Ukraina () on valtio Itä-Euroopassa. Maa on pinta-alaltaan Euroopan toiseksi suurin ja samalla suurin kokonaan Euroopassa oleva maa ja väkiluvultaan Euroopan kahdeksanneksi suurin valtio. Ukrainan rajanaapureita ovat idässä Venäjä, pohjoisessa Valko-Venäjä, lännessä Puola, Slovakia ja Unkari, ja lounaassa Romania ja Moldova. Etelässä maa rajoittuu Mustaanmereen. Maan väkiluku oli 37,6 miljoonaa vuonna 2023, ja virallinen kieli on ukraina. Enemmistö maan asukkaista on ukrainalaisia. Ukrainan väkiluku on laskenut voimakkaasti maan itsenäistymisen jälkeen, enimmillään Neuvostoliiton aikaan Ukrainan neuvostotasavallassa asui yli 50 miljoonaa asukasta.
Ukraina on enimmäkseen aroa ja ylänköä lauhkean mannerilmaston alueella. Ukrainan merkittävin joki on maan itäiseen ja läntiseen osaan jakava Dnepr. Suuri osa maasta on viljelykelpoista ja runsasravinteista. Ukrainan pääkaupunki on 2,8 miljoonan asukkaan Kiova, joka on väkiluvultaan suurin. Toiseksi suurin kaupunki on Koillis-Ukrainassa sijaitseva Harkova. Myös Mustanmeren rannalla sijaitseva noin miljoonan asukkaan Odessa on merkittävä kulttuuri-, tiede- ja teollisuuskeskus.
Keskiajalla Kiovan Rus muodosti laajan valtakunnan, joka joutui suureksi osaksi mongolien vallan alle 1200-luvulla. Mongolivallan väistyessä 1500-luvulla Ukrainaan muodostui kasakkayhteisöjä. Itsenäisen kasakkahetmanaatin aika jäi lyhyeksi, ja maa jaettiin Puola-Liettuan ja Venäjän kesken. Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, ja sen nykyinen presidentti on Volodymyr Zelenskyi. Vuodesta 2014 Venäjä on käynyt sotaa Ukrainaa vastaan, jonka osana Venäjä on miehittänyt Krimin niemimaan, käynyt sijaissotaa Itä-Ukrainassa sekä hyökännyt Ukrainaan vuonna 2022.
Maantiede ja ilmasto Välimeren ilmastosta nauttivaa eteläistä Krimiä lukuun ottamatta Ukrainassa vallitsee lauhkea mannermainen ilmasto. Sademäärä ei jakaudu tasaisesti vaan on runsaampaa valtion länsi- ja pohjoisosissa ja vähenee kohti kaakkoa. Talvet ovat Mustanmeren rannikolla viileitä, sisämaassa kylmiä. Kesät ovat suurimmassa osassa maata lämpimiä, aivan etelässä kuumia.
Ukraina on enimmäkseen tasankoa ja ylänköä, vain Karpaateilla ja Krimin niemimaalla on vuoristoa. Pohjoisessa ja lännessä on metsäaroa, aron ja lehtimetsän vaihettumiskasvillisuutta. Suurinta osaa Ukrainasta hallitsevat arot. Jopa 58 prosenttia pinta-alasta on viljelykelpoista. Krimin etelärannalla kapealla kaistaleella, Krim-vuorten katveessa, suojassa pohjoisilta arotuulilta, kasvillisuus on subtrooppista rehevää välimerenkasvillisuutta, kuten laakeripuita, pistaaseja, mansikkapuita ja sitruspuita.
Korkein huippu on Itä-Karpaateilla, Karpaattien kansallispuistossa sijaitseva Hora Hoverla, 2 061 m. Krimin korkein huippu on Roman-Koš, 1 545 m.
