Irlanninsusikoira (, ) on irlantilainen suurikokoinen vinttikoira. Tieteelliseksi nimeksi on aikoinaan esitetty Canis hibernicusHamilton Smith, Charles. The Naturalist’s Library: Vol. XIX, Mammalia: Dogs, Vol. II, s. 173. Chatto & Windus: Piccadilly..
Rotu oli vuonna 2025 Suomen 76. eniten rekisteröity koirarotu. Vuosina 2020–2025 Suomessa syntyi joka vuosi noin 100–200 irlanninsusikoiraa.
Ulkonäkö pienoiskuva|Irlanninsusikoira Irlanninsusikoira on maailman korkein koirarotu. Irlanninsusikoira ei ole ruumiinrakenteeltaan yhtä raskas ja massiivinen kuin tanskandoggi, ja muistuttaa paljon skotlanninhirvikoiraa. Uroksen vähimmäiskorkeus on 79 senttimetriä, joskin on toivottavaa saada keskimääräinen säkäkorkeus vakiintumaan uroksilla 81–86 senttiin, narttujen vähimmäiskorkeus on 71 senttimetriä. Urosten vähimmäispaino on 54,5 kiloa ja narttujen 40,5 kiloa.
Karvapeite on karkea ja väriltään harmaa, brindle, puhtaanvalkoinen, musta, punainen, fawn tai jokin muu skotlanninhirvikoiralla sallittu väri. 1600-luvulla kun koiria annettiin lahjoiksi kuninkaallisille, pidettiin valkoista arvokkaimpana värinä. Nykyisin tuo väritys on kuitenkin harvinainen.
Luonne ja käyttäytyminen Aikuinen koira on rauhallinen, mutta usein valpas, luokseen päästävä, ystävällinen ja soveltuu hyvin osaksi isompaa laumaa.
Alkuperä pienoiskuva|Vuoden 1841 piirrustus irlanninsusikoirasta Irlanninsusikoiran esi-isät (todennäköisesti kelttienvinttikoiria) saapuivat kelttien mukana muun muassa Kreikkaan jo ennen ajanlaskun alkua. Myös muinaisessa Roomassa tunnettiin rodun kantamuoto. Lisäksi kotimaassaan Irlannissa rotu oli erittäin suosittu jo 1100–1500-luvuilla. 1800-luvulla se jouduttiin pelastamaan risteytyksillä skotlanninhirvikoiran kanssa.Gondrexon, A. & Browne, I. Maailman koiraopas: s. 180. Weilin+Göös, Helsinki: 1974. .
Keltit käyttivät jo 700 eaa. Keski-Euroopassa kookkaita karkeakarvaisia metsästyskoiria, ja sieltä ne levisivät 400–1 eaa. Britanniaan, Irlantiin ja Pohjois-Espanjaan. Vuonna 1664 Katherine Philips kirjoitti irlanninsusikoiran kantamuotoa "irlanninvinttikoiraa" (Irish Greyhound) kuvailleen tekstin. Vuonna 1674 puolestaan Nicholas Cox mainitsi Gentleman's Recreation -teoksessaan susikoiraksi kutsutun irlantilaisen vinttikoiran.Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 78-84. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. .
Vuonna 1840 eversti Hamilton Smith mainitsi teoksessaan Naturalists' Library irlantilaisten susikoirien edustaneen ulkoisesti niin sekalaista tyyppiä, että niiden perimässä saattoi hyvinkin olla niin hirvikoiraa, vihikoiraa että mastiffiakin. Lisäksi alun perin Irlannissa tunnettiin kaksi erityyppistä suden metsästyksessä käytettyä koiraa: vinttikoira ja mastiffi. Irlanninsusikoiran varhaisiin Kilfanessa toimineisiin suojelijoihin lukeutunut Blessingtonin kreivitär sai Napolin kuninkaalta lahjaksi kookkaan sulioottikoiran, jonka juuret olivat Kreikan Epeiroksessa. Sen uskotaan olleen Kilfanessa kasvatettujen irlanninsusikoirien kantauros.
