Irving Berlin (alk. Izrail Moisejevitš Beilin; 11. toukokuuta (J: 29. huhtikuuta) 1888 Mogiljov, Venäjä – 22. syyskuuta 1989 New York, Yhdysvallat), oli yhdysvaltalainen säveltäjä, lauluntekijä ja sanoittaja. Hän kirjoitti yli 900 kappaletta, 19 musikaalinäytelmää ja musiikin 18 elokuvaan. Irving Berlinin lauluista 25 nousi Yhdysvaltojen listaykköseksi.
Berlin syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen. Hän muutti viisivuotiaana perheensä kanssa Yhdysvaltoihin ja työskenteli aluksi katulaulajana ja vaudeville-esiintyjänä. Berlin ei pitänyt koulunkäynnistä, ja rupesi jo varhain tavoittelemaan laulunikkarin uraa. Hän pääsi 1910-luvulla maailman tietoisuuteen kansainvälisellä hitillä ”Alexander’s Ragtime Band” ja nousi seuraavina vuosikymmeninä yhdeksi populaarimusiikin menestyneimmistä laulusäveltäjistä, ellei menestyneimmäksi. Hän oli yksi harvoista ammattimiehistä, joka kirjoitti sekä sävellyksen että tekstin itse, siinä missä esimerkiksi Richard Rodgers työskenteli aina sanoittajan kanssa. Berlinin tunnetuimpiin teoksiin kuuluvat muun muassa Amerikan epävirallinen kansallislaulu ”God Bless America”, maailmanhistorian myydyin single ”White Christmas” ja Broadway-musiikin tunnuskappaleena pidetty "There's No Business Like Show Business". Muita suosituimpia lauluja ovat esimerkiksi " ”How Deep Is the Ocean?”, "Cheek to Cheek", "Always", "Blue Skies", "A Pretty Girl Is Like a Melody", " ja ”Easter Parade”.
Berlin ei osannut lukea eikä kirjoittaa nuottikirjoitusta ja työskenteli aina erillisen sovittajan kanssa. Hän oli itseoppinut ja käytti sävellyksissään huomattavasti vähemmän eurooppalaisia vaikutteita kuin muut Tin Pan Alleyn säveltäjistä, minkä takia hänen tuotantoaan pidetään tyypillisen amerikkalaisena.
Elämä ja ura Alkuvuodet
Izrail Beilin () syntyi 11. toukokuuta 1888 juutalaiseen perheeseen Mogiljovissa Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Valko-Venäjän alueella. Syntymäpaikaksi ilmoitetaan useissa lähteissä Siperiassa sijaitseva kaupunki ”Temun” tai ”Temum” (mahdollisesti Tjumen); Berlin itse antoi syntymäpaikakseen Mogiljovin Yhdysvaltojen kansalaisuushakemuksessaan ja toisen avioliittonsa rekisteröintipapereissa.Bergreen 1990, s. 9–10. Hänen isänsä Moisei Beilin (1848–1901)Find a Grave: Moses Baline. toimi paikallisen synagogan kanttorina. Äiti Leah (Lena) Beilin oli syntynyt vuonna 1849. Perheeseen kuului kuusi lasta: tyttäret Sarah (s. 1878), Sifre (s. 1879), Rebecca (s. 1883) ja Chasse (s. 1885) sekä pojat Benjamin (s. 1881) ja Izrail. Tuohon aikaan juutalaisten elämä Venäjällä oli vaarallista, erityisesti tsaari Aleksanteri III:n astuttua valtaan vuonna 1881. Beilinien talo poltettiin maan tasalle juutalaisvastaisissa pogromeissa Israelin ollessa vielä pieni. Hän on myöhemmin kertonut muistavansa Venäjällä viettämistään viidestä vuodesta ainoastaan sen, että hän makasi peitteellä tien vierellä katsellen, kun heidän talonsa paloi.
