Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta () eli Karjalan ASNT, yleiskielessä Itä-Karjala, Venäjän Karjala ja Neuvosto-Karjala, oli Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut itsehallinnollinen alue Neuvostoliitossa vuosina 1920–1940 ja 1956–1991.
Vuosina 1940–1956 alueella oli täysivaltainen neuvostotasavalta nimeltään Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta.
Työkommuuni
Vuonna 1917 Venäjästä itsenäistynyt Suomi lupasi luopua vaatimuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen, ennen kaikkea karjalaisten asuttamaan Itä-Karjalaan, jos bolševistinen Venäjä järjestää alueelle kansallisen hallinnon. Ennen kuin Venäjän ja Suomen väliset Tarton rauhanneuvottelut alkoivat, lakia säätänyt yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea päätti antaa asetuksen Karjalan työkommuunin perustamisesta Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle kesäkuussa 1920.Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean päätös Karjalan Työkommuunin luomisesta Heninen.net
Kulttuuriautonominen valtiomuodostuma sopi bolševikkien kansallisuuspolitiikkaan pienten kansojen itsemääräämisoikeudesta, mistä ne kuitenkin luopuisivat "liittymällä vapaaehtoisesti suurempaan neuvostovaltioon turvallisuuden ja suuruuden ekonomian vuoksi". Käytännössä päätöksellä kuitenkin pyrittiin parantamaan Venäjän neuvotteluasemia ja torjumaan väitettyä Suur-Suomi-aatetta sekä antaa kuva siitä, että Venäjä ei sorra Itä-Karjalan väestöä.
Vaikka Karjalan työkansan kommuuni olikin osaksi Venäjän keskushallinnon ohjauksessa, se kuitenkin oli ensimmäinen nimenomaan Itä-Karjalan käsittänyt hallintoyksikkö Venäjän historiassa. Suomen kieli sai venäjän ohella virallisen kielen aseman kommuunissa ja alueen kouluissa opetusta annettiin suomeksi, jolla myös karjalaisväestön kulttuuritasoa kehitettiin.
thumb|right|150px|Venäjänkielinen kartta Karjalan ASNT:n kihlakunnista vuonna 1927.
Ennen heinäkuussa 1920 Petroskoissa pidettyä työtätekevien karjalaisten yleiskarjalaista edustajakokousta järjesti Venäjä Itä-Karjalassa luotettavuudeltaan epäselväksi jääneen kansanäänestyksen, jonka mukaan asukkaista 88,3 prosenttia halusi jäädä Venäjän yhteyteen sekä 10,8 prosenttia toivoi itsenäisyyttä ja vain 0,9 prosenttia halusi liittymistä Suomeen. Edustajakokouksen sekä yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja Venäjän hallituksen päätöksellä kommuunin alueeksi määriteltiin 21 Aunuksen kuvernementin Petroskoin, Aunuksen ja Poventsan kihlakunnista 21 kuntaa, 2 yhteisöä ja 1 kylä; Arkangelin kuvernementin Kemin kihlakunnasta 19 kuntaa sekä Petroskoin, Aunuksen ja Kemin kaupungit.Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja VSFNT:n kansankomissaarien neuvoston päätös Karjalan työkommuunin perustamisesta Heninen.net Kommuunissa asui runsaat 144 000 asukasta, joista noin 60 prosenttia oli karjalaisia ja 37 prosenttia venäläisiä pinta-alan ollessa 115 186 km².
Suomalaisia punaisia oli Suomen sisällissodan myötä paennut Venäjälle yli 10 000 henkeä. Heistä monet nousivat johtaville paikoille Itä-Karjalassa, kuten Edvard Gylling. Hänestä tuli Itä-Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtaja, käytännössä pääministeri. Muita keskeisiä suomalaisia olivat Jaakko Mäki ja Kustaa Rovio. Vuoden 1918 jälkeen Suomen rajanaapurina idässä oli suomalaisten emigranttikommunistien johtama niin sanottu punainen Suomi, vaikka suomalaisia olikin tasavallan väestöstä vain muutama prosentti. Kansalaissodan hävinneistä punaisista tuli toisella puolen rajaa sankareita ja voittajia.
Itä-Karjalan asema oli vielä vuosina 1921–1922 epävakaa, koska karjalaisten kansannousu, johon myös vapaaehtoiset Suomesta eli heimosoturit osallistuivat, oli epäonnistunut. Kansannousun takia Vienan kyläneuvostojen johtopaikoille asetettiin punasuomalaisia, joiden tehtäväksi asetettiin Gyllingin hahmotteleman kansallispolitiikan ja paikallisen talouden kehittäminen, koska karjalaisia ei enää katsottu luottamuksen arvoisiksi. Toisaalta kansannoususta ei ole haluttu neuvostohistoriankirjoituksessa syyttää itse karjalaisia, vaan suomen valkoisia.