Ukrainan merkittävin joki on maan itäiseen ja läntiseen osaan jakava Dnepr. Se on Euroopan kolmanneksi pisin joki Volgan ja Tonavan jälkeen. Muita suuria jokia ovat Donets, Dnestr ja Etelä-Bug. Nämä joet virtaavat Mustaanmereen tai Asovanmereen. Tonavan suisto muodostaa rajan Romanian kanssa. Maan luoteiskulmalla, Puolan rajajokena virtaa Itämereen laskevan Veikselin vesistöön kuuluva Läntinen Bug. Järviä on 3 000, mutta ne ovat pieniä. Järvien keskimääräinen pinta-ala on 0,67 neliökilometriä. Yhdessä erityisesti Dneprin varrelle rakennettujen useiden tekojärvien kanssa maan järvet kattoivat vuonna 1986 yhteensä 11 730 neliökilometrin pinta-alan. Meren läheisyydessä sijaitsevat maan suurimmat järvet. Niistä monet ovat matalia ja niiden vesi sisältää suolaa; osa rannikon järvistä on laskujoettomia suolajärviä.
Historia
Nykyisen Ukrainan alueella ovat antiikin aikana asuneet vuorotellen muun muassa kimmerialaiset, skyytit, sarmaatit ja gootit. Mustanmeren rannikot olivat antiikin aikana osa kreikkalaista maailmaa, ja nykyisen Ukrainan alueella sijaitsevalla Mustanmeren pohjoisrannikollakin oli kreikkalaisia siirtokuntia jo 600-luvulla eaa. Hunnien ajettua gootit Ukrainasta 300-luvulla sinne asettui muun muassa avaareja, kasaareja ja bolgaareja, mutta myös itäslaaveja.
Itäslaavien ja viikinkien perustama Kiovan suuriruhtinaskunta taisteli alueelle tulleita turkinsukuisia petsenegejä ja kumaaneja vastaan ja loi Mustaltamereltä Itämerelle ulottuneen valtakunnan, jonka perinnöstä syntyivät Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina.
Mongolien etujoukot tekivät vuosina 1222–1223 sotaretken Asovanmeren pohjoispuolitse Krimille ja Ukrainan eteläosiin. Kalkajoella (Kaltšyk) he löivät kiptšakit ja näiden avuksi tulleiden Kiovan Rusin, Tšernihivin ja Galitsian ruhtinaiden joukot keväällä 1223. Mongolijoukot kuitenkin palasivat itään jo samana vuonna. Varsinainen mongolien invaasio Kiovan Rusin alueelle alkoi vuonna 1237. Moskovan, Jaroslavlin ja Tverin kukistettuaan joukot suuntasivat etelään. Vuosina 1238–1240 joukot viipyivät Donin ja Donetsin välisillä mailla nykyisen Ukrainan itäosissa. Useiden hyökkäysten jälkeen Tšernihiv kaatui syksyllä 1239. Joulukuussa 1240 Kiova vallattiin usean viikon piirityksen jälkeen. Mongoliarmeija jatkoi länteen kahtena sotajoukkona. Eteläisempi ryhmä suuntasi Halytšiin ja toinen Volodimiriin, Volynian länsiosiin. Molemmat kaupungit kaatuivat lyhyiden piiritysten jälkeen. Sotajoukot jatkoivat edelleen lännemmäksi. Batu-kaanin johtama pääjoukko jatkoi Halitšista Karpaattien yli Unkariin. Pohjoisempi mongolijoukko jatkoi Puolaan (muun muassa Krakovaan) ja kierteli laajalti Puolan, Tšekinmaan ja Unkarin alueella. Vuonna 1242 joukot yhdistyivät Unkarissa ja pääjoukko jatkoi Tonavalle ja sieltä Mustanmeren pohjoispuolitse itään Volgan alajuoksulle. Sinne perustettiin uuden valtakunnan, Kultaisen ordan, keskus.
