Marxilainen uskontokritiikki on marxilaisten ateistien ajattelusuuntaus, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti uskontojen yhteiskunnallisiin haittavaikutuksiin ja uskontojen merkitykseen yhteiskuntien kehityksessä.
Karl Marxin mukaan uskonnollinen kurjuus on eräs todellisen kurjuuden ilmauksista ja vastalause todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman ydin, kuten se on hengettömän asiantilan henki. Uskonto on kansan oopiumi. Uskonnon kumoaminen kansan näennäisenä onnena merkitsee kansan todellisen onnen vaatimista. Vaatimus hylätä harhaluulot omasta olotilasta merkitsee vaatimusta hylätä ne olosuhteet, jotka vaativat harhakuvaa. Uskonnon arvostelu on siis perinteisestä marxilaisesta näkökulmasta sen kurjuuden arvostelua, jonka pyhitys uskonto on.
Karl Marx ja uskonto
thumb|130px|vasen|Ludwig Feuerbach Ludwig Feuerbach väitti, että ihminen palvoo jumalassa omaa itseään. Karl Marx kehitti edelleen Feuerbachin ajatuksia. Marxin mukaan uskonnossa on kyse yhteisön virheellisestä tajunnasta. Vuodenvaihteessa 1843–1844 Marx arvioi uskontoa seuraavasti:
:Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä maustetta uskonto on.
Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.
Uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta. Vaatimus luopua tilaansa koskevista harhaluuloista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee harhaluuloja. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheen laakson arvostelua, jonka sädekehänä on uskonto.
Taivaan arvostelu muuttuu näin maan arvosteluksi, uskonnon arvostelu oikeuden arvosteluksi, jumaluusopin arvostelu politiikan arvosteluksi.thumb|130px|oikea|Karl Marx
Kristinuskon ja työväenliikkeen suhteista Karl Marx kirjoitti vuonna 1847 muun muassa seuraavaa:
''Kristinuskon yhteisölliset periaatteet ovat aiheuttaneet antiikin orjuuden, kaunistelleet keskiaikaista maaorjuutta ja kykenevät kyllä hätätilassa, joskin hieman kärsivin ilmein, puolustamaan köyhälistön sortoa.
Kristinuskon yhteisölliset periaatteet saarnaavat hallitsevan ja sorretun luokan olemassaolon välttämättömyyttä ja antavat viimeksi mainitulle vain sen hurskaan toiveen että ensiksi mainittu harjoittaisi hyväntekeväisyyttä.
Karl Marxin kanta työväenliikkeen ja uskonnon suhteista oli selvä. Marxin mielestä uskonto on työväenliikkeelle vahingollinen ilmiö. Jo Marxin eläessä työväenliikkeessä esiintyi kuitenkin erilaisia suuntauksia. Jotkut niistä, kuten anarkismi, olivat voimakkaan ateistisia. Toisaalta alkoi esiintyä myös niin sanottua kristillistä sosialismia.
Marxin jälkeen työväenliikkeessä esiintyi kaksi pääsuuntausta, vallankumouksellinen suuntaus (erityisesti kommunismi) ja vähittäisiin uudistuksiin tähtäävä suuntaus (erityisesti sosiaalidemokraatit).
Marxilaisuuden mukaan todellisen humanismin sisältönä on ihmisten todellisten tarpeiden ja pyrkimysten myöntäminen, harhakäsityksistä luopuminen. Luokkayhteiskunnassa tämä todellinen humanismi ei kuitenkaan voi toteutua. Siitä seuraa, että marxilaisten on tähdättävä luokkayhteiskunnan kumoamiseen.
Kommunistit olivat yleensä Marxin alkuperäisten ajatusten kannalla. Sen sijaan sosiaalidemokratiassa alkoi vähittäinen siirtyminen yhä lievempään uskonnon vastaisuuteen ja lopulta jopa uskontomyönteisyyteen. Uskontomyönteisiä suuntauksia syntyi myös kommunistisen liikkeen sisälle.
