran. Tilanne oli suomalaisjoukkojen kannalta sikäli huolestuttava, että mainitulla alueella oleva vastustaja aiheutti merkittävän sivustauhan etenemässä oleville suomalaisjoukoille. Aluetta yritettiin ottaa suomalaishallintaan kahdelle erillisellä hyökkäyksellä; ensin noin klo 10, jolloin hyökkäävänä yksikkönä oli III/JR 17 ja sitten noin klo 12, jolloin hyökkäsi I/JR 18. Kumpikaan hyökkäyksistä ei johtanut tulokseen, vaikka Murronkallion alueelle hyökkäsivät lähes samanaikaisesti myös pohjoisen puolelta liikkeellelähdössä myöhästyneet III/JR 18:n joukot (jotka vetäytyivät takaisin pääasemaan käskyn saatuaan iltapäivällä oltuaan etenemisensä jälkeen asemissa koko päivän).Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 72-73
JR 17:n muut osat pystyivät jatkamaan etenemistään noin 3,5–4 kilometriä, jolloin ne kohtasivat asemiin kaivautuneen vastustajan ja hyökkäys pysähtyi. Puna-armeijan alkaessa painostaa hyökkäysalueen pohjoisosassa taistelevaa pataljoonaa (muodostaen näin sivustauhan edenneille joukoilla) joutui rykmentin komentaja pysäyttämään hyökkäyksen jo kello 10. Kun hyökkäykset Murronkalliossa eivät johtaneet tulokseen antoi eversti Heiskanen käskyn pisimmälle edenneille joukoilleen (I ja II P) käskyn vetäytyä takaisinpäin. Neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi rykmentin pääosien vetäytymisreitti uhkasi katketa, jolloin rykmentin komentaja joutui antamaan viimeksi mainituille pataljoonille käskyn vetäytyä kiireesti pois alueelta takaisin hyökkäykseenlähtölinjalle. Ennen hyökkäystä kokonaan vailla sotakokemusta olleita joukkoja oli vaikea saada asettumaan puolustukseen.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 73
JR 22:n hyökkäys alkoi käskettyyn aikaan kello 6.30 II/JR 22:n aloittaessa etenemisensä rykmentin lohkon eteläosassa. Pataljoona sai vastaansa nopeasti puna-armeijan konekivääri- ja kranaatinheitintulta. Tulesta huolimatta pataljoona eteni Työppölänjoen yli ja pääsi ensimmäiseen tavoitteeseensa pari kilometriä Siprolan kylän länsipuolelle. Etukäteen saaduista tiedustelutiedoista poiketen oli pataljoonan etenemisreitin eteläpuolella melko vahva neuvostojoukkojen miehitys (arvioiden mukaan kaksi komppaniaa hyökkäysvaunujen tukemana), joka tulellaan hankaloitti pataljoonan toimintaa koko hyökkäyksen ajan. Mainitusta miehityksestä (Hanhiojansuon itä- ja eteläpuolella) johtuen yhteyttä naapuridivisioonan (4. D) joukkoihin ei saatu. Viestiyhteyksien puutteellisuudesta johtuen myöskään oman tykistön tulta ei ollut käytettävissä ja II/JR 22:n joukot saivat jo puolen päivän aikaan käskyn palata pääasemaan.Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 2 s. 73-74