Yukio Mishima (), oik. Kimitake Hiraoka (; 14. tammikuuta 1925 Shinjuku, Tokio – 25. marraskuuta 1970 Shinjuku, Tokio) oli japanilainen kirjailija, näytelmäkirjailija, runoilija ja esseisti, jota pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä japanilaisista kirjailijoista. Hän vaikutti laajasti modernin japanilaisen proosan kehitykseen ja tunnettiin sekä tuotantonsa monipuolisuudesta että elämäänsä liittyneestä dramaattisesta loppuratkaisusta.
Mishima syntyi Tokiossa ja opiskeli lakitiedettä Tokion yliopistossa sodan jälkeen. Hänen uransa kirjailijana alkoi esikoisteoksella Kamen no Kokuhaku (’Naamion tunnustuksia’; 1949), joka toi hänelle välittömän huomion tyylikkäällä ja itseironisella kuvaelmallaan identiteetistä ja erotiikasta. Sen jälkeen hän julkaisi useita merkittäviä romaaneja kuten Kultainen temppeli (Kinkaku-ji; 1956) ja tetralogian Hōjō no umi (’Hedelmällisyyden meri’; 1965–1970), jota pidetään hänen elämäntyönsä huipentumana.
Teoksissaan Mishima yhdisti perinteisiä japanilaisia esteettisiä teemoja moderniin kirjalliseen muotoon ja käsitteli toistuvasti kauneuden, kuoleman, seksuaalisuuden ja identiteetin kysymyksiä. Hänen tuotantonsa ulottui romaanien lisäksi myös näytelmiin, esseisiin ja lyhytproosaan, ja hänen tyylinsä sekä psykologinen syvyys ovat vaikuttaneet lukuisiin myöhempiin kirjailijoihin niin Japanissa kuin sen ulkopuolellakin.
Mishiman yksityiselämä ja poliittinen aktivismi herättivät voimakkaita tunteita. Hän vastusti Japanin sodanjälkeistä länsimaistumista ja perusti puolisotilaallisen Tate no kai -järjestön säilyttääkseen perinteisen soturin hengen. Vuonna 1970 Mishima pyrki symbolisesti palauttamaan keisarin arvon ja teki puheensa jälkeen seppukun, rituaalisen itsemurhan Tokion sotilaskomennuksella, mikä vakiinnutti hänen roolinsa kiisteltynä mutta muistettavana hahmona.
Mishiman kirjallinen perintö elää edelleen kansainvälisesti: hänen teoksensa on käännetty useille kielille, ja ne ovat osa kirjallista kaanonia sekä akateemisissa että yleisissä kirjallisuuskeskusteluissa. Hänet nähdään usein yhtenä tärkeimmistä japanilaisen kirjallisuuden modernisteista, jonka tuotanto ja elämä herättävät edelleen tutkimusta ja keskustelua.
Elämä ja ura Nuoruus pienois|pysty|vasen|Mishima kuusivuotiaana huhtikuussa 1931. Kimitake Hiraoka syntyi Tokiossa vuonna 1925 varakkaaseen ja arvostettuun samuraitaustaiseen perheeseen. Toisen maailmansodan jälkeen suvun arvostus tosin heikkeni. Hän oli lapsuudessaan monin tavoin eristäytynyt, sillä hänet erotettiin vanhemmistaan ja kasvatettiin isoäitinsä Natsun valvonnassa. Perinteisille arvoille omistautunut isoäiti vaikutti voimakkaasti nuoren Mishiman maailmankuvaan: hän tutustutti Mishiman klassiseen japanilaiseen kirjallisuuteen sekä samurai-eetokseen.
Mishima sairasti lapsena paljon. Hän oli myös vieraantunut ikätovereistaan. Vaikea lapsuus mahdollisesti vaikutti Mishiman maailmankuvaan, ja kirjallisuus toimi hänen pelastuksenaan.
Kirjailijanura Toisen maailmansodan aikana Mishima ei läpäissyt fyysistä tarkastusta päästäkseen armeijaan, ja hän työskenteli sen sijaan tehtaassa Tokiossa. Mishiman elämä muuttui merkittävästi, kun Japani hävisi sodan. Hän alkoi kyseenalaistaa kansallista identiteettiään ja yhteiskunnallisesti sekä poliittisesti tärkeinä pitämiänsä arvojaan. Sodanjälkeisten mullistusten aikana hän pohti myös, mikä yksilö on ja mikä hänen roolinsa on yhteiskunnassa. Sodan jälkeen hän julkaisi useita kirjoja, jotka yhdistetään hänen sodanjälkeisiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa.
pienois|pysty|vasen|Mishima vuonna 1948. Sodan jälkeen Mishima opiskeli lakia Tokion yliopistossa ja työskenteli vuosina 1948–1949 Japanin valtiovarainministeriön pankkiosastolla, ennen kuin omistautui kokonaan kirjailijanuralleen.
Mishiman läpimurtoteos oli osittain omaelämäkerrallinen romaani Kamen no Kokuhaku (1949; ’Naamion tunnustuksia’), joka kertoo homoseksuaalisesta miehestä, joka joutuu piilottamaan todellisen itsensä yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Teos sai välittömästi kriitikoiden huomion, ja Mishima aloitti täysipainoisen kirjailijantyön.