Ukraina jäi pääosin mongolien perustaman Kultaisen ordan haltuun. Ainoastaan Galitsia-Volynian ruhtinaskunta, myöhemmin kuningaskunta, pystyi seuraavina vuosina menestyksekkääseen vastarintaan tataarivaltaa vastaan, vaikkakin oli muodollisesti Kultaisen ordan alainen. Vastarinnassa ruhtinaskunta sai apua yhteistyöstä Unkarin, Liettuan ja Puolan kanssa. 1340-luvulla Galitsia kuitenkin ajautui Puola-Liettuan hallintaan.
Mongolivallan väistyessä 1500-luvulla Ukrainaan muodostui kasakkayhteisöjä. Hetmani Bohdan H’melnytskyin johtama, vuonna 1648 alkanut kapina Puolaa vastaan johti Ukrainan irtautumiseen Puola-Liettuasta ja kasakkahetmanaattina tunnetun autonomisen valtion perustamiseen. Vuonna 1654 H’melnytskyin kasakat solmivat liiton Venäjän tsaarin kanssa tunnustaen tämän muodollisen ylivallan saadakseen suojelijan katolista länttä vastaan tilanteessa, jossa myös turkkilainen ja islaminuskoinen Osmanien valtakunta muodosti painetta etelästä.
pienoiskuva|Maalaus ruotsalaisten ja venäläisten välisestä Pultavan taistelusta vuonna 1709 Suuren Pohjan sodan aikana. Andrusovon rauhassa 1667 Itä-Ukraina ja Kiova liitettiin Venäjän yhteyteen ja länsiosa Puola-Liettuaan. Suuren Pohjan sodan yhteydessä hetmani Ivan Mazepa pyrki Ruotsin tuella itsenäisyyteen Venäjästä, mutta Pultavan taistelun seurauksena kasakkojen Ukraina liitettiin entistä tiiviimmin Venäjään. Puolan vaikutus Ukrainaan hiipui vähitellen vuodesta 1772 alkaen ja päättyi lopulta, kun Puola-Liettuan aatelistasavallan muodostanut Puolan kuningaskunta jaettiin vuonna 1795 jälkeen kokonaan Preussin (sittemmin Saksa), Itävallan (sittemmin Itävalta-Unkari) ja Venäjän kesken. Pääosa Länsi-Ukrainaa liitettiin Venäjään, joskin Itä-Galitsia ja Bukovina päätyivät osaksi Itävalta-Unkaria. Aleksanteri II lakkautti alun perin puolalaisen aatelin voimaansaattaman ja Venäjän Katariina II:n lopullisesti vahvistaman maaorjuuden vasta 1861.
Ukrainalainen kansallisuusaate alkoi nousta 1840-luvulta alkaen, mutta joutui Venäjän hallinnon tukahduttamistoimien kohteeksi 1870-luvulta alkaen. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen yhteydessä alkoi Ukrainan itsenäistyminen. Länsi-Ukrainassa ukrainalaiset kokivat kansallisen herätyksen 1800-luvun lopun tapaan puolalaisten kanssa, mutta vastustivat myös puolalaisten kaupunkien valtaa Galitsiassa ukrainalaiseen maaseutuun nähden.
Ukrainan ja Venäjän välistä historiaa on Venäjällä tulkittu yksipuolisesti ja valheellisesti. Ukrainalla on yhteistä historiaa sekä Venäjän kanssa että Puolan ja Liettuan kanssa. Venäjän keisarikunta 1800-luvun lopulla vähätteli Ukrainan omaa ja sen pitkää yhteistä historiaa läntisten Puolan ja Liettuan kanssa perustellessaan alueen kuulumista keisarikuntaan. Venäjän presidentti Vladimir Putin puolestaan unohti kokonaan 22. helmikuuta 2022 pitämässään esitelmässä Ukrainan yhteisen historian Puolan ja Liettuan sekä Saksan keisarikunnan kanssa. Ukrainan ja Venäjän historian erottaa toisistaan myös Venäjän yhteinen historia Aasian kanssa, joka taas puuttuu Ukrainalta kokonaan. Nämä historialliset seikat ovat avaintekijöitä itsenäisen Ukrainan muodostumiselle.