Rodusta oli alun perin ainakin kolme erilaista muunnosta. Vuonna 1876 Fitzinger määritteli ne seuraavasti teoksessaan Der Hund: irlanninvinttikoira (Irish Greyhound): kookkain vinttikoira, jossa yhdistyivät mastiffin koko ja vinttikoiran nopeus irlantilainen maastojuoksukoira (Irish coursing dog): irlanninvinttikoiran ja mastiffin tai bandogin välinen risteytys, karkeakalloisempi, raskashuulisempi, lyhytniskaisempi ja leveärintaisempi kuin irlanninvinttikoira irlanninvinttikoiran ja paimenkoiran välinen risteytys, lyhytraajainen ja karkeakarvainen; "paimenkoira" saattoi viitata "paimenen mastiffiin" tai paikalliseen laumanvartijaan - mahdollisesti irish beardie tai hirsel-rodun kookkaampaan versioon
Vuonna 1863 englantilainen skotlanninhirvikoira-kasvattaja kapteeni George Augustus Graham huomasi, että osa hänen jalostuskannastaan muistutti kookkaampaa irlanninsusikoira-tyyppiä. Hän hankki Kilfane- ja Ballytobin-linjaisia koiria, jotka olivat ainoita siihen aikaan jäljellä olleita irlantilaislinjoja, ja hän risteytti niitä irlanninsusikoiran perimää kantaneiden glengarrynhirvikoirien (Glengarry Deerhound) kanssa. Hänen tiedetään käyttäneen jalostusnarttuja, joiden alkuperä oli Power of Kilfanessa, Baker of Ballytobinissa ja Mahoney of Dromoressa. Vähitellen hän vakiinnutti kasvatuslinjansa sentyyppiseksi, millaisen hän uskoi irlanninsusikoiran alun perin olleen. Sen jälkeen hän jatkoi ulkosiitosta: hän muun muassa astutti muotovalio Sheelag'n jälkeläisen Taran massiivisella, pörröisellä ja karkeakarvaisella "suurella Tiibetin koiralla" nimeltä Wolf, joka oli ostettu eräältä karjakauppiaalta (ja jonka väitettiin olleen tiibetinmastiffi, joskaan se ei näyttänyt lainkaan kyseiseltä rodulta). Näiden kahden väliseen pentueeseen kuuluivat Nookoo ja Vandal, jotka löytyvät jokaisen nykyisen irlanninsusikoiran sukutaulusta. Vuosien 1885 ja 1900 välisenä aikana tehtiin seitsemän risteytystä tanskandoggin kanssa, ja 1890-luvulla jalostukseen käytettiin useaan kertaan venäjänvinttikoiraa, muun muassa Karotai-nimistä yksilöä.
1900-luvun alussa Felixstowe-irlanninsusikoiria kasvattanut I.W. Everett käytti jalostukseen brindleä tanskandoggia. Tämän risteytyksen tuloksena Felixstowe-linjaisilla irlanninsusikoirilla oli jonkin aikaa litteämpi kallo kuin muilla rodun edustajilla, mutta tämä piirre katosi ajan myötä, ja rotu säilyi sittemmin puhtaana.
Rotua on käytetty alun perin susien ja hirvieläinten metsästyksessä, mutta nykyään sitä pidetään seurakoirana.
Terveys pienoiskuva|Irlanninsusikoira nurmikolla
Rodun keskimääräinen elinikä on vain noin seitsemän vuotta, kun tarkastellaan vuosina 2010–2025 kuolleita rodun edustajia. Rodun keskimääräistä elinikää laskee merkittävästi jo nuorille koirille tulevat sydänsairaudet, hengitystie-elimiin liittyvät sairaudet ja luusyövät. Tyypillisimmät kuolinsyyt ovat hengitystiesairaudet, sydänsairaudet, vanhuus, syöpäsairaudet sekä luusto ja nivelsairaudet. Irlanninsusikoiran merkittävimpiä terveysongelmia ovat muun muassa kyynärniveldysplasia, spondyloosi, dilatoiva kardiomyopatia, osteosarkooma, mahalaukunkiertymä ja keuhkokuume.