Mishima jatkoi uraansa julkaisemalla useita teoksia, joissa toistuivat teemat henkisestä sekä fyysisestä ahdistuksesta, pakkomielteistä ja mahdottomista ihanteista. Näihin kuuluvat muun muassa Ai no Kawaki (1950; ’Rakkauden jano’), Kinjiki (1954; ’Kielletyt värit’) ja Shiosai (1954; ’Aaltojen ääni’). Teoksessa Kultainen temppeli (Kinkaku-ji, 1956) kuvataan nuori munkkikokelas, joka polttaa kuuluisan temppelin, koska ei kykene itse saavuttamaan sen kauneutta. Utage no ato (1960; ’Pidot päättyvät’) käsittelee keski-iän rakkautta ja poliittista korruptiota.
Mishima kirjoitti myös näytelmiä, erityisesti modernisoituja versioita perinteisistä nō-draamoista. Tunnettuja näytelmiä ovat Kindai nōgakushū (1956; ’Viisi modernia nō-näytelmää’) ja Sado kōshaku fujin (1965; ’Madame de Sade’).
pienois|pysty|oikea|Mishima vuonna 1961. Mishiman suurtyö on neliosainen eepos Hōjō no umi (1965–1970; ’Hedelmällisyyden meri’), johon kuuluvat Haru no Yuki (’Kevätsade’), Honba (’Karkurit’), Akatsuki no tera (’Aamunkoiton temppeli’) ja Tennin Gosui (’Enkelin rappio’). Sarja kattaa Japanin historian noin vuodesta 1912 aina 1960-luvulle, ja siinä seurataan saman sielun jälleensyntymiä eri hahmoina: nuorena aristokraattina vuonna 1912, poliittisena fanaatikkona 1930-luvulla, thaiprinsessana ennen ja jälkeen toisen maailmansodan, sekä pahansuopana nuorena orpona 1960-luvulla. Teossarja kuvastaa Mishiman kasvavaa kiinnostusta kuolemaan, väkivaltaan, jälleensyntymiseen ja nykyaikaisen elämän vieraannuttavuuteen.
Mishiman teoksissa on japanilaiselle kirjallisuudelle tyypillinen tapa kuvailla tunteellisesti ja mielikuvituksellisesti tavanomaisten asioiden yksityiskohtia. Vaikka hänen teoksensa ovat syvästi japanilaisia, ne sisältävät myös länsimaistyylisiä aukottomia ja kokonaisia juonia, psykologista analyysia ja hienovaraista huumoria, mikä teki niistä suosittuja myös Japanin ulkopuolella.
Lyhytnovelli ”Yūkoku” (’Isänmaallisuus’) heijastaa selkeästi Mishiman omia poliittisia näkemyksiä ja ennakoi traagisella tavalla hänen omaa kuolemaansa. Novelli kuvaa ihailevaan sävyyn nuorta armeijan upseeria, joka suorittaa seppukun osoittaakseen uskollisuuttaan Japanin keisarille. Mishima korostaa teoksessa kunniakäsityksiä, lojaaliutta ja uhrautuvuutta, jotka hän yhdistää Japanin sotilaalliseen ja keisarilliseen menneisyyteen.
Mishimaa kiehtoi Japanin entisaikojen ankara isänmaallisuus sekä sotilaallinen henki, joita hän piti vastakohtana sodanjälkeisen Japanin länsimaistuneelle ja materialistiselle yhteiskunnalle. Hän eli ristiriidassa: vaikka Mishima yksityiselämässään noudatti pitkälti länsimaista elämäntyyliä ja hänellä oli laaja sivistys länsimaisesta kulttuurista, hän vastusti voimakkaasti Japanin kulttuurista länsimaistumista.
Tate no kai ja kuolema Mishima harjoitti perinteisiä japanilaisia taistelulajeja, kuten karatea ja kendōa ja perusti 1960-luvullaAndrews 2016, s. 59. yksityisarmeijan nimeltä Tate no kai (’Kilpiyhteisö’), johon kuului noin 80 opiskelijaa. Sen tavoitteena oli säilyttää Japanin sotilaallinen perinne ja suojella keisaria mahdolliselta vasemmistolaiselta vallankaappaukselta tai kommunistiselta uhalta. Tate no kai tarkkaili vuosina 1968 ja 1969 tapahtuneita laajoja vasemmiston mielenosoituksia. Mishima tuli siihen johtopäätökseen, että vuoden 1970 Yhdysvaltain ja Japanin välisen puolustussopimuksen uusiminen aiheuttaisi niin laajoja mielenosoituksia, että Japanin viranomaiset eivät voisi enää taata keisarin turvallisuutta. Tässä päätelmässään hän kuitenkin oli väärässä, sillä Japanin poliisi sai helposti pidettyä maan opiskelijaradikaalit aisoissa.Andrews 2016, s. 60.
