Vihreä liitto (, ), lyhyemmin vihreät (lyhenne Vihr.) on suomalainen sosiaaliliberalistinen poliittinen puolue, joka on erikoistunut ympäristökysymyksiin. Vihreä liitto rekisteröitiin yhdistykseksi vuonna 1987 ja puolueeksi vuonna 1988. Vihreä liitto pääsi Lipposen I hallitukseen vuonna 1995, ja 1990-luvulta alkaen vihreään eduskuntaryhmään on kuulunut 10–20 kansanedustajaa. Lisäksi vuodesta 1995 alkaen vihreillä on ollut aina edustus myös Euroopan parlamentissa.
Puolue näkee 1980-luvun taistelun Koijärven suojelusta keskeisimpänä yksittäisenä tapahtumana liikkeen syntymisessä. Vihreän liikkeen synnyn taustalla oli laaja-alainen huoli ympäristöstä, rauhasta, globaalista eriarvoisuudesta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta sekä pettymystä siihen, kuinka perinteiset puolueet vastasivat näihin huoliin. Ympäristökysymyksissä puolue on painottanut erityisesti ilmastonmuutosta ja luontokatoa. Vihreät kannattaa maahanmuuton merkittävää lisäämistä. Puolueen päihdepolitiikka on vapaamielinen. Suomalaisista poliittisista puolueista puolueen kannatusprofiili on verrattain nuorta.
Kesällä 2024 vihreillä oli noin 9 000 jäsentä. Puolueella on eduskunnassa 13 kansanedustajaa. Euroopan parlamentin jäseniä kaudella 2024–2029 on kaksi.
Historia
Vihreän liiton synty ja alkuvaiheet
280px|pienoiskuva|Koijärven padonrakentajien leiri keväällä 1979. Kuvassa toinen ja kolmas oikealta ovat Ville Komsi ja Irina Krohn.
Vihreää liittoa edeltäneen vihreän liikkeen voi konkreettisesti sanoa saaneensa alkunsa Koijärveltä ja Helsinki-liikkeestä 1970- ja 1980-luvuilla. Molempiin osallistui merkittävä määrä vihreiden perustajajäseniä ja nykyisiä vaikuttajia, kuten Osmo Soininvaara, Pekka Sauri ja Heidi Hautala.
Osmo Soininvaara on myöhemmin muistellut, että vihreän liikkeen synnyn taustalla oli suuressa määrin Suomessa 1970-luvulla vallinnut henkinen ilmapiiri. Opiskelijanuorisolla oli halua yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mikä olisi luonnollisesti kanavoitunut yliopistojen ylioppilaskuntien kautta. Tuolloin elettiin kuitenkin suomettumisen synkimpiä aikoja, ja voimansa tunnossa olleet taistolaiset olivat solutustaktiikallaan vallanneet ylioppilaskunnat ja lukuisat kansalaisjärjestöt ja Soininvaaran mukaan tällä tavoin merkittävästi tukahduttaneet keskustelua yhteiskunnallisista epäkohdista. Soininvaara itse oli toiminut Luonto-Liitossa ja Liberaalisen kansanpuolueen nuorisojärjestössä Nuorliberaaleissa.Salo 2009, s. 137. Soininvaaran mukaan varsinainen vihreän liikkeen perustamiseen johtanut verkosto syntyi nimenomaan Koijärvellä kevään ja kesän 1979 aikana.Salo 2009, s. 139.
Vihreä liike toimi aluksi verkostona ja liikkeenä, eikä sillä ollut yhtä organisaatiota. Tässä muodossa se onnistui myös saamaan kaksi kansanedustajaa vuoden 1983 vaaleissa: Kalle Könkkölän ja Ville Komsin.Mickelsson 2007, s. 253.
Huomattavan moni vihreisiin siirtyneistä vaikuttajista, kuten Koijärven toimintaan osallistuneet Terhi Nieminen ja Anneli Kivitie, oli vaikuttanut aikaisemmin liberaaleissa; toisaalta vihreiden syntyminen ajoittui osuvasti aikaan, jolloin liberaalit yhdistyi keskustapuolueeseen. Moni liberaali siirtyi vähitellen tämän vuoksi kannattamaan myöhemmin vihreitä, muiden muassa oikeusministeri Paavo Nikula.
Ensimmäiset vuodet puolueena
vasen|pienoiskuva|Vihreät päättivät järjestäytyä valtakunnalliseksi yhdistykseksi mutteivät puolueeksi Tampereella vuonna 1986.
1980-luvun puolivälissä kasvoi halu ja tarve organisoitua. Vuonna 1987 perustettiin Vihreä liitto useiden järjestöjen kattojärjestöksi, mutta siitä ei ollut tarkoitus tehdä puoluetta. Puolueeksi järjestäytymisellä oli kuitenkin tukea, ja erityisesti tiukat, niin sanotut ekovihreät alkoivat perustaa puoluetta, joka keskittyisi puhtaasti ekologisiin asioihin. Tämä johti maltillisempien toimijoiden järjestäytymiseen ja jopa kilpailevien yhdistysten perustamiseen samoille paikkakunnille. Vihreän liiton kokouksessa Tampereella helmikuussa 1988 päätettiin rekisteröitymisestä puolueeksi,Tiitta 1988, s. 52. ja Vihreä liitto merkittiin oikeusministeriön puoluerekisteriin 9. elokuuta samana vuonna.Tiitta 1988, s. 94.
Vaikka monet ekovihreät palasivat lopulta vuonna 1988 puolueeksi muuttuneeseen Vihreään liittoon, riitely aiheutti vihreille vaalitappion vuoden 1988 kunnallisvaaleissa.Välimäki & Brax 1991, s. 24–25. Nykyisin Vihreässä liitossa toimii valtakunnallinen ympäristöasioihin keskittynyt jäsenjärjestö Ekovihreät ry, joka perustettiin vuonna 1994.
Puolue kuitenkin toipui sisäisistä riidoistaan, ja eduskuntavaalit 1991 ja kunnallisvaalit 1992 olivat menestys. Esko Ahon hallituksen kaudella puolueesta muodostui lopullisesti yleispuolue: 1990-luvun alun lama siirsi ihmisten huomion arkisiin huoliin, joihin vihreidenkin oli otettava kantaa, kun kansakunta oli itsenäisyyden ajan pahimmassa talouskriisissä. Laman keskellä vuonna 1994 Osmo Soininvaara kirjoitti teoksensa Hyvinvointivaltion eloonjäämisoppi ja puheenjohtajana toiminut psykologi Pekka Sauri nosti esille muita aiheita ympäristöasioiden lisäksi.
Kysymys Euroopan unionin jäsenyydestä jakoi puoluetta selvästi. Eduskuntaryhmä, puolueen johto, äänestäjät ja jäsenet jakautuivat asiassa kahtia. Osa vihreistä vastusti ympäristösyistä kasvuhakuista Euroopan unionia, kun taas toiset kannattivat rajatonta ja yhteistyötä lisäävää Euroopan unionia. Kiihkeimmissä puheenvuoroissa uhkailtiin puolueen hajoamisella, jos puolue ottaisi virallisesti myönteisen kannan Euroopan unioniin. Suomessa Euroopan unionin kannatus vihreiden keskuudessa oli kuitenkin suurempaa kuin Itävallan ja Ruotsin vihreissä, jotka pohtivat jäsenyyttä samaan aikaan. Vuonna 1994 puoluekokous päätti kannattaa sitovaa kansanäänestystä Euroopan unionin jäsenyydestä ja että puolue ei ota virallista kantaa asiaan. Yhdeksän kymmenestä vihreiden kansanedustajasta lupasi ennen vaaleja noudattaa kansanäänestyksen tulosta, ja he äänestivät lopulta jäsenyyden puolesta.Remes & Sohlstén 2007, Isotalo, Merja: Hallituspuolueeksi EU-maahan.