Marxismin käsitys uskonnosta
Marxismi-leninismin mukaan uskonto voitiin määritellä seuraavien piirteiden avulla:
Uskonto on pitkälle kehittynyttä taikauskoa, magiaa. Uskonto pyrkii korvaamaan todellisuuden ja todellisen vaikuttamisen kuvitteellisella vaikuttamisella. Uskonnon perustana on virheellinen käsitys olioiden ja tapahtumien pohjimmaisista vaikuttavista syistä. Uskonto on ajattelumuotona eräs idealistisen todellisuuskäsityksen muoto, joka on kehityksen kulussa eriytynyt muista idealistisista ajattelutavoista omaksi kokonaisuudekseen. Idealistinen todellisuuskäsitys syntyy inhimillisen toiminnan alkuperäisen ykseyden (marxilaisuuden mukaan varhaisissa yhteiskunnissa tiede, taide, moraali ja uskonto eivät ole vielä erkaantuneet toisistaan) pirstoutuessa työ- ja luokkajaon myötä ja synnyttäessä erilaisia harhaluuloja toiminnan ”ideaalisen tekijän” itsenäisyydestä. Uskonto ei ole sama asia kuin idealistinen filosofia. Se, mikä idealistisessa filosofiassa ilmaistaan käsitteellisenä ja järkiperäisenä, ilmaistaan uskonnossa aistimellisena jumalan hahmona. Tavallisesti tämä jumalan hahmo esineellistetään jumalankuviksi. Jumalakäsitys ilmaisee idealismin perusnäkemystä, jonka mukaan todellisuus sellaisenaan (aineena) on liikkumaton ja tarvitsee itsensä ulkopuolista liikuttavaa voimaa tai periaatetta. Jumalakäsityksessä tämä tuonpuoleinen voima henkilöllistyy ja ”astuu todellisuutta vastaan”: siitä tulee kuvitteellisen todellisuuden hahmo. Marxilaisuuden mukaan tämä kuvastaa sitä pakollista passiivisuuden tilaa, johon ihminen on luokkayhteiskunnassa määrätty. Asioiden vaikuttavat syyt ovat ihmisen tavoittamattomissa. Hän ei itse voi olla toimija, joka vaikuttaisi. Niinpä hän ”vieraannuttaa” tämän oman toteutumattoman kykynsä itsensä ulkopuoliseksi yliluonnolliseksi tekijäksi, jonka puoleen hän kääntyy pyynnöin ja rukouksin. Uskonto on yhteiskunnallisen tietoisuuden vääristynyt muoto, jonka avulla pyritään ylläpitämään luokkayhteiskuntaa. Jumala toimii yhteiskunnallisen moraalin ja käyttäytymisen kysymysten kuviteltuna ylimpänä tuomarina ja lainsäätäjänä, toisin sanoen ratkaisee kuvitteellisesti ristiriidat. Uskontoon liittyy voimakas tarve puolustaa uskonnon oppeja. Tämä johtuu siitä, että vasta tarve puolustella syntynyttä yhteiskunnallista vastakkainasettelua sen todellisen ratkaisemisen sijasta (tai koska todellinen ratkaisu on joissakin yhteiskunnallisissa oloissa mahdoton) tekee mytologiasta lopullisesti uskontoa. Vasta kertomusten puolustaminen ja tosina esittäminen tekee niistä uskontoa.
Marxilaisuuden mukaan luonnossa tai kaikkeudessa ei ole periaatteessa mitään sellaista aluetta tai olopiiriä, joka olemukseltaan olisi ihmiseltä suljettu. Ei ole sellaista oliota, joka periaatteessa pysyisi ihmiselle kantilaisin käsittein sanottuna ”oliona sinänsä”, sijaitsisi aina ja ikuisesti hänen toimintansa ja tiedostamisena mahdollisuuksien ulkopuolella tulematta koskaan ”olioksi meitä varten”.
Sama asia on ilmaistu myös toisin sanomalla, että ihminen ja todellisuus muodostavat ykseyden. Ihminen ja todellisuus ovat yhtä ja samaa perusolemusta, ja juuri sen vuoksi todellisuus avautuu ihmiselle. Todellisuus ei koostu muusta kuin aineesta, joka on marxilaisuuden mukaan jatkuvassa liikkeessä ja ihminen on yksi tämän aineen muunnelma: siksi aineessa ei ole mitään ihmiselle ”vierasta”. Todellisuudessa ei ole mitään, mitä ei voitaisi selittää aineesta (ja marxilaisuuden mukaan sen liikkeestä) käsin. Tässä suhteessa todellisuus on yksi ja jakamaton. Sikäli kuin ihminen tiedostaa todellisuutta oikealla tavalla, hän tiedostaa todellisuuden yhtenäiseksi ja aineelliseksi, ja samalla hän marxilaisuuden mukaan tiedostaa omaa olemustaan. thumb|130px|Baruch Spinoza Idealistisessa todellisuuskäsityksessä todellisuutta heijastetaan nurinkurisesti sijoittamalla olioihin sellaista, mitä niissä ei ole. Marxilaiset olivat yhtä mieltä Spinozan niin sanottuun luonnon tarkoituksenmukaisuuden käsitteeseen kohdistamasta arvostelusta. Spinoza korosti sitä, että virheellinen todellisuuden selitys alkaa kehkeytyä sen ansiosta, että ihmiset eivät voi uskoa (luonnon) olioiden itse tehneen itsensä, toisin sanoen eivät kykene eivätkä halua selittää todellisuutta siitä itsestään käsin. He eivät käsitä todellisuuden olevan oman itsensä syy, vaan alkavat etsiä jotain ”tuonpuoleista” tekijää, joka olisi tehnyt kaikkeuden, koska he luulevat luonnon olioilla olevan jonkin ”tarkoituksen”.
Marx viittasi siihen, että vieraantuneen työn synnyttämissä olosuhteissa olioiden ominaisuuksia ja olemassaoloa ei johdeta niiden omasta perustasta (aineesta) käsin, vaan niihin ikään kuin ”liitetään” ulkoapäin erilaisia vieraita selittäviä syitä (henki, jumala). Ihmiset sijoittavat olioihin jotain sellaista (Spinozan esimerkissä: tarkoituksen), jota niissä ei todellisuudessa ole, ja näin menetellessään he ”kaksinaistavat” todellisuuden luonnolliseen ja yliluonnolliseen, todelliseen ja kuvitteelliseen. Tämän kaksinaistamisen takana puolestaan on kyvyttömyys mieltää todellisuutta perusolemukseltaan ykseydeksi, johon kaikki oliot tavalla tai toisella ovat palautettavissa.
Marxilaisuus ja usko
Marxilaisuuden mukaan uskonto on tiedostuskyvyn heikkoutta, joka ilmenee erityisessä muodossa eli tämän heikkouden hyväksymisenä ja laitostamisena.
Perinteiset marxilaiset ajattelijat arvostelivat 1700-luvun valistusajattelijoiden tavoin uskonnon samastamista tietämättömyyteen. Marxilaisuuden mukaan tietämättömyys voi olla tiedostuksen ensimmäinen vaihe: oman tietämättömyytensä havaitseminen saa ihmisen etsimään tietoa. Sen sijaan uskonnon pääsisältönä on periaatteellinen irtisanoutuminen tiedostuksen syventämisestä, uskonnollinen usko, siis usko johonkin yliluonnolliseen, joka täysin poikkeaa tavanmukaisin keinoin tiedostettavasta ja lainmukaisuuksia noudattavasta arkitodellisuudesta.
Marxilaiset erottivat jyrkästi toisistaan uskonnollisen uskon ja järkiperäisen uskon. Järkiperäinen usko on joidenkin luonnollisten asioiden, joista meillä ei vielä ole tietoa, mutta joiden olemassaolo on syytä olettaa, pitämistä olemassa olevina. Tällaista on esimerkiksi tähtitieteilijän ”usko” hänen etsiessään taivaankappaletta, jota hän ei vielä ole havainnut, mutta jonka hänen laskujensa mukaan pitäisi olla olemassa.
Marxilaiset kiistivät väitteen, että ”usko ja tieto ovat toistensa vastakohtia”, ilman että täsmennettäisiin, millaisesta uskon lajista on kyse. Marxilaisten ajattelijoiden mukaan vain uskonnollinen usko ja tieto ovat toistensa vastakohtia. Järkiperäinen usko taas on päinvastoin juuri tiedostustapahtuman osa.
Marxilaiset vastustivat kristillisten ajattelijoiden väitettä, jonka mukaan, koska on mahdotonta saada tietoa kaikista kaikkeuteen mahtuvista asioista, tietoa on aina ”täydennettävä” uskolla. Kristillisten ajattelijoiden mukaan ei voida esimerkiksi koskaan päästä varmuuteen siitä, että kaikkeus on ääretön ja ikuinen (mikä oli monien marxilaisten näkemys kaikkeudesta) – koska siihen on ”uskottava”. Marxilaiset esittivät vastauksena tähän, että järkiperäiseen ”uskoon” (jollainen marxilaisten mukaan oli esimerkiksi käsitys äärettömästä ja ikuisesta kaikkeudesta) ei sisälly uskonnolliselle uskolle tunnusomaista ajatusta tiedostuskyvyn periaatteellisesta rajallisuudesta. Uskonnollinen usko ei marxilaisuuden mukaan ole pelkkää vaillinaisen tiedon ”täytettä”, vaan periaatteellista uskoa jumalaan tai tuonpuoleiseen: minkäänlainen tiedon lisääntyminen ei vaikuta siihen.
Magiasta uskontoon
Marxilaisuuden mukaan taiteen, tieteen ja filosofian erkaantuessa jumalatarustossa kiteytyy samalla myös uskonto lopullisesti omaksi erityiseksi tajunnan muodokseen ja yhteiskunnan ylärakenteen osaksi. Mutta siinä missä taide, tiede ja filosofia marxilaisen ajattelun mukaan kuvastavat ihmisten yhteiskunnallisen toiminnan eri puolia myönteisellä tavalla, siinä uskonto kytkeytyy tämän toiminnan kielteisiin piirteisiin.