Ei ole varmuutta siitä, milloin Mishima alkoi harkita itsemurhaa. Joka tapauksessa hän ja Tate no kai olivat osoittautuneet tarpeettomiksi, minkä lisäksi hän jäi vaille Nobelin kirjallisuuspalkintoa, sillä palkinnon sai hänen sijastaan hänen oppi-isänsä Yasunari Kawabata.
pienois|pysty|vasen|Mishima pitämässä puhetta Japanin itsepuolustusvoimien varuskunnassa ennen itsemurhaansa. 25. marraskuuta 1970 Mishima saapui neljän muun Tate no kain jäsenen kanssa vierailulle Japanin itsepuolustusvoimien varuskunta-alueelle Ichigayassa. He tukkivat varuskunnan päällikön kenraali Kanetoshi Mashitan suun ja sitoivat tämän,Scott-Stokes 2000, s. 11–15. minkä jälkeen Mishima piti varuskunnan sotilaille puheen, joka sai näiden mielenkiinnon puutteen ja yläpuolella leijailevan poliisihelikopterin aiheuttaman metelin vuoksi huonon vastaanoton.Scott-Stokes 2000, s. 25. Mishima vetäytyi tämän jälkeen takaisin sisälle varuskunnan rakennukseen, missä yritti toisen Tate no kain jäsenen Masakatsu Moritan kanssa suorittaa seppuku-rituaali-itsemurhan. Kumpikaan ei kuitenkaan onnistunut siinä, ja joukkoon kuulunut Hiroyasu Koga joutui iskemään kummaltakin kaulan katki.Andrews 2016, s. 61–62.Scott-Stokes 2000, s. 31.
Henkilökuva Aatemaailmastaan huolimatta Mishima ei koskaan ollut ksenofobinen,Andrews 2016, s. 63. vaan hän oli säännöllisesti tekemisissä ulkomaisten kulttuurihenkilöiden kanssa ja puhui sujuvaa englantia.
Syy itsemurhaan Mishiman itsemurhan syistä on esitetty useita eri teorioita. Yksi näistä on halu perinteiseen japanilaiseen kabuki-teatteriin kuuluvan rakastajien kaksoisitsemurhan (shinjū) toteuttaminen Moritan kanssa todellisessa elämässä. Teoriaa on kannattanut ainakin Mishiman ystävä ja kirjailija Henry Scott-Stokes. Toisena mahdollisuutena on mainittu Mishiman elinikäinen seksuaaliseksi miellettävä kiinnostus kuolemaan ja sen kauneuteen. Japanin pääministeri Eisaku Satō puolestaan kuvasi Mishimaa yksinkertaisesti ”mielipuoleksi”.Andrews 2016. s. 61.
Tuotanto Mishiman pääteoksena pidetään hänen vuosina 1965–1971 ilmestynyttä tetralogiaansa Hōjō no Umi (’Hedelmällisyyden meri’), joka jäi hänen viimeiseksi työkseen.
Mishima oli kirjallisen uransa lisäksi myös jossakin määrin aktiivinen elokuva-alalla. Hän esiintyi vuonna 1960 gangsterielokuvan sankarihahmona ja kuvasi, tuotti ja näytteli pääosan elokuvassa itsemurhan tekevästä armeijan luutnantista vuonna 1965.Scott-Stokes 2000, s. 139.
Vaikutus Mishimaa pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä japanilaisista kirjailijoista, ja hänen tuotantonsa on vaikuttanut laajasti sekä japanilaiseen että kansainväliseen kirjallisuuteen, teatteriin ja elokuvaan. Hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille, ja ne ovat muokanneet lännessä kuvaa modernista japanilaisesta kirjallisuudesta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Mishiman estetiikka, jossa yhdistyvät perinteinen japanilainen kauneuskäsitys, ruumiillisuus, eroottisuus, kuoleman tematiikka ja poliittinen radikalismi, on inspiroinut useita kirjailijasukupolvia Japanissa ja sen ulkopuolella.
Erityisesti romaanit Kamen no Kokuhaku (1949), Kultainen temppeli (1956) ja neliosainen romaanisarja Hōjō no umi (1965–1970) ovat vakiinnuttaneet hänen asemansa modernin japanilaisen proosan klassikkona. Hänen teoksissaan käsitellyt identiteetin, seksuaalisuuden, kansallisen perinnön ja yksilön sekä yhteiskunnan välisen ristiriidan teemat ovat olleet keskeisiä myöhemmässä kirjallisessa ja kulttuurisessa keskustelussa.
Mishiman elämä ja erityisesti hänen julkinen itsemurhansa vuonna 1970 ovat vaikuttaneet merkittävästi hänen vastaanottoonsa. Ritualisoitu seppuku Japanin itsepuolustusvoimien päämajassa teki hänestä sekä kulttihahmon että kiistanalaisen symbolin. Tapahtuma on herättänyt laajaa tutkimusta ja tulkintaa kirjallisuudentutkimuksessa, historiantutkimuksessa ja poliittisessa teoriassa, ja sitä on pidetty esimerkkinä taiteen ja elämän tietoisesta yhdistämisestä performatiiviseksi eleeksi.
pienois|pysty|Ken Ogata, joka näyttelee Mishimaa elokuvassa Mishima – elämän neljä lukua.