Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko (STLK) on rekisteröitynyt uskonnollinen yhdyskunta. Se ilmoittaa olevansa puhtaaseen luterilaisuuteen pitäytyvä uskonnollinen yhdyskunta ja tunnustavansa Raamatun ohella siitä otetun Luterilaisten Tunnustuskirjojen oppia. Lutherin opetusta kunnioitetaan. STLK:n ensimmäiset jäsenseurakunnat syntyivät vuonna 1923. Seurakunnat järjestäytyivät kirkkokunnaksi (Suomen Vapaa Evankelis-Luterilainen Kirkko) vuonna 1929. Kirkko on rekisteröity uskonnolliseksi yhdyskunnaksi 22. elokuuta 1929. STLK eroaa Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta muun muassa siinä, että se edellyttää papistoltaan ja jäsenistöltään opillisten käsitysten yhtenäisyyttä eikä hyväksy useampien oppien esiintymistä saman kirkon sisällä. Kirkko myös torjuu naispappeuden. Varsinaisia seurakuntia on kaksi, Helsingin ja Tampereen. Kirkossa oli 283 jäsentä vuonna 2016.
Oppi Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen Kirkon mukaan kaikki Raamatun kanoniset kirjat ovat Jumalan sanaa ja ilmoitusta ja siksi ainoa ohje opin ja uskonelämän alueella. Lisäksi sen mukaan luterilaisten Tunnustuskirjojen oppi on väärentämätöntä ja puhdasta Raamatun oppia, koska se on Raamatusta otettu.
Raamattu Kirkon opetuksen mukaan Raamattu on Jumalan sanaa. Tämän vuoksi sitä voidaan soveltaa kirkon opin ja elämän ohjenuorana. Kirkko opettaa Raamatun toimivan Jumalan sanana armovälineenä siten, että se synnyttää ja vahvistaa pelastavaa uskoa Jeesukseen Kristukseen Vapahtajana. Jumalan sana synnyttää pelastavan uskon Vapahtajaan Kristukseen Jeesukseen ja vahvistaa sitä kuultuna, luettuna tai muisteltuna.
STLK ei kuitenkaan pidä suhdettaan Raamattuun fundamentalistisena, sillä se katsoo fundamentalistisen raamatunselityksen olevan peräisin reformoiduista kirkoista. Yhtenä olennaisena erona on se, että STLK:n mukaan tunnustukselliset luterilaiset katsovat eri kohdat Raamatusta vertauskuvallisiksi kuin fundamentalistit ja päinvastoin. Esimerkiksi ehtoollisen asetussanat on luterilaisuudessa ymmärretty kirjaimellisina, kun taas fundamentalistisessa raamatuntulkinnassa vertauskuvallisena. Kirkon mukaan luterilainen periaate on, että Raamattu on aina ymmärrettävä kirjaimellisesti, ellei Raamattu itse anna ymmärtää puhuvansa kuvaannollisesti, tai ellei jokin selkeä uskonkohta pakota ymmärtämään asiaa kuvaannollisesti. Raamattua tulee siis selittää Raamatulla. Lisäksi STLK katsoo, että fundamentalistinen raamatuntulkinta suhtautuu Raamattuun eräänlaisena lakikokoelmana, jonka säädökset sitovat kristittyjä. STLK pitää tällaisen teologian vaarana olevan ajatus tiettyjen tekojen mukanaan tuomista siunauksista. Kirkon mukaan Raamattu on luterilaiselle Pyhän Hengen kirja, joka kertoo Kristuksesta. Raamattua ei tule käyttää uskonelämässä laki- ja säädöskokoelmana, vaan sieltä on etsittävä Kristusta. Kaikki raamatuntulkinta, jonka keskiössä ei ole Kristus, on harhaanjohtavaa. Kirkko näkee kymmenen käskyä siveyslakina, jota kristitty uudessa kuuliaisuudessa haluaa noudattaa, sekä luomisjärjestyksen osoittavan, miten Jumala on tarkoittanut ihmiselämän kulkevan tässä maailmassa. Ne siis ovat luonteeltaan erilaisia kuin ne kohdat, joista fundamentalistinen tulkinta on tehnyt sitovia säädöksiä.
Vanhurskauttaminen Vanhurskauttamisella kirkko tarkoittaa sitä, että Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja näin tekee tästä kelvollisen Taivaaseen. Tälle toimenpiteelle ainoa peruste on Jeesuksen Kristuksen sovitustyö. Jeesus on ihmisten puolesta täyttänyt Jumalan lain ja kärsinyt ihmiskunnan puolesta sen rangaistuksen, joka ihmisten syntien vuoksi kuuluisi heidän kärsittäväkseen. Tästä sovitustyöstä tullaan osallisiksi uskon kautta eli luottamalla omakohtaisesti siihen, että Kristuksen sovitustyö koskee myös kyseistä ihmistä. Jumalan opetetaan vanhurskauttavan yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin Kristuksen tähden. Tämän vuoksi siihen eivät vaikuta mitkään ihmisen omat työt tai toisten ihmisten ansiot.