Beilinit muuttivat Yhdysvaltoihin vuonna 1893, ja sukunimen kirjoitusasuksi tuli Baline. Yksikään jiddišiä äidinkielenään puhuvasta perheestä ei osannut englantia.Bergreen 1990, s. 3–5. He asuivat aluksi Monroe Streetillä ja myöhemmin muuttivat viereiselle Cherry Streetille Manhattanin Lower East Sidella. Kaupunginosa oli tuohon aikaan täynnä huonoissa oloissa elävää siirtolaisväestöä ja ulkopuoliset kutsuivat sitä nimellä ”Jewtown” (”juutalaiskaupunki”). Perheen nuorimpana Israelilla eli ”Izzyllä”, kuten häntä usein kutsuttiin, oli jossakin määrin turvatumpi lapsuus kuin muilla perheenjäsenillä, jotka joutuivat alusta lähtien tekemään voitavansa perheen elättämiseksi.Bergreen 1990, s. 5–8.
Perheen isä työskenteli torilla lihatarkastajana ja huolehti siitä, että eläimet oli teurastettu košer-säännösten mukaisesti. Hän toimi toisinaan paikallisen synagogan kanttorin tuurajana. Lena Baline auttoi naapuruston naisia kätilönä tuodakseen lisäelantoa perheeseen. Benjamin ompeli paitoja hikipajatyönä ja perheen tyttäret käärivät sikareita. Israel myi kadulla iltapäivälehti Evening Journalia. Myöhempinä vuosinaan Moses Baline joutui etsimään töitä talojen maalaajana, koska juutalaisväestön sopeutuminen vähensi lihatarkastajatyön kysyntää. Fyysinen työ oli raskasta keski-ikäiselle kanttorille. Syyskuussa 1900 Moses Baline alkoi sairastella, ja 21. heinäkuuta 1901 hän kuoli kroonisen keuhkoputkentulehduksen ja ateroskleroosin seurauksena.Bergreen 1990, s. 10–13.
Israel piti laulamisesta lapsesta lähtien, mutta opiskelusta hän ei ollut innostunut koulussa sen paremmin kuin chederissäkään. 14-vuotiaana, kun hän lain mukaan sai jättää koulun kesken, hän lähti kotoa ja alkoi ansaita elantonsa laulamalla Boweryn kapakoissa, joissa merimiehet sekä saksalaiset ja irlantilaiset maahanmuuttajat viettivät aikaa. Useissa kapakoissa oli takahuone uhkapeliä, prostituutiota ja (siihen aikaan lain sallimaaBergreen 1990, s. 20–23.) oopiumin polttoa varten. Yösijaa Israel piti Lower East Siden halvoissa, ahtaissa ja likaisissa majataloissa, joissa köyhäkin yöpyjä joutui jatkuvasti pelkäämään varkaita.Bergreen 1990, s. 12–17.
Vuonna 1902 Israel Baline teki ensiesiintymisensä teatterissa Victor Herbertin ja George M. Cohanin musikaalin The Show Girl taustakuorossa. Hän osallistui kaupungin ulkopuolella pidettyihin koenäytöksiin, mutta hänet jätettiin pois kokoonpanosta ennen musikaalin New Yorkin ensi-iltaa. Hän työskenteli lyhyen aikaa lauluntekijä Harry Von Tilzerille mainostaen tämän lauluja teatteriyleisön joukossa yrittäen saada yleisön innostumaan niistä.Bergreen 1990, s. 17–19. Baline osallistui tässä roolissa muun muassa vaudeville-koomikkoryhmä The Three Keatonsin esitykseen Tony Pastor’s Music Hall -teatterissa. Ryhmässä esiintyi myös nuori Buster Keaton, joka tuli myöhemmin tunnetuksi elokuvakoomikkona.
