Venäjän federaatio syntyi Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena 25. joulukuuta 1991. Presidentti Boris Jeltsinn johtama Venäjä oli Neuvostoliiton pääperillinen, ja se peri myös ongelmat, jotka olivat kärjistyneet Neuvostoliittoa uudistamaan pyrkineen Mihail Gorbatšovin aikana. Näitä olivat talousongelmat, korruptio, rikollisuus ja kansallisuusongelmat. Huolimatta vastustajiensa aikeista ja epäsuosion kasvusta taitava poliittinen taktikko Jeltsin pysytteli vallassa vuoden 1999 loppuun asti.

Jeltsinin seuraajaksi maan johdossa nousi vuonna 2000 turvallisuuspalvelutaustainen Vladimir Putin. Poliittiset ja taloudelliset uudistukset toivat Venäjän politiikkaan vakautta, mikä nosti hänen suosiotaan maan johdossa. Putin sai kritiikkiä siitä, että hän pyrki keskittämään vallan itselleen ja rajoitti joitakin vapauksia. Hänen aikanaan monet maan politiikkaa arvostelleet oppositiopoliitikot ja lehdistö on vaiennettu. Länsivastainen retoriikka on koventunut ja suhteita länteen hiersivät Georgian sota vuonna 2008 ja sijaissotana käyty Itä-Ukrainan sota vuodesta 2014. Venäjä lähetti omat joukkonsa Ukrainaan vuonna 2022 ja aloitti täysimittaisen sodan. Venäjää vastaan asetettiin talouspakotteita ja Euroopan unioni alkoi pyrkiä eroon energiariippuvuudesta Venäjään.

Venäjän ensimmäiset vuodet Siirtymä jälkikommunistiseen aikaan Venäjän federaatiosta tuli itsenäinen valtio, kun Neuvostoliitto hajosi talousvaikeuksien, ideologian heikkenemisen ja kansallisuusongelmien takia. Venäjä julistautui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen seuraajavaltioksi. Venäjä peri Neuvostoliiton seuraajana pysyvän paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. Venäjä ilmoitti myös pitävänsä kiinni Neuvostoliiton solmimista kansainvälisistä sopimuksista, kuten aseidenriisuntasopimuksista.

Venäjälle oli tavoitteena kehittää Itsenäisten valtioiden yhteisöstä merkittävä yhteenliittymä, jossa sillä itsellään olisi keskeisin asema. Venäjällä katsottiin, että se oli taloudellisesti ja sotilaallisesti voimakkain ja siten oikeutettu toimimaan muiden IVY-maiden etuuksien puolestapuhujana. Keski-Aasian islamilaiset maat hyväksyivät Venäjän valta-aseman, mutta Ukraina ja Kaukasuksen maat halusivat itsenäisemmän aseman. Ukrainan ja Venäjän suhteita hiersi Venäjän Krimillä sijainnut Sevastopolin laivastotukikohta, jonka Venäjän sallittiin säilyttää pitkien neuvottelujen jälkeen. Sen sijaan neuvostovalmisteiset ydinaseet Ukraina suostui Valko-Venäjän ja Kazakstanin tavoin luovuttamaan Venäjälle tuhottaviksi. Näin ollen Venäjä omaksui keskeisen roolin IVY-alueen sotilaallisen turvallisuuden ylläpitämisessä. Talousliittona IVY ei kehittynyt yhtä nopeasti, osasyynä oli, että jokaisella maalla oli omat taloudelliset ongelmansa. Monissa maissa vaikutti edelleen neuvostoaikainen komentotalous, joka oli jäykkä reagoimaan markkinatalouden vaatimuksiin.

Taloudellisesti Venäjä pyrki presidentti Boris Jeltsinin ja ulkoministeri Andrei Kozyrevin johtamana luomaan markkinatalouteen pohjautuvan demokraattisen yhteiskunnan. Venäjä pääsi mukaan johtavien teollisuusmaiden (G7) järjestön kokouksiin, jolloin se pystyi turvaamaan itselleen länsimaiden taloudellisen avun. Näistä avuista tuli Venäjällä sisäpoliittinen kiistanaihe. Jeltsinin linjaa vastustaneiden mielestä läntinen talousapu teki Venäjästä riippuvaisen Yhdysvalloista ja kavensi sen omaa päätösvaltaa. Kritiikin vaimentamiseksi Jeltsin pyrki tekemään selkeämmin eroa länsimaihin. Esiin alkoi nousta yhä enemmän poliittisia erimielisyyksiä. Venäjä ei ollut länsimaiden kanssa yksimielinen siitä, miten tuli ratkaista Jugoslavian konflikti. Venäjä suhtautui myötämielisemmin Serbian toimiin, eikä hyväksynyt Naton toimia sitä vastaan.