Luuston sairauksista huolestuttavin on kyynärniveldysplasia. Eriasteista kyynärniveldysplasiaa esiintyy jopa 41 %:lla rodun edustajista. Toinen huolestuttava tukirangan sairaus on spondyloosi eli selkänikamien väliset silloittumat. Sitä esiintyy jopa 49 %:lla irlanninsusikoirista.
Mahalaukun kiertymä on erityisesti suurikokoisilla, syvärintaisilla koirilla (kuten irlanninsusikoirilla) esiintyvä hengenvaarallinen, välitöntä hoitoa vaativa tila. Aluksi mahalaukku täyttyy kaasulla. Jos täyttynyt mahalaukku kiertyy ympäri, puhutaan mahalaukun kiertymästä. Laajentunut mahalaukku painaa suuria laskimoita aiheuttaen shokkioireita.
Dilatoiva kardiomyopatia (DCM) on sydänlihaksen rappeutumissairaus, joka johtaa sydämen laajenemiseen ja supistumiskyvyn laskuun. Rappeutumisen seurauksena sydämen seinämät ohenevat ja veltostuvat, eikä sydän enää pysty pumppaamaan riittävästi hapekasta verta elimistön käyttöön. Dilatoivalla kardiomyopatialla on geneettinen tausta ja sen esiintyvyys irlanninsusikoirilla on noin 24–29 % ja sairastumisikä on tyypillisesti 3–7 vuotta. Irlanninsusikoiran PEVISA-ohjelmassa on pakollinen sydänlausunto ja silmälausunto.
Jättirodut, kuten irlanninsusikoira, ovat alttiita osteosarkoomille eli luusyövälle. Syöpä on yleisempää vanhoilla koirilla, koska niiden elimistössä on tapahtunut suuri määrä solunjakautumisia ja kopiointitapahtumia. Luusyöpään irlanninsusikoirat sairastuvat jo melko nuorina, 4–6 vuotiaana. Osteosarkooma on usein hyvin aggressiivinen.
Irlanninsusikoiralla esiintyy myös keuhkokuumetta poikkeuksellisen paljon. Keuhkokuumetta esiintyy primäärisenä ja sekundäärisenä muotona esimerkiksi aspiraatiopneumoniana. Sairaus on vakava ja vaatii välitöntä eläinlääkärihoitoa. Irlanninsusikoirien toistuvalle bakteeriperäiselle keuhkokuumeelle ovat tunnusomaisia keuhkoputkien laajentumat sekä krooninen lymfoplasmasytäärinen tulehdus keuhkokudoksessa. Irlanninsusikoirilla on havaittu rakenteellisesti heikompia rustotukia keuhkoputkessa, mikä voi olla osittain syy rodussa esiintyville toistuville keuhkokuumeille.
Yleisellä tasolla sisäsiittoisuus lisää sairastavuutta ja heikentää rodun elinvoimaa. Irlanninsusikoirat ovat keskimääräistä rotukoiraa sisäsiittoisempia. Geenitutkimuksessa vähiten sisäsiittoisen koirarodun sisäsiittoisuusluku oli hieman alle 10 %. Täysin eri sukulinjoista peräisin olevien serkusten jälkeläisen sisäsiittoisuusluku on 6,25 % ja täyssisarusten jälkeläisellä luku on vastaavasti 25 %, joka on melkein sama, mitä keskimääräisellä koirarodulla on havaittu geenitutkimuksissa. Irlanninsusikoiran jälkeläisen luku on geenitutkimuksissa ollut jopa 41 %.
Katso myös
Skotlanninhirvikoira Tanskandoggi
Lähteet Suomen Irlanninsusikoirat ry KoiraNet-jalostustietojärjestelmä
Viitteet
Aiheesta muualla Suomen Kennelliitto: Irlanninsusikoira
Luokka:FCI 10 Vinttikoirat Luokka:Vinttikoirat Luokka:Irlantilaiset koirarodut Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit