Voimistelu on urheilulaji, jossa tehdään systemaattisia harjoitteita – usein renkaiden, tankojen ja muiden laitteiden avulla – joko kilpaurheiluna tai voiman, ketteryyden ja fyysisen kunnon parantamiseksi. Voimisteluun kuuluu monta eri lajia, joissa käydään sekä henkilökohtaisia kilpailuja että joukkuekilpailuja. Sekä miehet että naiset kilpailevat sekä yksittäisissä lajeissa että moniotteluissa.
Voimistelulajit jaetaan kolmeen pääryhmään: telinevoimisteluun, rytmiseen voimisteluun ja trampoliinivoimisteluun. Rytmisessä voimistelussa kilpailevat vain naiset. Miesten telinevoimistelussa on kuusi lajia: permanto, hevonen, renkaat, hyppy, nojapuut ja rekki. Naisten telinevoimistelussa on neljä lajia: hyppy, eritasonojapuut, puomi ja permanto. Telinevoimistelu on yksi olympialaisten seuratuimmista lajeista.
Voimistelulla on pitkä historia sekä kuntoilu- että kilpailumuotona. Antiikin kreikkalaiset tekivät voimisteluharjoituksensa alasti. Vaatteiden ja telineiden käyttö sai alkunsa 1700-luvulla, kun saksalaiset ryhtyivät käyttämään voimistelua sotilaskoulutukseensa. Lajia alkoivat harrastaa pian myös siviilit, ja se levisi muihinkin maihin. Nykyaikaisen voimistelun tärkeimpänä kehittäjänä pidetään Johann C. F. GutsMuthsia. Ruotsalainen Per Henrik Ling kehitti ruotsalaisen voimistelun GutsMuthsin teoksen pohjalta. Gioacchino Otta alkoi 1830-luvulla opettamaan lingiläistä voimistelua Helsingin yliopistossa.
Voimistelun kansainvälinen kattojärjestö on Kansainvälinen voimisteluliitto (FIG), joka on perustettu vuonna 1881 nimellä Euroopan voimisteluliitto. Järjestön nimi päivitettiin nykyiseen muotoon, kun mukaan tulivat muutkin kuin Euroopan maat. Suomessa voimistelun kansallinen lajiliitto on vuonna 1896 perustettu Suomen Voimisteluliitto, jonka piirissä toimii 312 seuraa ja noin 121 500 jäsentä.
Voimistelu oli mukana ensimmäisissä nykyaikaisissa olympiakisoissa vuonna 1896 ja naisten olympialaji siitä tuli vuonna 1928.
Nimen alkuperä Voimistelu-sanan vastineet juontuvat monissa kielissä kreikan sanasta gymnos, joka tarkoittaa alastonta. Antiikin helleeneillä oli tapana harjoittaa ruumiinkulttuuria ilman vaatteita rakennuksissa, joita kutsuttiin nimellä gymnasion. Tähän toimintaan yhdistettiin ruumiin ja hengen vaalimisen yhdistävä kasvatusihanne. 1900-luvun alkupuolella voimistelu miellettiin usein vastakohdaksi urheilulle, jossa tähtään yksittäisiin mitattaviin suorituksiin ja niiden vertailuun. Toisen maailmansodan jälkeen voimistelun pohjalta on syntynyt useita eri kilpailumuotoja, mikä on syrjäyttänyt voimistelun ja urheilun vanhan rajanvedon.
Historia Antiikin kreikkalaisille fyysinen kunto oli tärkeää, ja kaikissa Kreikan kaupunkivaltioissa harjoitettiin erilaisia liikuntamuotoja kuten juoksemista ja painia. Rooman valtakunnan vallattua Kreikan voimistelu poistui sotilaskoulutuksesta. Roomalaiset esittelivät uudeksi lajiksi puisen hevosen.http://dev.worldpossible.org/rachel/mods/wikip/wp/g/Gymnastics.htm Vuonna 393 keisari Theodosius I lopetti Olympian kisat, jotka siihen mennessä olivat rappeutuneet, ja voimistelu, samoin kuin muukin urheilu oli vähentynyt. Vuosisatojen ajan voimistelu oli lähes unohdettu.
1500-luvulla italialainen Girolamo Mercuriale kirjoitti teoksen De Arte Gymnastica, joka toi yhteen hänen tutkimuksensa ruokavaliosta, liikunnasta, hygieniasta, luonnonmukaisista taudin parantamismenetelmistä. De Arte Gymnastica selitti myös periaatteita fysioterapiasta ja kirjoitti ensimmäisen kirjan urheilulääketieteestä.
Voimisteluliikkeen syntyminen
Antiikin kreikan ruumiin ja hengen vaaliminen sai kannatusta 1700-luvun valistusajattelijoiden piirissä. Merkittävimpiä kouluvoimistelun kehittäjiä oli saksilainen Johann Friedrich GutsMuths (1759–1839), jonka oppikirja Gymnastik für die Jugend käännettiin useille kielille. GuthMuthsin oppilaista merkittävin oli preussilainen Friedrich Ludwig Jahn (1778–1852). Jahn ryhtyi kokoamaan 1810-luvun alussa kokoamaan saksalaiskansallista voimisteluliikettä, joka kohottaisi kansakunnan sotilaskuntoa. Tämä liike tunnetaan Turnen-liikkeenä. GutsMuths ja Jahn olivat fyysisen kasvatuksen edelläkävijöitä, jotka suunnittelivat laitteita johtaen lopulta nykyiseen voimisteluun. Jahnin muotoilemia varhaisia malleja olivat muun muassa rekki, nojapuut ja arkku.
Saksalaisen esikuvan mukaisia kansallisia voimisteluliikkeitä syntyi 1800-luvulla monissa Euroopan maissa. Näistä merkittävin oli ruotsalainen voimistelu, jota kutsutaan myös Per Henrik Lingin mukaan lingiläiseksi voimisteluksi. Muita vahvan voimisteluliikkeen kehittäneitä maita olivat Ranska, Belgia, Sveitsi, Tanska, Suomi ja Tšekki, jonka kansallismielinen Sokol-liike haarautui myös Sloveniaan ja Kroatiaan.
Naiset aloittivat voimisteluharrastuksen 1800-luvulla. Eri maissa kansalliset voimisteluliikkeet kantoivat huolta myös naisten fyysisestä ja moraalisesta kasvatuksesta. Kilpailemista pidettiin kuitenkin pitkään naisille vielä sopimattomampana kuin miesvoimistelijoille.
Kansainvälisen liiton syntyminen Eurooppalaisten voimisteluliittojen toimisto (, FEG) perustettiin Liègessä vuonna 1881 Nicolas Cupérusin johtamassa kokouksessa Belgian, Ranskan ja Hollannin toimesta. Cupérus halusi pitää voimistelun jyrkästi erossa kilpaurheilusta ja monet maat boikotoivatkin voimistelukilpailuja. Vastakkaista näkemystä edusti ranskalainen Charles Cazalet, joka syrjäytti Cupérusin FEG:n johdossa 1900-luvun vaihteessa. Ensimmäinen GEF:n kansainvälinen turnaus järjestettiin Antwerpenissa vuonna 1903. Vuodesta 1921 järjestö on tunnettu nimellä Fédération Internationale de Gymnastique (FIG).
Voimistelu olympiakisoissa
Voimistelu oli mukana ensimmäisissä nykyisissä olympialaisissa 1896 Atenassa urheiluvihamielisen Cupérusin vastustuksesta huolimatta. Kilpailutelineinä olivat hyppy, hevonen, renkaat, nojapuut ja rekki. Köysikiipeily kuului myös olympialaisten kisavalkoimaan vuoteen 1932 saakka.
Naisvoimistelijat pitivät näytöksiä olympiakisoissa vuodesta 1908 lähtien. Ensimmäisen kerran naisvoimistelijat kilpailivat Amsterdamin kisoissa 1928. Ohjelmassa oli tuolloin joukkuekilpailu, joka sisälsi yhteisvoimistelua. Vuonna 1924 FIG sai yksinoikeuden olympiavoimistelujen järjestämiseen ja lajivalikoima muotoutui nykyiseen muotoon: henkilökohtaiseen moniotteluun, joukkuekilpailuun sekä kilpailuihin eri telineillä.
Toisen maailmansodan jälkeen Toisen maailmansodan jälkeen voimisteluliikkeiden pohjalta on kehitetty lukuisia erilaisia kilpailumuotoja. Telinevoimistelu, rytminen voimistelu ja trampoliinivoimistelu ovat nykyisin vakiintuneita olympialajeja. Myös ei-kilpailullinen voimistelu on säilyttänyt paikkansa erityisesti naisten harrastamana lajina.
Telinevoimistelun varhaisia menestysmaita olivat Sveitsi, Saksa, Italia, Tšekkoslovakia ja Jugoslavia. Suomi menestyi Lontoon olympialaisissa 1948. Vuodesta 1952 lähtien aina 1980-luvulle saakka voimistelun arvokilpailuja hallitsi Neuvostoliitto, jonka haastajia olivat miehissä Japani ja naisissa Unkari, Tšekkoslovakia ja Romania. 1980-luvulla tulivat mukaan Yhdysvallat ja Kiina, jotka nousivat vahvimmiksi Neuvostoliiton hajottua. Yhdysvalloissa telinevoimistelu on nykyisin yksi kesäolympialaisten suosituimmista televisiolajeista.
Voimistelulajit Telinevoimistelu
Miesten telinevoimistelu on saanut alkunsa Kreikassa noin 2000 vuotta sitten. Telinevoimistelua käytettiin parantaviin ”lääketieteellisiin” tarkoituksiin Kiinassa ja Intiassa. Voimistelua käytettiin myös sotilaiden koulutukseen. Telinevoimistelu on yksi seuratuimmista olympialajeista vuodesta 1896 lähtien, ja vuodesta 1928 myös naisten telinevoimistelu on ollut mukana olympialaisissa.Miesten telinevoimistelu, lajiesittely Antiikin Olympian kisoissa kilpailijat kilpailivat suorituksilla, joita voidaan kuvata termillä voimistelu. Nimi ”gymnastics” tulee antiikin Kreikan sanasta gymnos (), joka kirjaimellisesti käännettynä tarkoittaa alastomuutta. Tämän takia naisilla ei ollut edes katsojina osallistumisoikeutta Olympian kisojen voimistelukilpailuihin. Alun perin telinevoimistelussa kilpailtiin pelkästään joukkueina. Henkilökohtainen moniottelu ja telinekohtaiset kilpailut lisättiin olympialaisten mitalilajeiksi Helsingin kilpailuissa vuonna 1952.Naisten telinevoimistelu, lajiesittely
Nykyään miesten telinevoimistelussa kilpaillaan kuudella telineellä (permanto, hevonen, renkaat, hyppy, nojapuut, rekki) ja naisten telinevoimistelussa neljällä telineellä (hyppy, permanto, puomi, nojapuut).
Vaikka liikkeet suoritetaan jokaisella telineellä ja suoritukset ovat lyhytkestoisia, ne ovat fyysisesti uuvuttavia ja koettelevat voimistelijan vahvuutta, joustavuutta sekä kestävyyttä. Vuonna 2006 FIG otti käyttöön uuden pistejärjestelmän telinevoimistelussa, jonka tulokset eivät ole enää vain 10 pistettä.