Laulavana tarjoilijana Baline siirtyi ennen pitkää Bowerystä laulamaan Chinatownin kaduille. Hän aloitti Blind Sol -nimisen sokean katulaulajan apulaisena ja sai alkuvuodesta 1904 laulavan tarjoilijan paikan Chinatownin Pelham Caféssa, jonka omisti venäjänjuutalainen maahanmuuttaja ”Nigger Mike” Salter. Baline lauloi kahden muun tarjoilijan kanssa irlantilaisia balladeja ja sai huomiota keksimällä parodiaversioita tunnetuista lauluista. Hänen työvuoronsa Pelham Caféssa kesti kahdeksasta illalla kuuteen aamulla. Pelhamin vakiopianisti Mike ”Nick” Nicholsonia tuurasi toisinaan Lukie Johnson, jonka kautta Baline sai ensikosketuksensa ragtime-musiikkiin.
Marraskuussa 1905 Pelham Café sai vieraakseen brittiläisen laivaston kontra-amiraalin, Battenbergin prinssi Louisin, joka oli seurueineen kiertoajelulla Chinatownissa. Baline ja toinen tarjoilija lauloivat ja tarjoilivat seurueelle, ja vierailusta kerrottiin seuraavana päivänä New Yorkin lehdistössä. Useissa lehtiartikkeleissa mainittiin nimeltä laulava tarjoilija ”Izzy”.Bergreen 1990, s. 24–25.
Baline ystävystyi Harry Von Tilzerin managerina työskentelevän nuoren säveltäjän Max Winslow’n kanssa, joka yritti turhaan saada Von Tilzerin palkkaamaan Balinen sanoittajaksi. Baline ja Winslow vuokrasivat yhdessä asunnon Manhattanin East 18th Streetiltä, mikä oli suuri muutos kaksi vuotta majataloissa asuneen Balinen elinolosuhteisiin. Taloudellisen tilanteensa salliessa hän alkoi vähitellen pukeutua muodollisemmin, pukuun ja suoriin housuihin.Bergreen 1990, s. 28–31.
Eräänä iltana uupunut Baline nukahti työssä ja hänen työtoverinsa lavasti 25 dollarin varkauden ravintolan kassasta. Mike Salter erotti Balinen välittömästi kuultuaan varkaudesta, eikä Baline koskaan valittanut. Hän löysi alkuvuodesta 1908 uuden työpaikan 14th Streetin ja Union Squaren kulmassa sijaitsevasta Jimmy Kelly’s -nimisestä ravintolasta. Laulaessaan Jimmy Kelly’sissä hän pyrki samalla opettelemaan säveltämistä ja sanoittamista.
Lauluntekijäuran alku Vuonna 1909 Berlin aloitti Snyder Publishing -yhtiössä sanoittajana ja ryhtyi pian myös säveltämään. Hän lauloi myös monissa musiikkirevyissä, mukaan lukien vuoden 1910 Up and Down Broadwayssä.
Kustantamo Waterson & Snyderin johtaja Henry Waterson otti Berlinin mukaansa Lontooseen tapaamaan yhtiön Ison-Britannian edustajaa. Berlin pääsi tutustumaan englantilaiseen musiikkiteollisuuteen ja sai hyödyllisiä vaikutteita englantilaistyyppisiin sävellyksiin. Berliniä, jota kohdeltiin Yhdysvalloissa edelleen maahanmuuttajana, pidettiin Lontoossa amerikkalaisena säveltäjänä ja häntä puhuteltiin ”Mr. Berliniksi”.Bergreen 1990, s. 53–55.
Vuonna 1911 Berlin otettiin jäseneksi Broadway-vaikuttajien sisäpiirikerho Friars’ Clubiin. Kerhon vuotuisella illallisella George M. Cohan esitteli Berlinin muille jäsenille. Berlin pääsi esiintymään kerhon järjestämään Frolic-näytelmään. Hän esitti myös viikon ajan omia sävellyksiään Times Squarella sijaitsevassa Victoria-teatterissa. Berliniä kohdeltiin tähtenä ja ohjelmajulisteissa häntä nimitettiin ”sadan hitin säveltäjäksi”.Bergreen 1990, s. 71–74.