Talouden alamäki ja poliittinen valtataistelu

Jeltsin nautti Venäjällä suurta kansansuosiota Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen kukistamisen ansiosta. Hänen hallinnollaan ei kuitenkaan ollut jälkikommunistiselle kaudelle poliittista ja taloudellista toimintaohjelmaa. Jeltsin ajautui pian samaan tilanteeseen, mistä hän itse oli aiemmin arvostellut Mihail Gorbatšovia. Saadakseen asiansa läpi, Jeltsin joutui turvautumaan erilaisiin poliittisiin liittoumiin. Tammikuussa 1992 tehtiin päätös kansantalouden radikaalista uudistamisesta. Hinnat vapautettiin ja valtion omaisuuden yksityistäminen käynnistettiin. Tämä ei kuitenkaan tuottanut toivotunlaista tulosta, vaan inflaatio ryöstäytyi käsistä, hinnat nousivat kuukaudessa 245 prosenttia. Ulkomaankauppa lamaantui, palkkojen ja eläkkeiden maksu keskeytyi ja monista tuotteista tuli pulaa. Tuotantolaitosten yksityistäminen johti vain uuden finanssioligarkian syntymiseen, kun suurten yritysten johtajat saivat keskeisen aseman taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa.

Kansansuosio ei taannut Jeltsinille Ruslan Hasbulatovin johtaman parlamentin suosiota. Jeltsin päätti, että ennen Neuvostoliiton hajoamista vuonna 1990 valittu parlamentti saa jatkaa seuraaviin, vuoden 1994 vaaleihin saakka, eikä uusia vaaleja järjestetä ennen tätä. Tällä hän pyrki saamaan suuremman valtuutuksen uudistuksilleen. Parlamentti ei kuitenkaan suostunut hyväksymään kaikkia sen käsittelyyn tuotavia ehdotuksia. Jeltsinin itsevaltainen pyrkimys herätti ärtymystä kansanedustajissa ja aiheutti sen, että kaikkia Jeltsinin ehdotuksia vastustettiin. Parlamentti suhtautui erityisen kriittisesti tammikuussa 1992 aloitettuun talousuudistukseen, eikä suostunut nimittämään Jeltsinin suosikkia Jegor Gaidaria pääministeriksi. Parlamentti vetosi tämän poliittiseen kokemattomuuteen ja siihen, että hän oli ollut mukana laatimassa talousuudistusta. Jeltsin joutui lepytelläkseen parlamenttia erottamaan Gaidarin ja pääministeriksi nimettiin Gazpromin johtaja Viktor Tšernomyrdin. Tämä ei estänyt maan talouden nopeaa heikkenemistä ja myös sosiaaliset ongelmat alkoivat kasvaa, työttömyys lisääntyi ja yleinen turvattomuus kasvoi.

pienois|Moskovan valkoinen talo kärsi tykinlaukausten aiheuttamista tulipaloista vuoden 1993 kriisin aikana. Jeltsinin ja parlamentin välit jatkoivat huononemistaan, kun presidentti katsoi, että parlamentti jarrutti uudistushankkeita, ja parlamentti näki asian siten, että Jeltsin harjoitti vääränlaista talouspolitiikkaa ja yritti vaientaa arvostelun. Seurauksena oli perustuslaillinen kriisi. Parlamentti yritti asettaa Jeltsinin syytteeseen, mutta Jeltsin vastasi tähän järjestämällä kansanäänestyksen, jonka mukaan 59 prosenttia äänestäjistä ilmoitti luottavansa Jeltsinin politiikkaan.

Vuonna 1993 Jeltsin tuli siihen tulokseen, että ratkaisu syntyneeseen umpikujaan oli parlamentin hajottaminen ja uudet vaalit. Kansanedustajien enemmistö ei kuitenkaan suostunut poistumaan Valkoisesta talosta, vaan he ryhtyivät puhemies Ruslan Hasbulatovin ja varapresidentti Aleksandr Rutskoin johdolla vastarintaan, kieltäytyen noudattamasta poistumiskäskyä. Jeltsin joutui turvautumaan asevoimien apuun tyhjentääkseen parlamenttirakennuksen. Kansanedustajat pitivät Jeltsinin toimia laittomana, kun taas Jeltsin katsoi, ettei neuvostoaikana valitulla parlamentilla ollut valtuutusta jatkaa tehtävässään. Ilmeinen vallankaappausyritys kukistui vasta armeijan tuella, kun panssarivaunujen tulitus sai Valkoisen talon antautumaan. Hasbulatov ja Rutskoi kannattajineen vangittiin, mutta he saivat vain lievät tuomiot.

Venäjän federaation perustuslaki tuli voimaan vuonna 1993. Uusi parlamentti oli Venäjän liittokokous, jonka ylähuoneena on Venäjän liittoneuvosto ja alahuoneena valtioduuma. Parlamenttivaalit olivat Jeltsinille poliittinen takaisku, sillä häntä vastustaneet puolueet menestyivät niissä hyvin. Kommunistit säilyivät suurimpana puolueena ja lisäksi Vladimir Žirinovskin johtamat liberaalidemokraatit ja uudistusmielinen Jabloko menestyivät. Sen sijaan Jeltsinille myötämielisen Jegor Gaidarin johtama Venäjän valinta -puolue sai valtioduumaan vain muutaman edustajanpaikan. Jeltsin joutui omalta kannaltaan huonon vaalituloksen pakottamana muuttamaan talouspolitiikkaansa ja talouden johtaminen annettiin pääministeri Tšernomyrdinin vastuulle. Maan perustuslaki takasi kuitenkin hänelle sen, että presidentti saattoi hallita maata ohi parlamentin erilaisin määräyksin. Presidentin ja duuman välillä säilyi edelleen kireä valtataistelu.