Telinevoimistelun kansainväliset kilpailusäännöt laatii vuonna 1881 perustettu Kansainvälinen Voimisteluliitto FIG (Federation Internationale de Gymnastique). Liikesarjojen vaikeusosat ja arvostelusäännöt on esitelty sääntökirjassa Code of Points, jota uusitaan neljän vuoden välein aina uuden olympiadin alussa. Kansalliset kilpailusäännöt ovat maakohtaisia ja ne tehdään kansainvälisiä kilpailusääntöjä silmällä pitäen eri tasoisille ja -ikäisille voimistelijoille. Suomessa käytössä oleviin kilpailusääntöihin voi tutustua Suomen Voimisteluliiton kotisivuilla.
Maailman telinevoimistelun huippumaita ovat esimerkiksi Venäjä, Ukraina, Romania, Saksa, Kiina, Japani ja Yhdysvallat.
Rytminen voimistelu
Rytmistä voimistelua harrastavat etupäässä naiset. Välineinä ovat naru, pallo, vanne, keilat ja nauha. Myös joukkueina kilpaillaan.
Rytminen voimistelu on kehittynyt ensin naisvoimistelusta moderniksi voimisteluksi ja siitä rytmiseksi kilpavoimisteluksi. Uusin nimike rytminen voimistelu on ollut käytössä vuoden 1998 lopusta alkaen. Olympialajina rytminen voimistelu on ollut vuodesta 1984 (yksilöt), ja vuodesta 1992 (joukkueet). Kilpailusuoritus muodostuu musiikin mukaan tehdystä liikesarjasta, jossa käytetään välineenä joko narua, vannetta, palloa, keiloja tai nauhaa. Yksilösuorituksen kesto on 1.15-1.30 minuuttia ja joukkuesuorituksen 2.15-2.30 minuuttia. Rytmistä voimistelua on sanottu maailman kauneimmaksi urheilulajiksi.
Suomeen rytminen voimistelu tuli Neuvostoliitosta ja ensimmäiset Suomen mestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 1971. Suomi on hallinnut rytmistä voimistelua Pohjoismaissa viime vuosikymmenen ajan. Olympialaisissa Suomella on ollut edustaja neljä kertaa: Hanna Laiho (Barcelona 1992), Katri Kalpala (Atlanta 1996), Heini Lautala (Sydney 2000) ja Katja Volkova (Rio 2016).
Rytmisessä voimistelussa hyppyihin, piruetteihin, tasapainoihin, tanssiaskelsarjoihin ja muihin vartalon liikkeisiin yhdistyy välineiden taiturimainen käsittely. Lajin monipuolisuudesta ja vaativuudesta johtuen myös harjoittelu on monimuotoista. Fyysisten ominaisuuksien, väline- ja ohjelmaharjoitusten lisäksi harjoitusohjelmaan kuuluu lajin tarpeita vastaamaan sovellettua klassista balettia. Suomalaisen huippuvoimistelijan harjoitusmäärä nousee usein 30 viikkotuntiin.
Suomessa rytmisen voimistelun kilpailujärjestelmä muodostuu ikäkausi- ja luokkakilpailuista nykyään a-, b- ja c-sarjoissa. Luokkajärjestelmän mukaisissa kilpailuissa kilpaillaan voimistelijan tason, ei iän perusteella. Luokkajärjestelmä alkaa voimisteluasemalta ja Mestariluokka on luokista korkein. Kaikkiaan luokkia on kahdeksan. Voimistelijan on mahdollista nousta luokasta toiseen puolivuosittain. Nostot luokasta seuraavaan tekee erillinen luokkanousuista vastaava työryhmä. Luokkajärjestelmässä kilpaillaan sekä yksilö- että joukkueohjelmilla. Kilpailusuorituksesta annetaan pisteitä kahdella eri osa-alueella: tekninen ja suoritus. Voimistelijan loppupisteet muodostuvat näiden osa-alueiden yhteenlasketusta pistemäärästä. Sääntöjä tarkennetaan olympiadeittain ja kaikki tuomarit joutuvat uusimaan tuomarikorttinsa olympiadin alussa.Rytminen voimistelu, lajiesittely
Joukkuevoimistelu