Joulukuussa 1911 Berlin pääsi yhtiökumppaniksi kustantamoon, jonka menestys oli paljolti hänen ansiotaan. Kustantamon nimi muutettiin Waterson & Snyderista muotoon Waterson, Berlin & Snyder. Yhtiön osakkeista 60 prosenttia oli Watersonilla, ja Berlin ja Snyder omistivat kumpikin 20 prosenttia. Yhtiökumppanuutta juhlistavalla illallisella Waterson sattui samppanjahiprakassa mainitsemaan leikillisesti huhuista, että Berlinin ragtime-kappaleet olivat lähtöisin mustaihoisen haamukirjoittajan kynästä. Säveltäjä otti vihjauksen loukkauksena eikä koskaan antanut anteeksi uudelle yhtiökumppanilleen.Bergreen 1990, s. 77–78.
Vuonna 1911 Israel Baline aloitti paperityön virallisen nimensä vaihtamiseksi Irving Berliniksi. Nimenvaihdoshakemuksessa hän merkitsi alkuperäiseksi nimekseen ”Irving Baline” ja perusteli nimenvaihdosta sillä, että hänen suosionsa myötä Berlin-nimestä oli tullut ”äärimmäisen arvokas”. Nimenvaihdos astui voimaan vuoden 1914 alusta.Bergreen 1990, s. 76.
Berlin muutti vuonna 1913 Max Winslow’n kanssa jakamastaan asunnosta omaan huoneistoonsa Manhattanin West 112th Streetille, lähelle Central Parkia. Hän osti äidilleen omakotitalon Bronxista, mikä oli Lena Balinelle hyvin konreettinen osoitus hänen poikansa saavuttamasta taloudellisesta menestyksestä.
Kesäkuussa 1913 Berlin teki vierailun Lontooseen, jossa hänen musiikkinsa oli suosionsa huipulla. Hän piti lehdistötilaisuuden, jossa puhui sävellystekniikastaan ja tarjoutui näytösluonteisesti säveltämään uuden kappaleen yleisön nimeämällä otsikolla. Kun Berlin myöhemmin esitti tuotoksensa yleisön edessä, lehdistö kiinnitti hänen sävellyskykynsä asemesta huomionsa siihen, että säveltäjä käytti melodian soittamiseen pianolla vain yhtä sormea. Huhu, että Berlin osasi soittaa pianoa vain yhdellä sormella, muodostui todella pitkäikäiseksi ja harmilliseksi Berlinille. Englannin-vierailunsa loppuvaiheessa Berlin piti Lontoon Hippodromella konsertin avustajansa Cliff Hessin säestämänä. Mahtipontista esitystä odottaneet kriitikot yllättyivät Berlinin hillitystä ja vaatimattomasta laulamisesta, ja konsertti sai positiivista palautetta jopa ragtimeen varautuneesti suhtautuneelta The Timesin kriitikolta.Bergreen 1990, s. 89–93.
Berlinille kerääntyvä kuuluisuus teki hänen musiikistaan entistä kysytympää. Italialainen säveltäjä Giacomo Puccini otti häneen yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä, ja myös näytelmäkirjailija George Bernard Shaw olisi ollut kiinnostunut yhteisen näytelmän tekemisestä. Kumpikaan projekti ei kuitenkaan edennyt ehdotusta pidemmälle. Vuonna 1914 julkaistiin newyorkilaisessa musiikkilehdessä jopa ehdotus mykkäelokuvasta, joka olisi kertonut 26-vuotiaan säveltäjän ”elämäntarinan”. Berlin vastusti ajatusta jyrkästi, eikä elokuvaa koskaan tehty. Myöhemmällä urallaankaan Berlin ei koskaan suhtautunut suopeasti ajatuksiin elämäkertaelokuvasta.Bergreen 1990, s. 111–113.