Ensimmäisen maailmansodan lopussa
Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksa sekä Itävalta-Unkari onnistuivat valloittamaan suuren osan Ukrainaa.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen ukrainalainen kulttuurielämä alkoi vilkastua, ja maaliskuussa 1917 Kiovassa perustettiin keskusneuvosto eli Keskusrada, joka valitsi historioitsija Myh’ailo Hruševskyin puheenjohtajakseen. Radan vaikutusvallan kasvaessa Venäjän väliaikainen hallitus joutui tunnustamaan sen ja myönsi Ukrainalle heinäkuussa autonomian.Millar, James R. (toim.): Encyclopedia of Russian History, ”Ukraina and Ukrainians”, s. 1602–1603. New York: Thomson Gale, 2004. .
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Rada kieltäytyi tunnustamasta neuvostovaltaa ja julisti Ukrainan kansantasavallan perustetuksi, tarkoituksena liittoutua tulevan demokraattisen Venäjän kanssa. Samoihin aikoihin ensimmäinen yleisukrainalainen neuvostojen kokous julisti Harkovassa Ukrainan neuvostotasavallaksi. Kun bolševikkien joukot alkoivat edetä kohti Kiovaa, Kansantasavalta julistautui 22. tammikuuta 1918 itsenäiseksi. Brest-Litovskin rauhan jälkeen puna-armeija joutui kuitenkin vetäytymään Ukrainasta. Radan hallitus palasi Kiovaan Saksan ja Itävalta-Unkarin joukkojen tuella, mutta se oli saksalaisille liian vasemmistolainen, ja huhtikuussa 1918 tapahtui Saksan tukema vallankaappaus, joka julisti Ukrainan monarkiaksi ja kenraali Pavlo Skoropadskin sen hetmaniksi.
Saksalaisten tukema hallinto kesti loppuvuoteen, jolloin Saksan keisarikunta antautui ensimmäisen maailmansodan lopuksi, ja sen joukot joutuivat vetäytymään. Kiovassa nousi uudelleen valtaan ukrainalaisten sosialistien ja nationalistien johtama Kansantasavallan direktoraatti, jossa vallan keskitti omiin käsiinsä Symon Petljura. Ukrainan kansantasavalta julisti 22. tammikuuta 1919 yhdistyvänsä Länsi-Ukrainan kansantasavallan kanssa, mutta Puolan joukot valtasivat sen.
Joulukuussa 1919 Petljura pakeni vähine joukkoineen bolševikkeja Puolaan ja solmi Puolan kanssa sopimuksen, jossa hän luovutti Galitsian Puolalle vastineeksi tuesta bolševikkeja vastaan. Puolalaisten hyökkäys eteni Kiovaan asti, joka vallattiin toukokuussa 1920. Tällä välin Ukraina oli keskellä punaisten, Anton Denikinin ja Pjotr Wrangelin johtaman Etelä-Venäjän armeijan valkoisten ja Nestor Mahnon johtamien anarkistien sisällissotaa. Keväällä puna-armeija sai haltuunsa suuren osan Ukrainasta, lukuun ottamatta Puolan miehittämiä Volyniaa ja Länsi-Podoliaa.
Kevään 1920 Puolan–Neuvosto-Venäjän sota ja puna-armeijan tappio Varsovan taistelussa johti Ukrainan jakoon Riian rauhassa 18. maaliskuuta 1921. Ukrainan länsiosa joutui Puolalle. Kun Saksa ja Neuvostoliitto toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 jakoivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksella Puolan, nämä alueet liitettiin Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.
Neuvostoliiton aikana
pienoiskuva|Ruumiita Harkovassa Neuvostoliiton aiheuttaman Holodomor-nälänhädän aikana vuonna 1933. pienoiskuva|Tšernobylin ydinvoimala ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen vuonna 1986.