Kaste STLK, kuten muutkin luterilaiset yhteisöt, on lapsikasteen kannalla. STLK:n mukaan kaste on armonväline, jonka kautta Jumala antaa syntien anteeksiantamuksen sekä lahjoittaa uskon ja Pyhän Hengen. Sen katsotaan syntien anteeksiantamuksen ja uskon myötä lahjoittavan iankaikkisen elämän. Lapsetkin halutaan kastaa, koska heidän katsotaan perisynnin alaisina tarvitsevan pelastusta yhtä paljon kuin muidenkin. Jumalan uskotaan kykenevän herättämään uskon myös pienissä lapsissa ja antamaan heille Pyhän Hengen. Kasteesta, kuten muistakin Jumalan lahjoista, opetetaan voivan hyötyä ainoastaan uskon kautta. Ilman uskoa kasteen lahjat ovat hyödyttömiä, kun taas uskon myötä ihminen voi luottaa noihin lahjoihin Raamatun sanan perusteella.
Ehtoollinen Kirkon mukaan asetussanojen eli niiden sanojen, joita Jeesus käytti asettaessaan ehtoollisen, lausuminen ehtoollisaineiden yli saa niissä aikaan Kristuksen ruumiin ja veren todellisen läsnäolon. Tähän läsnäoloon tarvitaan kuitenkin sen oikea viettäminen, eli ehtoollisaineet on jaettava, otettava vastaan ja nautittava. STLK:n mukaan on Raamatun ja Tunnustuskirjojen perusteella olemassa oikeita ja kelvottomia ehtoollisvieraita. Kun ehtoollisvieras uskoo sanat ”teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntien anteeksiantamiseksi”, katsotaan ehtoolliselle osallistuneen nauttineen sen itselleen siunaukseksi ja saaneen sen, mitä kyseiset sanat lupaavat, nimittäin syntien anteeksiantamisen ja iankaikkisen elämän. Sen sijaan sellainen ehtoollisvieras, joka ei usko asetussanoja nauttii sen tällöin ainoastaan tuomiokseen. Keskeistä on ehtoollisen armovälineluonne sekä se, että Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolo on todellista. Uskovien katsotaan hyötyvän siitä siten, että ehtoollisessa on varma tae ja pantti syntien anteeksiantamisesta. Epäuskoiset puolestaan eivät siitä hyödy vaan nauttivat sen tuomiokseen, mutta hekin saavat siinä Kristuksen ruumiin ja veren.
Historia Tausta Evankelisessa herätysliikkeessä oli alusta alkaen korostettu liikkeen kirkollista luonnetta. Vaikka kirkon toimintaa oli protestoitu, haluttiin kuitenkin toimia myös kirkon hyväksi. Herätysliike oli pystynyt muiden herätysliikkeiden tavoin vaikuttamaan kirkon toimintalinjaan, mutta samalla sen protesti laimeni ja se pyrki lähinnä toimimaan kirkon rinnalla. Liikkeen piirissä oli kuitenkin jatkuvasti henkilöitä, joita vallitseva tilanne ei tyydyttänyt. Evankelis-luterilaisen kirkon ja Evankeliumiyhdistyksen kehitykseen tyytymättömät ryhmittyivät 1920-luvulla pastorien Heino Pätiälän sekä R. ja A. Wegeliuksen (Uppalan) ympärille. Nämä olivat tutustuneet sekä Saksan että Yhdysvaltojen kirkolliseen tilanteeseen ja olivat saaneet vaikutteita Amerikan Suomalaisen Evankelis-Luterilaisen Kansalliskirkon (ASELK), sekä Missouri-synodin organisaatiosta ja toimintaperiaatteista.Haavio, s. 108-109; Aho, s. 155-157. Tämän oppositioryhmän mukaan evankelinen liike oli yhteisö, jonka jäsenyys oli ensisijainen varsinaiseen valtionkirkkoon kuulumisen sijasta. He pitivät Evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneita seurakunnan kirkon sijasta varsinaisina hengellisinä koteinaan. Yhteinen oppi asetettiin keskinäisen yhteyden mittariksi. Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan linjana oli kuitenkin pysyä kirkon yhteydessä.Haavio, s. 109-110.
Koska Evankeliumiyhdistyksen johto ja oppositioryhmä eivät päässeet yhteisymmärrykseen, oppositio katsoi ratkaisuksi erota sekä Evankeliumiyhdistyksestä että kirkosta. Tämän mahdollisti vuonna 1922 säädetty uskonnonvapauslaki. Ratkaisevaksi tuli Hämeenlinnassa vuonna 1922 pidetty keskustelukokous, jossa Pätiälä kehotti evankelisia ”marssimaan ulos leiristä”. Evankeliumiyhdistyksen johtokunta irtisanoutui välittömästi koko kokouksesta ja sen päätöksistä.
Uusi kirkko muotoutuu Pienet ryhmät ja yksittäiset ihmiset alkoivat vuonna 1923 erota kirkosta ja perustaa vapaita evankelisluterilaisia seurakuntia. Aluksi ne olivat itsenäisiä organisaatioita, joita johtivat muutamat eronneiden joukkoon kuuluvat papit. Jo vuonna 1924 syntyi kuitenkin liikkeen johtajien keskuudessa ristiriitoja, joka aiheutti jakaantumisen kahteen ryhmään, jotka kumpikin järjestäytyivät virallisesti vuonna 1928. Toinen niistä oli Wegeliuksen johtama Suomen Vapaa Ev.Lut. Kirkko (nyk. STLK) ja toinen Pätiälän johtama Suomen vapaa evankelis-luterilainen seurakuntaliitto (SVELS).Haavio, s. 110-111.
Uuteen ryhmittymään liittyminen oli alueellisesti hyvin vaihtelevaa. Aktiivisin vaihe oli vuoden 1924 alussa. Tällöin perustettiin pääosa vapaista luterilaisista seurakunnista. Vuoden 1924 elokuun loppuun mennessä seurakuntia oli 10, joissa oli yhteensä lapset mukaan lukien 434 jäsentä (jäsenmäärä suluissa): Luopioinen (40), Lahti (47), Hämeenlinna (50), Tampere (36), Veteli (73), Marttila (14), Karstula (109), Ilmajoki (30), Kuolemajärvi (27) ja Teuva (8). Tämän jälkeen syntyi uusia seurakuntia vain vähän, 1925 Koskenpäähän, 1926 Jämsään ja 1927 Viipuriin. Lisäksi aiemmista seurakunnista erottui Lahdesta Kuusankoski 1926, Hämeenlinnasta Turku ja Helsinki sekä Karstulasta Kyyjärvi. Erimielisyydet pysäyttivät kasvun talvella 1924–1925. Syynä oli oppiristiriita, mikä johtui Pätiälän tunnustuskirjojen opetuksesta eroavasta sovitusoppiin liittyvästä opetuksesta. Pääosa liikkeen papeista oli sitä mieltä, että uskon yhteys vaatii yksimielisyyttä kaikissa opinkohdissa. Niinpä liike hajosi, vaikka Pätiälä olisi ollut valmis yhteistoimintaan sillä edellytyksellä, että saisi opettaa näkemyksensä mukaisesti. Papeista häneen liittyi vain yksi, B. A. Uusitalo, mutta pääosa maallikkosaarnaajista liittyi häneen sekä seurakunnista kuusi.Haavio, s. 113-114,
Muut seurakunnat muodostivat 1928 Suomen Vapaan Evankelis-Luterilaisen Kirkon (SVELK). Siihen liittyi yhdeksän seurakuntaa: Lahti, Kuusankoski, Hämeenlinna, Helsinki, Turku, Jämsä, Vuoksela, Kyyjärvi ja Koskenpää. Näitten seurakuntien jäseniä asui 46 paikkakunnalla. Aiemmin tähän joukkoon kuului myös Kuolemajärven seurakunta, mutta se siirtyi kokonaisuudessaan vuonna 1927 Pätiälän seurakuntaliittoon. Kirkolla oli neljä pappia, joista Aijal Wegelius sijoittui Hämeenlinnaan, Kauko Valve Lahteen, V. I. Salonen Koskenpäälle ja R. G. Wegelius Kyyjärvelle.Arkkila, s. 116.
Oppiriitojen aiheuttama hajaannus oli vapaalle luterilaiselle kirkolle pahempi kuin seurakuntaliitolle, sillä Evankeliumiyhdistyksen toiminnassa aiemmin olleet ja nyt vapaisiin luterilaisiin seurakuntiin liittyneet tunsivat monissa tapauksissa Pätiälän johtaman joukon toiminnan itselleen omemmaksi kuin vapaan luterilaisen kirkon tiukan tunnustuksellisen seurakuntatoiminnan. Pätiälä nimittäin esimerkiksi jatkoi selkeämmin evankelisen liikkeen toimintalinjalla järjestäen evankeliumijuhlia, hyväksyen maallikkosaarnan sekä sallien yhteistoiminnan Evankeliumiyhdistyksen paikallistason kanssa. Tällainen yhteistoiminta oli SVELK:ssa ehdottomasti kielletty. Seurakuntaliiton etuna oli myös se, että Pätiälä oli jo ennestään tunnettu julistaja evankelisen liikkeen piirissä, mikä myös lisäsi ihmisten halukkuutta liittyä nimenomaan hänen ryhmäänsä, SVELK:n papit kun olivat liikkeen piirissä melko tuntemattomia.Arkkila, s. 117,