Vuonna 1922 Aunuksen kuvernementista liitettiin Puudožin kihlakunta, jolloin kommuunin pinta-ala kasvoi 144 600 km²:iin ja asukasluku yli 200 000:n. Samalla venäläiset tulivat enemmistöksi.
Autonominen neuvostotasavalta
Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Karjalan Työkommuunin nimi muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi heinäkuussa 1923 ja hallituksen virallinen nimi muuttui kansankomissaarien neuvostoksi.Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja kansankomissaarien neuvoston asetus Karjalan autonomisesta sosialistisesta neuvostotasavallasta Heninen.net Yleisvenäläinen toimeenpanava keskuskomitea ratkaisi asian 25. heinäkuuta 1923. Karjalan ASNT säilyi edelleen osana Venäjän sosialistista federatiivista neuvostotasavaltaa. Ulkoasioiden hoito jäi Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatille, mutta sota-asioiden hoitoa varten perustettiin Karjalan sota-asiain kansankomissariaatti. Se oli käytännössä Leningradin sotilaspiirin alainen.
Vuonna 1924 Itä-Karjalaan liitettiin Lotinapellon kihlakunnasta Latvan pitäjä ja suurin osa Soutjärven pitäjästä. Näissä oli 12 000 asukasta, joista 9 000 vepsäläisiä.
Tilanne neuvostovallan alkuaikoina Vienassa Karjalan kapinan jälkeen Vienan kihlakuntien kyläneuvostojen ja toimeenpanevien komiteoiden johtoon saapuneet punasuomalaiset kohtasivat monia ongelmia. Valkoiseen Suomeen perääntyessään metsäsissit olivat vieneet mukanaan 11 000 pakolaista ja tuhonneet asuinrakennuksia, viljavarastoja ja vieneet karjaa sekä työhevosia mukanaan. Venäjän sisällissodan takia kärsittiin ruokapulasta, ja vanhat kauppayhteydet Suomen puolelle olivat katkenneet. Muutenkin liikenneyhteydet keskiseen Vienaan olivat heikot. Uhtuan kihlakunnan 4 000 kotitaloudesta oli Karjalan Kommuunin mukaan tyhjänä 1 400 ja karjakanta oli supistunut puoleen. Tilannetta pahensi 1923 kevään huono sato, jonka takia viljaa oli ostettava valkoisesta Suomesta. Karjalan keskushallinto jakoi viljaa pahimmille kriisialueille, jossa oli paikoitellen siirrytty pettuleivän syöntiin. Lukutaidottomuus oli yleistä aikuisväestön keskuudessa, joka haittasi tiedotusten ja sivistyksen levittämistä sanomalehtien kautta. Puolueelle vuonna 1925 tehdyn raportin mukaan Uhtuan kihlakunnassa oli 2 169 lukutaidotonta. Teollisuus ja kaupungistuminen olivat Karjalassa vähäistä. Vain 10 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa, ja Edward Gyllingin vuoden 1921 laskelmien mukaan 146 000 asukkaasta vain noin 2300 ihmistä työskenteli teollisuudessa.
Rauhallista sosialismin rakentamista 1920-luvulla Väestöpula saatiin ratkaistua, kun läskikapinan seurauksena Suomesta muutti 258 työläistä perheineen ja kun neuvostohallitus keväästä 1923 asti alkoi myöntää armahduksia Suomen puolelle paenneille, jolloin omatoimisesti ja amnestian nojalla kotikyliin palasi eri arvioiden mukaan 6 700–8 200 karjalaista. Pakolaiset kykenivät palaamaan 1. tammikuuta 1926 asti, kunnes keskuskomitea päätti luovuttaa pakolaisten jäljelle jääneen omaisuuden kyläyhteisöille. Sen lisäksi Petroskoihin kerääntyneitä punasuomalaisia muutti alueelle töiden perässä. Neuvosto-Karjalassa oli puute koulutetuista insinööreistä ja asiantuntijoista, jonka takia hallitus pyrki houkuttelemaan Karjalaan ulkomaista korkeatasoista työvoimaa etenkin Ruotsista. Edward Gylling pyrki taloudelliseen läpimurtoon, ja Uhtualle tarvittiin infrastruktuuria: teitä, teollisuutta, sähkölaitoksia ja uusia asutuksia. Iso edistysaskel oli Uhtuan ensimmäisen sähkölaitoksen perustaminen syksyllä 1924. Hanketta johti ruotsalainen sähköinsinööri E. Moberg. Punainen Karjala kirjoitti laitoksen perustamisesta: ”arvaamaton hyöty tulee tästä olemaan Uhtualle, jossa on tähän saakka totuttu tekemään töitä päretikun varassa.” Uhtuan paikallista tavarantuotantoa varten perustettiin Uhtuan teollisuuskombinaatti, johon kuuluui muun muassa sahalaitos, metalliverstas ja puutyöverstas.