Suomen EU-kansanäänestyksen jälkeen puoluehallitus määritteli vihreiden EU-periaatteita, joihin kuuluivat kansanvaltaisuuden ja kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen, pohjoismaisen julkisuusperiaatteen käyttöönotto, tuki Euroopan unionin laajenemiselle Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä ympäristöpolitiikan tukeminen talouden ja markkinoiden keinoin. Vihreät vaati Suomelle ympäristökomissaarin salkkua ja esitti komissaariksi Sirpa Pietikäistä tai Matti Wuorta. Paavo Lipposen ensimmäisessä hallituksessa vihreät hyväksyi hallitusohjelman mukaisesti Suomen jäsenyyden Euroopan talous- ja rahaliitossa, vaikka kannattajien enemmistö oli kyselytutkimusten mukaan sitä vastaan.
Vuodet 1995–2011
Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa vihreät koki lievän tappion menettäessään yhden kansanedustajan. Pääministeriksi noussut Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen SDP:n Paavo Lipponen kokosi kuitenkin laajan sateenkaarihallituksen, jossa vihreät oli mukana. Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Pekka Haavistosta tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri.
Vuoden 1999 vaalit eivät heilauttaneet hallituksen asemaa, ja vihreät sai kaksi lisäpaikkaa. Puolue jatkoi Lipposen II hallituksessa kahdella ministerillä, jotka olivat Osmo Soininvaara ja Satu Hassi.Remes & Sohlstén 2007, s. 201. Soininvaaran pesti kesti kaksi vuotta, sillä salkkujaossa vihreät jakoi peruspalveluministerin pestin puoliksi RKP:n kanssa.
Eduskunta hyväksyi 24. toukokuuta 2002 viidennen ydinvoimalan lupahakemuksen, minkä seurauksena vihreät päätti erota hallituksesta. Puolueen mukaan ydinvoimapäätös oli kestävän kehityksen vastainen, moraaliton ja riskialtis, kun uusiutuvaan energiaan perustuvat vaihtoehdot olisivat olleet turvallisempia ja ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta tehokkaampia. Eropäätöksen seurauksena vihreitä syytettiin yhteistyökyvyttömyydestä. Puolueen mukaan hallituksesta lähtemättä jättäminen olisi kuitenkin antanut puolueelta kansainvälisen ”ekomerkin” ydinvoimalle. Ydinvoimakiistan pohjalla oli se, ettei hallitusohjelmassa ollut tarkkaa linjausta ydinvoiman lisärakentamisen suhteen.
Eduskuntavaaleissa 2003 vihreiden kannatus jatkoi nousuaan, ja puolue sai 14 kansanedustajaa mutta jäi oppositioon. Eduskuntavaaleissa 2007 vihreiden vaaliteemoina olivat ilmastonmuutos, köyhyys ja perustulo. Puolue nosti edelleen paikkamääräänsä eduskunnassa, kun valituksi tuli 15 vihreää. Pohjois-Karjalan vaalipiiristä ehdolle asettunut puheenjohtaja Tarja Cronberg ei kuitenkaan päässyt eduskuntaan. Vihreät oli Vanhasen II hallituksessa, jossa oikeusministerinä toimi Tuija Brax ja työministerinä Tarja Cronberg. Vuonna 2010 hallitus teki päätöksen kahden ydinvoimalaitosluvan esittämisestä eduskunnassa, mutta vihreät päätti tällä kertaa jäädä hallitukseen, mikä sai aikaan kritiikkiä puolueen kannattajien keskuudessa.
Vuoden 2011 vaalien jälkeen
pienoiskuva|Vihreiden kannatus kunnittain kunnallisvaaleissa 2017.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleihin Vihreät lähti ”Uusi Suomi” -sloganilla ja vihreälle pohjalle sijoitetulla vaakunaleijonalla. Lisäksi puolue korosti tiedemyönteisyyttään Tiedepuolue-sivustolla. Vaaleissa puolue menetti kolmanneksen paikoistaan ja sai 10 edustajaa. Vihreät osallistui Kataisen hallitukseen, jossa toimivat ympäristöministerinä Ville Niinistö ja kehitysministerinä ensin Heidi Hautala ja sitten Pekka Haavisto.