Monikansallinen Venäjä

Vähemmistökansallisuudet ja federaatiosopimus

Neuvostoliiton hajoaminen oli monen arvioijan mukaan osoitus siitä, että monikansallisten imperiumien aika oli ohi. Kuitenkin myös Venäjä on monikansallinen maa. Venäjän asukkaista noin 80 prosenttia on venäläisiä. Maassa on runsaasti ei-venäläisiä alueita, jotka halusivat itselleen suuremman päätösvallan. Maaliskuussa allekirjoitettiin federaatiosopimus, jossa siirrettiin valtaa keskushallinnolta alueellisille hallinnoille. Sopimus antoi Venäjän sisällä olleille tasavalloille suhteellisen laajan itsemääräämisoikeuden. Presidentti Jeltsin oli tämän oikeuden valmis aluehallinnoille myöntämään, kunhan se ei vaikuttaisi mitenkään Venäjän valtiollisiin rajoihin. Ainoastaan Pohjois-Kaukasuksella sijainnut Tšetšenia katsoi, että nämä myönnytykset eivät olleet riittäviä, vaan ainoa ratkaisu oli täydellinen valtiollinen itsenäisyys.

Tšetšenian sota

Tšetšeenit olivat taistelleet Venäjää ja neuvostovaltaa vastaan jo sata vuotta. Tšetseenit olivat edellisen kerran nousseet kapinaan toisen maailmansodan aikana saksalaisten tunkeuduttua kaukasiaan. Josif Stalin kosti tämän karkottamalla koko kansan Keski-Aasiaan, jolloin noin 100 000 tšetseeniä menehtyi. Heidän sallittiin palata takaisin kotikonnuilleen vasta 1957, jolloin maat ja asumukset olivat jo venäläisten asuttama. Siksi tšetseenit tunsivat kärsivänsä sorrosta omassa maassaan. Neuvostoliiton hajoaminen antoi tšetseeneille toivoa itsenäistymisestä. Maan johtoon asettui Džohar Dudajev, jonka johdolla maassa pidettiin kansanäänestys, joka puolsi itsenäistymistä. Tšetsenia julistautui itsenäiseksi marraskuussa 1991. Jeltsin ei tätä voinut hyväksyä, sillä hän pelkäsi sen aiheuttavan vaarallisen ketjureaktion. Kiista ei johtanut välittömästi sotatoimiin, vaan Jeltsin seurasi tilanteen kehittymistä kolmen vuoden ajan. Vasta joulukuussa 1994 Jeltsin määräsi armeijan palauttamaan järjestyksen ja venäläiset aloittivat panssarihyökkäyksen alueelle tavoitteenaan vallata pääkaupunki Groznyi. Tilanne johti ensimmäiseen Tšetšenian sotaan, josta uhkasi tulla Venäjälle yhtä suuri arvovaltatappio kuin Afganistanin sodasta Neuvostoliitolle kymmenen vuotta aiemmin. Venäjä lähetti paikalle kokemattomia asevelvollisia, jotka olivat tšetšeenisisseille heikkoja vastustajia. Vasta kuukausien massiivisten ilma- ja rakettihyökkäysten jälkeen venäläisjoukkojen onnistui saada pääkaupunki haltuunsa. Sodan hinta oli suuri, noin 25 000 ihmistä sai surmansa ja Groznyi oli raunioina. Groznyin valloitus ei myöskään ratkaissut tilannetta, vaan vastarinta jatkui muualla. Vasta venäläisten surmattua Dudajevin väijytyksessä sotilaallinen toiminta alueella alkoi vähentyä, mutta koko Pohjois-Kaukasus säilyi edelleen poliittisesti ja sotilaallisesti epävakaana alueena.

Jeltsinin toinen kausi

Tšetsenian sodan päättäminen oli merkittävää Jeltsinin ja Venäjän kansainväliselle maineelle. Sodan pitkittyessä Jeltsiniä oli jo ehditty verrata Stalinin ja Leonid Brežnevin kaltaisiin pienten kansojen sortajiin. Myös sisäpolitiikassa Jeltsin joutui puolustuskannalle. Vuoden 1995 duuman vaaleissa vaalivoittoon ylsivät kommunistit. Suurimmat tappiot kärsivät uudistusmieliset puolueet. Vaalit olivat sikäli merkittävät, että ne olivat ensimmäistä kertaa vapaat vaalit, joihin kaikkien puolueiden sallittiin osallistua. Vaalitulos heijasti kansan tyytymättömyyttä elintason laskuun, rikollisuuden kasvuun ja yleiseen epävarmuuteen. Markkinatalouteen siirtyminen ei ollut vastannut kansan odotuksia. Tulos merkitsi myös sitä, että presidentin ja duuman välinen valtataistelu jatkui muuttumattomana.