Punasuomalaisten johdolla Neuvosto-Karjalassa rakennettiin sosialismia suhteellisen rauhallisesti. Maataloutta ei välittömästi kollektivisoitu, vaan sitä edelsi Neuvostoliiton yleistä linjaa mukaileva NEP-politiikan kausi, jossa perinteinen talonpoikien maan yksityisomistus säilytettiin, mutta sitä pyrittiin ohjaamaan vapaaehtoisen yhteistyön suuntaan.
Puna-armeijan vallatessa Uhtuan vuonna 1922 valta oli aluksi vallankumouskomitealla eli Revkomilla, joka oli Puna-armeijan hallussa, mutta valta siirrettiin 1923 vastaperustetun Uhtuan kihlakunnan kyläneuvostoille ja toimeenpaneville komiteoille.
Ylin vallankumouksellinen sotaneuvosto antoi elokuussa 1925 päiväkäskyn, jolla määrättiin vuonna 1903 syntyneet nuorukaiset palvelukseen Karjalassa järjestettävään puna-armeijan joukko-osastoon. Karjalan ensimmäinen asevelvollisuuskutsunta järjestettiin lokakuussa 1925, ja marraskuussa astuivat ensimmäiset asevelvolliset palvelukseen. Palveluspaikka oli Petroskoi, missä ryhdyttiin muodostamaan pataljoonaa.Salomaa s. 292–293.
Suomalaiskansallinen politiikka Koska karjalan kirjakieltä ei ollut, vaihtoehtona oli venäläistyminen, ja siksi Itä-Karjalan hallitus pyrki tietoisesti juurruttamaan suomen kieltä. Käytännössä suomalaisten kommunistien kansallisuuspolitiikka painotti suomen kieltä ja suomalaisuutta karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin sijaan. Osana suomalaiskansallista ohjelmaa perustettiin vuonna 1925 neljästä komppaniasta koostunut Karjalan jääkäripataljoona, jonka ensimmäisenä komentajana toimi Ahvenanmaalta kotoisin ollut Eyolf Mattsson. Vuonna 1931 pataljoona laajennettiin Karjalan jääkäriprikaatiksi, joka lakkautettiin vuonna 1935. Alkeis- ja keskikouluja rakennettiin runsaasti eri puolille Neuvosto-Karjalaa. Vuonna 1932 ensimmäisen asteen kouluja oli 512 ja oppilaita 39 065. Suomenkielisiä kouluista oli 279 ja oppilaista 17 949. Suomenkieliset oppilaat olivat karjalaisia. Toisen asteen kouluissa, joita oli vuonna 1932 yhdeksän, opiskeli 4 523 oppilasta, joista karjalaisia oli 963.
Vuosi 1935 oli juhlavuosi, jolloin juhlittiin sekä satavuotiasta Kalevalaa että viisitoistavuotiasta Neuvosto-Karjalaa. Kalevala-juhla järjestettiin helmikuussa Petroskoissa. "Neuvosto-Karjala 15-vuotias" -niminen teos ilmestyi kesällä.Rautkallio s. 132–137.
Uusia asukkaita Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana Karjalan laajoille työmaille tuotiin huomattava määrä ihmisiä eri puolilta Neuvostoliittoa, mutta myös ulkomailta muuttaneita, jotka kuuluivat vähemmistökansallisuuksiin. Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti neuvostotasavaltaan 1920–1930-luvulla noin 5 000–12 000 amerikansuomalaista ja kanadansuomalaista. Tästä luvusta noin 7 000 saapui maahan 1930-luvun alussa. Heidän motiivinsa olivat aatteellisia, ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki muuttoa. Amerikansuomalaisten perustamia kolhooseja olivat muun muassa Hiilisuo lähellä Petroskoita, Säde Aunuksessa ja Vonganperä Uhtualla. Pääosa amerikansuomalaista työskenteli Petroskoin piirissä. Tuon ajan edistyksellisiin työtapoihin ja koneisiin tottuneita amerikansuomalaisia pidettiin välttämättömänä apuvoimana takapajuiseksi jääneen tasavallan modernisoinnissa. Säde oli Neuvosto-Karjalan suurimpia ylpeydenaiheita, koska sen tuotantoluvut olivat Neuvostoliiton parhaita.
Vuonna 1931 tasavallan väkiluku oli 331 000 henkeä. 1930-luvun alussa vähintään 15 000 suomalaista loikkasi maahan aatteellisista syistä, mutta muuttoon vaikuttivat myös lamavuodet ja työttömyys. Luvatta maahan tulleiden asema oli huono, koska heidän tuloonsa ei oltu varauduttu. Houkuttelu propagandalla oli onnistunut liian hyvin. Suomalaisia loikkareita, jotka olivat tulleet rakentamaan sosialismia, pidettiin elintasopakolaisina, ja heitä ryhdyttiin internoimaan turvallisuuspoliisin valvomille työleireille eri puolille Neuvostoliittoa.Rautkallio s. 46–64.
Suomalaisten ja karjalaisten vainoaminen
Vainojen taustaa