Kesäkuussa 2011 vihreät valitsivat ensimmäistä kertaa puheenjohtajan jäsenäänestyksen perusteella. Puoluekokous vahvisti yksimielisesti jäsenäänestyksen voittaneen Ville Niinistön valinnan puolueen uudeksi puheenjohtajaksi ja äänesti Panu Laturin jatkamaan puoluesihteerinä. Entinen puheenjohtaja Sinnemäki hävisi saatuaan alle viidenneksen kannatuksen. Puoluekokous äänesti myös mallista, jossa seuraavasta puoluekokouksesta lähtien vihreillä olisi kaksi puheenjohtajaa, ja ravintoloiden oikeudesta myydä viiniä kotiin vietäväksi, joista kumpikaan ei kuitenkaan toteutunut tiukoissa äänestyksissä.
Vuoden 2012 presidentinvaalissa puolueen ehdokkaana ollut Pekka Haavisto sai ensimmäisellä kierroksella 18,8 prosentin kannatuksen ja onnistui pääsemään toiselle kierrokselle. Haavisto hävisi toisen kierroksen kokoomuksen Sauli Niinistölle saatuaan 37,4 prosenttia äänistä.
Vihreiden puoluekokous hyväksyi 20. toukokuuta 2012 puolueelle uuden periaateohjelman, jonka mukaan puolueen toimintaa ohjaavat vastuu ympäristöstä ja tulevaisuudesta, vapaus kaikille sekä välittäminen muista ihmisistä.
Vihreät päätti lähteä Stubbin hallituksesta 18. syyskuuta 2014 Fennovoiman ydinvoimalaluvan myöntämisen takia.
Puolueen puheenjohtajaksi valittiin kesällä 2017 Touko Aalto. Vuoden 2018 presidentinvaaliin vihreät nimesi ehdokkaakseen uudestaan Pekka Haaviston, mutta istuva presidentti Niinistö valittiin jo ensimmäisellä äänestyskierroksella.
Touko Aalto jäi sairauslomalle syyskuussa 2018 ja ilmoitti jättävänsä puheenjohtajan tehtävän 24. lokakuuta 2018. Aallon sijaisena toimi ensimmäinen varapuheenjohtaja Maria Ohisalo. Pekka Haavisto valittiin 3. marraskuuta 2018 Aallon seuraajaksi kesään 2019 asti. Kesäkuun 2019 puoluekokouksessa Ohisalo valittiin puheenjohtajaksi ilman vastaehdokkaita. Huhtikuussa 2023 Ohisalo kertoi luopuvansa vihreiden puheenjohtajuudesta. Puolueen puheenjohtajaksi valittiin kesäkuussa 2023 Sofia Virta.
Vuoden 2024 presidentinvaalissa Pekka Haavisto oli jo kolmannen kerran presidenttiehdokkaana, mutta tällä kertaa kyseessä oli valitsijayhdistyksen ehdokkuus, jota vihreät tuki. Hän ylsi toiselle äänestyskierrokselle jolla hävisi Alexander Stubbille alle :lla äänellä. Haavisto jopa voitti varsinaisen vaalipäivän, mutta silloin annettiin vain noin kolmasosa kaikista äänistä.
Vihreän liikkeen äänenkannattaja oli vihreiden enemmistöomistuksessa oleva Vihreä Lanka -lehti, jolle puolue maksoi vuonna 2012 lähes 500 000 euroa kaikkiaan 900 000 euron puolueavustuksesta. Lehti lakkautettiin joulukuussa 2019.
Nimi ja tunnukset
Rakenne ja organisaatio
Puolueen toimielimet